Don't be afraid to walk away

Haikeus on varmasti ainakin yksi kamalimmista tunteista - siltä se ainakin tuntuu tällä hetkellä. Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia, joka on ollut elämässänne jo monen monta vuotta, on vain poissa? Kirjoitin aiemmin tänä vuonna bändistäni, ja siitä, miten on kauheaa jättää se kaikki taakseen. Bänditoiminnan lisäksi viime vuosien ajan olen kuluttanut aikaa paikallisen paloaseman kupeessa, nuoriso-osaston apukouluttajana. Tänään palokuntamme nuoret lähtivät kohti Poria, suuntana palokuntalaisten suurleiri Viksu. Olen roikkunut mukana jokaikisellä palokuntaleirillä viimeiset kuusi vuotta. Kahdeksan vuoden ajan olen roikkunut mukana viikottaisissa harjoituksissa, järjestänyt koulutuksia ja tapahtumia. Ja nyt se on ohi. Loppu. 

Muistan, kun kävelin ala-asteen ensimmäisellä luokalla ensimmäistä kertaa paloaseman ohi. Katselin ihailevasti pihalla puuhaavia palomiehiä, tuijotin kirkkaanpunaisia paloautoja ja ihmettelin paikan suuruutta. Ehdin viettää uudella paikkakunnalla vain muutaman päivän, kun kolmannella luokalla raahauduin uuden ystäväni kanssa palokunnan harjoituksiin. Tuijotin ympärilleni ihmeissäni: kaikki oli uutta, outoa, erilaista. Tämä asema oli pieni - paljon pienempi kuin edellisen paikkakunnan paloasema. Autot olivat erilaisia, vanhempia. Ihmisiä oli vähemmän, asema oli sotkuisempi, tunnelma oli huolettomampi kuin muualla. Tunsin oloni kotoisaksi - vietinhän seuraavat kahdeksan vuotta aikaani samaisessa paikassa ilman ongelmia. 

Eräänä vuonna matkasimme Murmanskiin leireilemään - tulos: neljä suomalaista tyttöä vesillä, komea pelastusliivit (not) ja paljon epätoivoisia, naurunsekaisia hetkiä. Ainiin, ja vähän sääntöjen kiertämistä (älkää kertoko venäläisille) ja säälistä annettuja voittoja (sitä puolestaan venäläiset eivät meille viitsineet kertoa)

Muistan, kuinka oli äärettömän jännittävää sammuttaa ensimmäistä kertaa lavastettua tulipaloa: seisoin heiveröisine otteineni paloauton takana, puristin työjohtoa tiukasti, tunsin toisen nuoren käden työjohdon päällä takanani, tuijotin palavaa, bensalla valettua alustaa. Muistan, kuinka alkusammuttaminen tuntui kauhean pelottavalta: kun ensimmäisen kerran jouduin astelemaan jauhesammuttimen kanssa palavan tynnyrin lähelle tai lähestyin sammutuspeitteen kanssa roihuavaa kattilaa - silloin pelkäsin. En ymmärtänyt tulen voimaa, kammosin ja kaikkosin sitä. Se oli jotain eriskummallista - jotain, mitä ei voi hallita. 

Kun ensimmäisen kerran astuin Anne-nuken eteen ja harjoittelin elvyttämistä, en sietänyt ajatusta. "Hyi, tuotahan on elvyttänyt vaikka kuka", ajattelin kauhuissani. Nostin nuken päätä hieman, korjasin asentoa. Painelin varovasti - liian varovasti - nuken rintakehää ja puhalsin sen suuhun. Nuken suu maistui desifiointiaineelta. Kun ensimmäisen kerran harjoittelin kylkiasennon tekemistä, katselin ympärilleni epävarmana. "Menikö se näin?" kyselin kouluttajalta. Asettelin potilaan jäseniä varovasti paikoilleen. Ensin toinen käsi - "Muista, se sanoo hei". Sitten toinen käsi - "Muista, se rinnan päälle". Sitten toinen jalka - "Muista, se koukkuun, ihan kunnolla". Sitten käännettiin potilas kyljelleen - "Ei, ei noin varovasti, käännä enemmän". Sitten asetettiin pää kunnolla. Kysyttiin, onko kaikki oikein. Sitten mietittiin. Yritettiin uudestaan. Kysyttiin uudestaan. 

Kerran neiti korkeanpaikankammoinen laitettiin kiipeämään puuhun. Ja älykäs neiti korkeanpaikankammoinen sitten mahdollisesti meni suostumaan. Ja siitä ei mahdollisesti seurannut mitään hyvää. 

Muistan, kun ensimmäisen kerran istuin moottorikelkan vetämän pelastusreen perässä ja tuijotin jännittyneenä ikkunasta ulos. Maisemat tuntuivat vaihtuvan tiheään tahtiin, vaikka oikeasti ajoimme vain joen toiselle puolelle. Etsimme "potilasta". Oikeasti se oli vain täytetty haalari, jolla oli pandan pää. Se makoili lumihangessa oudossa asennossa. Pyörimme sekavana joukkona pandan ympärillä. Toisella kerralla ajoimme vanhalle navetalle. "Sika" oli pudonnut koloon. Oikeasti se oli taas täytetty haalari - ja sen pää oli taas panda, ei sika. 

Ensimmäiselle leirilleni menin, kun täytin yksitoista. Leiri oli Kemijärvellä, joten vain lyhyen matkan päässä kodistani. Suoritin palokuntanuoren toisen tasokurssin. Totuttauduin uusiin ihmisiin, kouluttajiin, sääntöihin. Onnekseni samassa ikäluokassa oli myös kaksi luokkatoveriani ja pari muuta tuttavaani. Vaikka olinkin ujo lapsi, totuttautuminen ei ollut vaikeaa. Tunsin oloni kotoisaksi. Sen jälkeen roikuin mukana jokaisella leirillä. 2009 matkustimme Kuivaniemeen, 2010 suurleirille Padasjoelle, 2011 Utsjoelle, 2012 Haapajärvelle, 2013 Kemiin. 2014 Poriin - mutta sinne minun matkani ei enää vienyt. Haikeaa, surullista, pysäyttävää. 

Vuoden 2012 alueleirin osallistujat - ei meitä paljon ole, mutta sitäkin äänekkäämpiä saatamme olla. Ehkä.

Kun siirryin apukouluttajaksi ensimmäisen suurleirini jälkeen, vastuu tuntui oudolta. Olin hädin tuskin kolmetoista, mutta palokunnan miehet jättivät paljon vastuuta ikäisillemme. Hoidimme käytännössä asiat itseksemme, vaikka aikuiset toteuttivatkin järjestelyt. Ensimmäisenä vuotenamme hoidimme palokunnan yöpäivystyksen järjestelyt - kyllä te tiedätte, poltettiin popparit, tuhottiin mikro, savustettiin huone, tuuletettiin, verhotanko tippui allekirjoittaneen niskaan ja sitä rataa. Vaikka ensimmäinen vuosi oli raskas, se opetti paljon vastuusta, opettamisesta ja auttamisesta. Yhtäkkiä koulutusten järjestäminen, asioiden hoitaminen, kouluttaminen ja auttaminen lepäsitvät meidän vastuullamme. 

Täytyy sanoa, että nuo vuodet opettivat minua kenties enemmän kuin mikään muu elämässäni. Opin olemaan rohkeampi, opin kantamaan vastuun, katsomaan nuorempien perään. Opin puhumaan ja opettamaan paremmin. Ensimmäiset kerrat olivat kauheita: suusta ei meinannut päästä ääntäkään, vaikka ihmiset olivatkin tuttuja. Takeltelin ja mietiskelin. Vuosien kuluessa asioiden kertaaminen tuli entistä helpommaksi - jos ei oteta huomioon sitä seikkaa, että koskaan en oppinut niitä pahuksen solmuja. Nimimerkillä kahdeksan vuotta palokunnassa, hups. 

Kaikki kaunis päättyy kuitenkin aikanaan - ja siksi haikeus tuntuu niin kamalalta. Tiedän, että VPK on antanut elämääni paljon: olihan se pitkän aikaa yksi elämäni kohokohdista. Tapasin harrastukseni kautta uusia ystäviä, tutustuin ensimmäiseen poikaystävääni, kävin kursseja, kasvoin, aikuistuin, kouluttauduin. Opetin, koulutin, kannoin vastuun, huolehdin, mokasin, yritin uudestaan. Tämä harrastus opetti minulle vuosien varrella paljon - enemmän kuin mikään muu harrastukseni koskaan. Musiikki saattaa rauhoittaa mieltä ja tehdä onnelliseksi, mutta näiden kahdeksan vuoden aikana olen oppinut palokunnan kautta enemmän asioita kuin missään muualla. Enkä tarkoita pelkästään palokunnan kautta hankittuja taitoja; ensiapua, alkusammutusta. 

Kun nyt ystäväni istuvat linja-autossa kohti Poria, minä istun huoneessani tietokoneen ääressä ja kirjoitan. Muistelen menneitä vuosia rakkaudella. Olen eri ihminen kuin se yhdeksänvuotias, joka ensimmäisen kerran astui paloaseman pihalle. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen näistä vuosista. Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan - mistä sitä tietää, vaikka löytäisin itseni jälleen palokunnan puikoista muutaman vuoden kuluttua. 

Vuodet kuluvat. Aluksi minä olin se, joka jännittyneenä harjoitteli elvyttämistä ja sammuttamista. Sitten minä olin se, joka seurasi vierestä jännittäjiä, auttoi ja opasti. Nyt on minun vuoroni päästää irti, antaa lasten kasvaa, siirtyä apukouluttajiksi, oppia samoja asioita kuin minä opin. Ympyrä kiertää. 

It's time to move on. 

DO NOT DENY US

"Kiitos kokoomus. Ei hyvin mennyt. Ja turha täällä kokoomuslaisten on muille nillittää, kun oma konservatiivisiipi vie puoluetta 100-0. Tai 3-1", ympäristöministeri (vihr.) Ville Niinistö totesi aamuisen äänestyksen jälkeen. Sukupuolineutraali avioliittolaki hylättiin eduskunnan lakivaliokunnassa äänin 10-6. Taustalle mahtuu poissaoloja, varajäseniä ja draamaa. Asiasta päätetään vielä erikseen eduskunnassa tulevana syksynä - mutta ei liene kenellekään yllätys, miten tämä päättyi. Taas. 

Eletään vuotta 2014 ja ihmisoikeuksien polkeminen on edelleen sallittua. Käsittämättömän surullista, että yleinen mielipide tuntuu edelleen olevan luokkaa "näin on aina oltu ja aina tullaan olemaankin", "oi pyhä naisen ja miehen välinen avioliitto" ja "hyi homoja". Mukaan vedetään niin uskonto, politiikka kuin henkilökohtaiset mielipiteetkin. Ehkä huvittavin päivän perustelu kuului James Hirvisaarelta (muutos2011): "Perusteeni kielteiselle kannalleni on se, että vakiintuneita käsitteitä ei pidä muuttaa." Toisin sanoen asiat eivät saa muuttua, annetaan kaiken olla niin kuin on? Kuka siitä hyötyy, eikö tuo ole vain pelkäämisen merkki? Ylipäänsä "vakiintuneita käsitteitä ei pidä muuttaa" kuulostaa jo ensikuulemalta tosi tyhmältä. Miksei saisi muuttaa? Miksi kehitys pitäisi tyrmätä, keneltä se on pois jos Mikko ja Martti menevät naimisiin? 

On äärettömän raivostuttavaa (mutta samalla hyvin huvittavaa), että samat perustelut pyörivät ympyrää - ovat pyörineet siitä hetkestä kun homoavioliitto on joskus ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten mainittu. "Kun raamattu...", "kun lapsella on oikeus isään ja äitiin", "mutta kun aina on ollut näin", "kun niitä homoja tulee joka tuutista muutenkin", "no mutta kun". Uskonnolla ei edes pitäisi olla vaikutusta avioliittoon: kysymys kun ei ole kirkkohäistä. Kysymys on nimenomaan oikeudesta mennä naimisiin - ja se kun ei ole enää mitenkään kirkkoon saatika uskontoon liittyvä asia. Yhä useammat parit menevät naimisiin maistraateissa, yhä useammat ihmiset eroavat kirkosta - ja elämä jatkuu. Kirkko saa minun puolestani sanoa että heitä ei kiinnosta alkaa kehitykseen, that's totally fine. Kyse on nyt isommasta asiasta kuin avioliiton "pyhyydestä" - nyt on kyse ihmisoikeuksista.

"Lapsella on oikeus isään ja äitiin", sanotaan. Miksei sanota, että lapsella on oikeus rakastavaan kotiin tai hyviin vanhempiin? Miten selitetään yksinhuoltajat? Pitäisikö sanoa, että hyi että, tuolla lapsella ei ole isää ja äitiä - otetaan äkkiä lapsi pois tuolta. Mitähän koulussakin ajattelevat, kun tuolla ei ole isää ja äitiä. On olemassa paljon heteroavioliittojen aiheuttamia rikkinäisiä perheitä: lapsia pahoinpidellään, laiminlyödään, kohdellaan kaltoin. Silti kukaan ei ole ottamassa kokonaiselta seksuaaliryhmältä oikeuksia vanhemmuuteen. Miksi? Koska kaikki tiedostavat, että se on kiinni ihmisestä, ei heidän seksuaalisuudestaan. Samalla tavalla ei voida evätä seksuaalivähemmistöiltä adoptio-oikeutta - eikö ole vain hyvä asia, että lapsi voi saada rakastavan kodin? Adoptioprosessi on kuitenkin niin pitkä ja raskas, että sitä yrittävät yleensä vain oikeasti vanhemmiksi haluavat. Ja mitä sitten, vaikka heidän lapsiaan "saatetaan kiusata"? Ei se ole mikään perustelu, ei ollenkaan. Mikseivät vanhemmat opettele itse suvaitsevuutta ja lakkaa opettamasta, että homous on väärin? Kiusaamisen aiheita voidaan keksiä kyllä kaikkialta aina silmälaseista ylipainoon tai vääränvärisiin kenkiin saakka: ei kiusaaminen ole mikään syy ihmisoikeuksien polkemiselle. Ylipäänsä tuollaisella perustelulla puhuu kaikkia hyväksyttäviä arvoja vastaan: tuolla lauseella hyväksyy kiusaamisen, vaikka sitä ei varsinaisesti tarkoittaisikaan. Ei kiusaamista saa eikä voi hyväksyä. 

Välillä vaikuttaa siltä, että ihmisistä on vaikea hyväksyä sitä, että seksuaalivähemmistöt ovat niin suuri ryhmä, että he näkyvät ja kuuluvat kuten normaalien kansalaisten kuuluukin. On tiedostettu fakta, että seksuaalivähemmistöt ja sukupuolineutraali avioliitto ovat asioita, joita media tykkää pureskella. Toisaalta, mikseivät seksuaalivähemmistöt saisi näkyä mediassa? Ei niitä juttuja tarvitse lukea, ei niitä juttuja tarvitse edes vilkaista jos ei huvita. Se, että homoparit menisivät naimisiin, ei tarkoita sitä, että "homous leviäisi joka nurkkaan" tai Matti ja Mervi eivät saisi enää mennä naimisiin. Se tarkoittaisi sitä ja nimenomaan sitä, että homoparit menisivät naimisiin. Ainiin, ja pari lasta saisi rakastavan kodin. Piste. Ei sen enempää. 

Tällaisesta asiasta ei edes pitäisi väitellä. Vaikutamme pikkulapsilta, jotka riitelevät itsestäänselvästä asiasta. Muut Pohjoismaat seuraavat vierestä ja huokailevat tuskaisina: miten tuo pikkuveli ei voi vieläkään tajuta? Kuinka kauan Suomi aikoo jäädä taakse menneisyyteen, kivikautisiin kuvitelmiinsa? Miten on mahdollista, että kaikki muut Pohjoismaat ovat hyväksyneet tasa-arvoisen avioliiton jo vuosikausia sitten? Emmekö me ole hyvinvointivaltio, tasa-arvoisuuden keskus, paikka, jossa kaikkien pitäisi viihtyä? 

Puolueohjelmien "tasa-arvoinen Suomi" näytti tänään taas todelliset kasvonsa. Kolme neljästä kokoomuslaisesta äänesti lakialoitetta vastaan. Demarit iloitsivat siitä, että kukaan heistä ei äänestänyt aloitetta vastaan - ai niin, mutta eihän paikalla ollutkaan kuin puolet heistä. Koska demareilla ei ollut paikalla varajäsentä, äänestykseen valittiin varamieheksi keskustalainen julkivastustaja. Tunnetusti avioliittolakia puoltava perussuomalainen jäi äänestyksestä pois - ja varamiehenä nähtiin lakialoitetta vastustanut persu. Jos tilanne olisi ollut toinen ja kaikki olisivat olleet normaalisti paikalla, molemmat demarit ja perussuomalainen äänestäneet puolesta - silloin se olisi mennyt läpi. Mutta ei mennyt, joten turha jossitella. 10-6. Häpeällistä. Surullista. Ei yllättävää, mutta surullista. 

Jos tämän tekstin sattuu lukemaan joku lakialoitetta vastustava, kerro hyvä ihminen miksi ihmeessä vastustat. Haluan ihan rehellisesti tietää. Haluan keskustella aiheesta, ihan oikeesti. Olen kuullut tänään useammankin kerran kommentin "en kiellä rakkautta, mutta...". Miten niin ei kiellä rakkautta? Jos ei kerran kiellä rakkautta, miten ihmeessä voi ottaa kokonaiselta ihmisryhmältä oikeuden sellaiseen perusasiaan kuin avioliittoon?

"Kansalaisaloitteessa oli 166 851 allekirjoitusta. Avioliittolain muuttamista kannatti tutkimuksessa 65% suomalaisista. Aloitteen käsittelyn hylkäsi tänään lakivaliokunnassa 10 ihmistä", kirjoitti Helsinki Pride tänään facebook-sivuilleen. 166 851. Se on iso luku. 65%. Sekin on iso luku. 10 ihmistä puolestaan on naurettavan pieni luku - nämä kymmenen ihmistäkö nyt sitten ratkaisivat kokonaisen ihmisryhmän kohtalon? Okei, eihän tämä tässä vielä ollut - syksyllä uudestaan. Epäilykseni minulla on, mutta toiveita saa aina esittää. Jos asia ei mene läpi tänä vuonna, se menee seuraavana - tai sitä seuraavana, tai sitä seuraavana. Jonakin päivänä lakialoite menee lopulta läpi. Sitten eivät auta enää jossittelut ja pelonsekaiset nomuttakunit.

Muutamien vuosien kuluttua, ehkä sadan vuoden kuluttua tai aikaisemmin tämä tilanne tulee näyttämään yhtä oudolta kuin meille apartheid-politiikka. Ihmiset tulevat miettimään, miten ihmeessä tällainen on ollut mahdollista. Sitä minäkin mietin. Häpeällistä. 

C'moon, siis lähes yhdeksänkymppisen naisen hallitsemassa valtiossa homoavioliitot ovat okei. Samoin ne ovat Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Islannissa. Ainiin, ja myös Espanjassa, Etelä-Afrikassa, Portugalissa, Argentiinassa, Ranskassa, Brasiliassa ja osassa Yhdysvaltojen osavaltioissa. Mutta Suomessa ei. 

What's your excuse, Finland?

PRE-UWC THOUGHTS

Vain kahdessa kuukaudessa mun elämä on muuttunut valtavasti. Huhtikuussa olin vielä täysin normaali (asiasta voi keskustella), joskin hermostunut 17-vuotias. Kävin suomalaista lukiota suomalaisessa kunnassa, asuin suomalaisessa perheessä ja liikuin suomalaisten ihmisten kanssa. Elin siinä pienessä piirissä, joka ihmisen ympärille kehittyy. Elin siinä pienessä kulttuurikuplassa, jonka olin väkertänyt ympärilleni. Hain turvallisuutta ja mukavuuksia; rauhaa ja rentoutumista. En panostanut erityisesti kouluun, kaverisuhteisiin saati mihinkään muuhunkaan - olin kyllästynyt ja turhautunut. Poljin paikoillani - mutta kuitenkin rakastin elämääni. Elin kuplassani - en tyytyväisenä, mutta kuitenkin tyytyväisen oloisena. 

Haastattelujen jälkeen putosin kuin tyhjän päälle. Kävin edelleen suomalaista lukiota suomalaisessa kunnassa, asuin edelleen suomalaisessa perheessä ja liikuin suomalaisten ihmisten kanssa. Kaikki oli niin samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista. Ensimmäiset viikot kuluivat epäuskoisen euforian vallassa. Kyselin itseltäni, "onko tämä totta?" Odotin jotakin suurta mullistavaa paljastusta, joka räjäyttäisi tajunnan. "Ei sinua ole oikeasti valittu", pelkäsin jonkun paljastavan. Ehkä tavallaan jopa toivoin sitä. Älkää käsittäkö väärin, olen koko ajan ollut onnellinen mahdollisuudestani ja saavutuksistani. Olen kuitenkin ihminen, jolle tuon turvallisen kuplan rikkominen tuntuu vaikealta. Ensi syksynä en enää käy suomalaista lukiota, en asu suomalaisessa kunnassa, asu suomalaisessa perheessä tai liiku suomalaisten ihmisten kanssa - ainakaan kovin monen. Tottakai tulen ikävöimään perhettäni, läheisiä ihmisiä ja suloista koiraa, joka jaksaa aina odottaa ikkunan ääressä, mutta pahin este on turvallisen kuplan rikkominen. Se hetki, kun pitää oikeasti päästää irti.

Mulla on ollut nyt kaksi kuukautta aikaa asennoitua tulevaan. Olen asennoitunut päästämään irti - ja niin olenkin. Suoritin viimeisen lukiojakson kunnialla loppuun, vaikka motivaatiota oli vaikea löytää. Raahasin itseni jokaikiseen kokeeseen, täydensin sinnikkäästi vastaukset ja lopulta heitin koululaukkuni nurkkaan. Sain hyväksynnän koululta, aloitin paperisodan ja vietin kesälomaa. Viimein tunnen olevani valmis lähtemään. 

Asennoitumiseni ei kuitenkaan ole tuonut onnea, ei rauhaa,ei turvaa. Olen päästänyt irti Suomesta, lukiostani, kotipaikkakunnastani ja kodistani. Valmistaudun päästämään irti perheestäni ja ystävistäni; en voi hakea heiltä enää turvaa samalla tavalla kuin ennen. Yhtäkkiä huomaan, miten ympärilläni leijuu turvattomuuden kehä. En ole yksin - mutta samalla kuitenkin niin yksin. Huomaan olevani irtonainen: osa joka leijuu avaruudessa vailla päämäärää. Ei, kyllä minulla on päämäärä. En tosin ole saanut siitä otetta. Olen päästänyt ankkurin irti: nyt purjehdin avoimilla vesillä, vailla ankkuria, joka toisi turvaa. En kuulu enää tänne samalla tavalla kuin ennen - mutta en kuulu vielä Hongkongiinkaan. 

Li Po Chun avaa ovensa meille ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille vasta aivan elokuun lopussa: siis noin kaksi viikkoa muiden koulujen (Swazimaata lukuunottamatta) jälkeen. Lähes kaikki muut suomalaiset stipendiaatit jättävät Suomen taakseen ja ankkuroituvat uuteen paikkaan jo elokuun alussa - minä jään leijumaan vielä muutamaksi viikoksi. Sinänsä kaksi viikkoa ei ole kovin paljon, mutta turhautunutta mieltä se ei auta. Lasken päiviä, viikkoja, kuukausia, tunteja. Kulutan aikaa, suunnittelen, mietiskelen, valmistaudun. Olen. 

Tottakai olen kuullut UWC:sta, IB-elämästä, LPC:stä ja muista tulevista asioista paljon. Olen kuullut asioita opettajistani, muista koulun oppilaista, tiloista ja tapahtumista. Olen kuullut ainevalinnoista, palvelutoiminnan laajuudesta ja muista kouluun liittyvistä asioista - tottakai. Silti tiedän, että asiat tulevat olemaan niin erilaisia kuin kertomuksissa. Ihmismieli kiinnittää huomion erilaisiin asioihin - jokin luonteenpiirre, asia tai oletus voi sopia juuri minulle, mutta ei muille. Ja päinvastoin. Sinänsä oman käsityksen luominen on jännittävää - toki voisin ajatella "tietäväni kaiken", voisin uskotella itselleni, että kaikki on "juuri niin kuin kuvittelin". Tiedän kuitenkin jo etukäteen, että tulen olemaan hyvin hukassa. Lisätään yhtälöön se, että sosiaalisten tilanteiden hankaluus, ihmispaljous ja paikan suuruus tulevat saamaan minut eksyksiin niin monella eri asteikolla, että kaikki sanan merkitykset taitavat tulla aika täytetyiksi. 

Sinänsä on hauskaa suunnitella elämäänsä etukäteen - kuvitella tilanteita, asioita, kokemuksia. Tavallaan kuitenkin tiedän, että tulevat kuukaudet tulevat olemaan paljon helpompia, jos osaan jättää ennakko-oletukset taakseni. Tiedän, että tulevat kaksi vuotta tulevat olemaan parhaat elämässäni tähän asti - samaan aikaan en kuitenkaan halua maalata liian suuria odotuksia tai haavekuvia. 

Tällä postauksella ei ole oikeastaan tarkempaa päämäärää - kunhan puran ajatuksia. Myönnän. 

Koulu ei ole koskaan aiheuttanut mulle erityisiä haasteita. Ala-asteen kahlasin läpi lukematta, yläasteella vilkaisin kirjaa ennen koetta ja lukiossakin jätin lukemisen yleensä viimeiseen iltaan. Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä tietyntyyppiset oppijat selviävät melko helpolla ainakin lukioon asti. Nyt täytyy myöntää, että mulla on oikeasti edessä haasteita. Ei tietenkään pelkästään akateemisella tasolla, mutta myös akateemisella tasolla. Mä olen innoissani, kuvitelkaa, mä en tuu osaamaan mitään! Hieman liioiteltua ehkä, mutta hyvin totta. Pitkästä aikaa tulen kohtaamaan myös akateemisia haasteita. Kaikista niistä en välttämättä selviä niin hyvin kuin haluaisin, mutta olen silti täpinöissäni, innoissani! BRING IT ON.

Toinen mua innostava asia on ehdottomasti sosiaaliset haasteet. Olen alkujaan melko hiljainen, ujohko, rauhallinen ja epävarma. LPC on kuitenkin täynnä erilaisia kulttuureja ja täysin erilaisia ihmisiä. En suinkaan ole ainut epävarmahko saati ujo ihminen, mutta joukkoon mahtuu myös äänekkäitä ja rohkeita tapauksia. Asun kolmen muun ihmisen kanssa samassa huoneessa, joten yksinäiset hetketkin ovat harvassa. Olen viime vuosien aikana tottunut yksinäisyyden rauhaan ja hiljaisuuteen: siihen, miten ajatuksia on niin ihana selvittää hiljaisuudessa. Yhtäkkiä se ei onnistukaan sormia napauttamalla: se onnistuu vain muiden ehdoilla, jos silloinkaan. Mä tiedän, että se tulee aiheuttamaan stressiä ja mahdollisesti jopa ongelmia, mutta tavallaan olen siitäkin tyytyväinen. 

Päivän iloisin röntgen-potilas, yay!

Koulun palvelutyö- ja harrastusmahdollisuudet vaikuttavat mielenkiintoisilta ja motivoivilta. Vaikka en voikaan jatkaa harrastuksiani samalla tavalla kuin täällä (tai voisin, mutta mutkien kautta; ja kukapa ei haluaisi kokeilla jotakin uutta), tarjolla on kuitenkin useita vaihtoehtoja. Monia en ole koskaan kokeillut - miksen siis yrittäisi? Sinänsä surullista jättää mm. laulaminen vähemmälle, sillä näillä näkymin kuoro ei ole ihan mun ensimmäinen vaihtoehto. Nojaa, mun huonekaverit saa sit polttaa hermonsa mun hoilotukseen. Jee. 

Kouluaineet saa mun täpinöihin; ei se akateemisuus ole suinkaan ainut asia! Munkin listasta löytyy monta ainetta, jota mä en ole koskaan Suomessa edes opiskellut - ja nyt opiskelen niitä englanniksi (tai tulen opiskelemaan mikäli vain mahdollisesti saan lukujärjestykseeni nykyiset valintani, ehh). Opetussuunnitelmat vaikuttivat supermielenkiintoisilta, opetussysteemit varsin todennäköisesti ovat hyvin erilaiset ja loppukokeetkin täysin erilaiset kuin ennen, mutta sekös minua haittaa! 

Ei se koulu aktiviteetteineen ole se asia, mikä mua sinne ainoastaan vetää. Mä haluan tutustua ihmisiin, hankkia ystäviä, läheisiä ihmisiä, mahtavia kokemuksia. Lienee selvää, että edessä on muuttuminen ihmisenä. Kun tulen puolen vuoden päästä takaisin Suomeen, en ole enää sama ihminen - ja samaan aikaan kuitenkin olen. 

Nyt mun täytyy kyllä hankkia ne pahuksen lentoliput. Ehkä tää sit alkais viimein tuntua joltakin muultakin kuin leijumiselta. Alkaa tää jatkuva purjehtiminen vähän turhauttaa. 

Mun uusi tuttavuus tuli tekemään tuttavuutta linja-auton antaessa odotuttaa itseään. Hän oli muuten seurallinen otus. Kissa siis, ei linja-auto. Ehh. 

One does not simply enjoy summer

Kesä on kaunista aikaa: luonto herää eloon ja kaikki kukoistaa. Mun on hyvä puhua, nimimerkillä kulutin juuri juhannukseni hakaten Xboxia ja kiroten Mass Effectiä jäädessäni jumiin. Hups. Aurinko paistaa (paitsi ettei paista) ja lämmin ilma hyväilee kasvoja (paitsi ettei ole lämmintä). En oikeastaan edes tiedä enää, miksi valitan säästä: tää on sama juttu jokaikinen kesä. Lapin kesä, ai ihanaa. Toisaalta, pelikone taitaa olla mulle suorastaan loistavaa seuraa tällä hetkellä, siitä pitää huolen nuha, jonka ilmeisesti viime aikojen rokotteet mussa sai aikaan - kaikki ei mene ihan putkeen vaihteeksi. 

Elämänfilosofiaa parhaimmillaan! Neiti Shepard on saanut mut raivon partaalle vähintään miljoona kertaa tänään - mutta hei, tienasin sentään lisää xp'tä!

Elämänfilosofiaa melkein parhaimmillaan! Mulla on mahdollisesti tylsää ei toki, mutta ihan mielenkiintoinen tapa käyttää kesäänsä.

Sillä aikaa kun mä jään odottamaan kesäisten säiden paluuta, Robin saa valistaa hieman. Kesäfiilis tai ei, laskurissa näkyy enää 68 päivää! Se vähenee, se vähenee!

The future starts today - not tomorrow

Paperitöitä riittää vaikka muille jakaa. Viime viikkojen aikana olen mm. pohtinut ainevalintoja, täyttänyt lääkärintodistuksia, hakenut rokotteita, lähettänyt viisumihakemuksen (ja saanut sen noin kolme kertaa takaisin), täyttänyt kymmeniä ja taas kymmeniä papereita väärin, tulostanut kymmeniä ja taas kymmeniä papereita, pohtinut vakuutuksia ja raha-asioita, täyttänyt koulutietoja, lähettänyt kymmeniä ja taas kymmeniä sähköposteja, stressannut röntgeneistä ja muista tutkimuksista, pohtinut lentolippuja, etsinyt passikuvia, lähettänyt passikuvia - ja siinä vain pieni osa siitä kaikesta hässäkästä, joka mun ympärillä pyörii. Eilen tuntui siltä, kuin koko maailma kaatuisi päälle. Mikään ei tuntunut mahdolliseslta, aikarajat tuntuivat kaatuvan niskaan ja paperit lojuivat edessä painostavan hiljaisuuden vallitessa. 

Nuo hetket ovat niitä kaikista kamalimpia - ne hetket, kun mikään ei edisty. Mun huonoihin puoliin kuuluu ehdottomasti turha stressaaminen: kaikesta pitää huolehtia ja murehtia etukäteen. Tänään kuitenkin huomasin ensimmäisen kerran, että tää UWC-kokemus on vaikuttanut muhun jo nyt: mä soitin naapurikunnan röntgeniin ja varasin ajan - ilman murehtimista tai miettimistä etukäteen. Okei, jollekin muulle tää ei ehkä kuulosta isolta asialta, mutta mun täytyy myöntää, että mä suunnittelen kaiken etukäteen, ennen kuin soitan johonkin. Mä kirjoitan paperille kaiken tarvittavan, kirjoitan numeron monta kertaa uudestaan, tuijotan ja varmistan, mietin ja pohdin ja lopulta jännitän kun puhelin tuuttaa. Erityisesti lääkäripuhelut ja muut terveyteen liittyvät puhelut ovat niitä kaikista kamalimpia - miksi lienee, mutta ovatpa kuitenkin. 

Tänään kaikki ei ehkä sittenkään kaadu päälleni. Tein viimein ainevalinnat, kävin ottamassa toisen viimeisistä rokotteista (ja feilasin rokotteiden tilaamisen kanssa, hups), varasin röntgenajan, lähetin korvaushakemuksia ja täytin pari paperia. Mulla on ruhtinaalliset 43 päivää aikaa toimittaa mun koululle loput tiedot - eli varsinaisesti mulla ei ole edes kiire. Ainevalinnoista olen erityisen innoissani - painin pitkän aikaa muutaman vaihtoehdon välillä, mutta sain viimein tehtyä viimeiset valinnat. Okei, ne eivät ole varsinaisesti lopulliset valinnat, mutta valinnat kuitenkin. Niistä kuitenkin tämän blogin puolella vasta ensi syksynä, kun olen päässyt varsinaiseen päätökseen siitä, mitä seuraavat kaksi vuotta opiskelen.

Tylsinä hetkinään Wikipedia on ihan varteenotettava paikka ajan tuhlaamiseen. On esimerkiksi mielenkiintoinen fakta, että Hongkongissa on peräti reilut 7 miljoonaa asukasta: alaa sillä on vain noin 1000 neliökilometriä. Vertailun vuoksi mun kotikunnan pinta-ala on yli 6000 neliökilometriä. Ja meidän asukastiheys on sentään vain 0,20 asukasta neliökilometrillä, joten siitä voi jo päätellä jotain. Hongkongista löytyy yli 290 pilvenpiirtäjää - meidän kunnan lähimpänä "pilvenpiirtäjää" oleva rakennus on kaksikerroksinen. 

Ilmastoltaan Hongkong on subtrooppinen - kesäisin kostea ja kuuma, talvisin lämpötila liikkuu kymmenen asteen korvilla. Vertailun vuoksi Lapissa päästään parhaimmillaan 40 pakkasasteen puolelle, kesäisin puolestaan Hongkongin normaalit talvi-ilmat kuulostavat ihan passeleilta. Hetken säätämisen jälkeen sain muuten koululta luvan saapua paikalle päivää aikaisemmin, joten ilmastoon tottuminen (tai enemmänkin siitä nauttuminen) lienee ohjelmassa ensimmäisinä päivinä. Voi olla, että mun kesä alkaa säiden puolesta vasta elokuussa - tää suomen kesä kun on perinteisesti lyhyt ja vähäluminen. Kirjaimellisesti.

Hongkongissa on edelleen brittivallan ajalta käytössä vasemmanpuoleinen liikenne - autot ajavat siis "väärällä" puolella tietä. Tää olisi muuten fine, mutta suomalaisittain tottuneena tulen todennäköisesti jäämään ainakin parin auton alle heti ensimmäisenä päivänä. Tai vähintään toisena. Toisaalta, ehkä mun pitää vaan romuttaa syvälle aivoihin upotetut mantrat "katso ensin oikealle, sitten vasemmalle ja uudestaan oikealle". Ja just kun mä olin sen ihan vasta oppinut. Höh.  Luonnollisesti suurkaupungissa on olemassa julkinen liikenne, joka kulkee hieman useammin kuin kerran päivässä *merkitsevä vilkaisu kotikuntaan*.

LPCUWC (Li Po Chun United World College) on noin kaksi kertaa suurempi kuin nykyinen kouluni - kunhan kouluuni lasketaan mukaan sekä esikoulu, alakoulu, yläkoulu että lukio. Lukion kokoon verratessa tulevan kouluni väkimäärä on noin 20-kertainen. Siinä on hieman sisäistettävää. Koulujärjestelmäkin on luonnollisesti erilainen, IB-lukio kun on kyseessä. Opiskelen kuutta ainetta (kolme pitkää, kolme lyhyttä) ja suoritan aineista loppukokeet kahden vuoden kuluttua.

Harrastuksista jätän taakseni vapaapalokunnan ja bänditoiminnan, mutta edessä on varmasti mitä upeampia seikkailuja. UWC-elämään kuuluu tärkeänä osana harrastus- ja palvelutoiminta, ja viikon mittaan aikaa kulutetaan näissä aktiviteeteissa. LPC tarjoaa kymmeniä erilaisia vaihtoehtoja, eli tarjonnan laajuutta ei todellakaan voi kuvata pelkästään perinteisellä kuoro- tai jalkapallotoiminnalla.

Tämä kaikki - ja vielä paljon enemmän - on vielä edessäpäin. 71 päivää lähtöön. Se ei ole paljon. Toisaalta kaksi vuottakin on todellisuudessa hyvin lyhyt aika. On hieman huvittavaa, miten ajan lyhyys voi pelottaa jo tässä vaiheessa - miten jo tässä vaiheessa mietin, mihin lähden koulun jälkeen opiskelemaan. Olen viimeisen päälle suunnitteleva ihminen: haluan suunnitella puhelinkeskustelut, miksen siis myös tulevaisuuttani. Onneksi kaksi vuotta on myös omalla tavallaan pitkä aika - siinä on aikaa muuttaa oman elämänsä kulku.

Se, miten elämäni lähtee tästä kehittymään, on mysteeri. Ainut varma asia tässä vaiheessa on lähtö.

Adios, Suomi. 

No words to say / no games to play

Viikonlopun kuvasaldo: järvi ja sorsa. Kännykän alamaisena toimivana 2000-luvun lapsena päätin elää viikonlopun paljolti ilman internetin vaikutusta. 

Suomen UWC-yhdistyksen kesätapaaminen oli siis tänä viikonloppuna. Tapahtuma oli meille uusille stipendiaateille pakollinen ja ilmainen (nimimerkillä ilmainen ruoka kelpaa aina), mutta meidän lisäksemme paikalla oli mm. kouluissa opiskelevia, niistä juuri valmistuneita sekä aikaisempina vuosina valmistuneita alumneja.

Harvemmin mun pää on yhtä tyhjä kuin nyt. Kaikki, minkä voi sanoa, on jo sanottu. Loput asiat ovat niitä, jotka pitää itse kokea. Sinänsä kyllä kauhistuttavaa, että me stipendiaatit vuosimallia '14-'16 tavataan ensi kerran kenties vasta ensi kesänä. Hui.

Tää yöjuna saa mussa aikaan masentuneita fiiliksiä. Tai ehkä se on tää Lappiin palaaminen.

I may stutter when I speak / but you don't need to call me freak

Mun pitäis oikeasti pakata kesätapaamista varten, mutta arvatkaa vain mitä teen. Aivan, istun tietokoneen ääressä ja inspiroidun facebook-kirjoituksista. Hupsista. 

Ennakkoluulot ovat ihmeellinen asia. On helppoa tuomita toinen ihminen, kun tietää vain pieniä yksityiskohtia hänestä. Kansallisuus, ihonväri, seksuaalisuus, uskonto ja ammatti ovat vain muutama syy ennakkoluulojen sinnikkäälle noudattamiselle. On surullisen huvittavaa huomata, miten kaksinaismoraali vaikuttaa myös suomalaisten ihmisten pääkopassa - kyllähän sitä Thaimaan lomat houkuttaa kun Suomen talvi ei enää innosta, mutta samalla metsässä pyörivät thaimaalaiset marjanpoimijat ovat vähintäänkin suurin synti maan päällä. 

Ennakkoluuloja on aina ollut ja tulee aina olemaan, sitä ei voi kieltää. Minullakin on ennakkoluuloja, sitäkään en voi kieltää. Ennakkoluuloja on kaikilla, mutta se ei tarkoita, että ne saisivat rajoittaa kenenkään elämää tai vahingoittaa ketään. On surullista kuunnella selittelyä, joka noudattaa kaavaa "se on niin halveksittava ihminen koska se tulee maasta x" tai "hyi kun se on homo niin en voi olla samassa tilassa sen kanssa". "Semmoiset tsing-tsong ihmiset sietäis tappaa kaikki". Kuinka vakavia syytöksiä ja uhkauksia ihminen saa esittää, ennen kuin huomataan, miten väärin se on? Kuinka pahoin ihmisen saa tuomita, jos häntä ei edes tunne?

Otetaan herkulliseksi ja melko ajankohtaiseksi esimerkiksi thaimaalaiset marjanpoimijat. Ainakin meidän alueelle tulevat poimijat ovat aina ahkeria työntekijöitä, jotka viettävät metsässä tuntikausia aamuhämärästä iltamyöhään ja palaavat tiloihinsa vain nukkumaan. Eiväthän ne tilatkaan mitenkään kummoiset ole, mutta toisaalta harvemmin kukaan valittaakaan. Vain harva laistaa töistä - onhan tänne tultu työskentelemään, ei laiskottelemaan. En ole koskaan törmännyt mihinkään loukkaavaan heidän käytöksessään - päinvastoin, he hymyilevät iloisesti kaupassa ja tervehtivät pirteästi, vaikka ihmiset tuijottavat vihaisesti ja kuiskuttelevat selän takana. 

Tämä kaikki vain, koska he sattuvat olemaan ulkomaalaisia, ja koska heidän työnsä on kerätä marjoja. Koska he keräsivät hillat naapurin mummon marjapaikalta ja Erkin marjamättäälle ei jäänyt mustikan mustikkaa. Jos se marjoista on kiinni, niin marjojahan on metsä pullollaan! Ihminen kerää metsän marjoista vain muutamia prosentteja, eli ei kuin vain etsimään uutta paikkaa. On olemassa sellainen oikeus kuin jokamiehenoikeus. Se pätee myös thaimaalaisiin.

Näihin perusteluihin vastaus on usein luokkaa "no mutta ne vinosilmät käy ihmisten pihoilla ja tunkevat nenänsä joka paikkaan". On totta, että kulttuurierot näkyvät ja yhteisen kielen löytäminen on vaikeaa, mutta peruskohteliaisuus olisi hyvä muistaa. Kaikki tekevät elämässään väärin: minä, sinä, naapurin Erkki ja joka hemmetin ihminen. Kaikki tekevät joskus virheitä: niin myös poimijat. Tällaisessa tilanteessa olisi hyvä mennä puhumaan: pyytää lähtemään pihalta. Kieltä ei löydy, mutta yleensä heillä on kyllä puhelin, jolla soittaa tulkilleen. Ei ole mitään tarvetta ryhtyä uhkaavaksi tai väkivaltaiseksi. Olen kuullut kerran jos toisenkin poimijoista, jotka eivät uskalla enää mennä tiettyihin paikkoihin, koska heidät on häädetty hyvin uhkaavasti pois. 

Välillä tuntuu, että tuon kaiken vihan takana ei ole edes heidän ammattinsa, vaan yksinkertaisesti se, että he tulevat muualta. Se, että he tulevat Aasiasta melko köyhästä maasta: se, että heillä ei ole paljon rahaa ja he joutuvat tulemaan toiselle puolelle maailmaa tienaamaan. Siltikään he eivät aina pääse edes voitolle kustannusten takia, mutta ei se suomalaisia kiinnosta. Kun nehän kerää meidän marjat. Nyyh. Säälimättä niitä marjoja sitten kuitenkin ostetaan erilaisina tuotteina, mutta siitäkään suomalaiset eivät välitä. Iloisesti suomalaiset käyvät talvella Thaimaan lomalla ja lekottelevat auringossa ja kehuvat paikkaa, mutta siitäkään suomalaiset eivät välitä. 

Toisaalta yleinen tuomitseminen kohdistuu myös moniin muihin ammattikuntiin. Onko olemassa ammattia, jota saisi parjata enemmän kuin poliiseja tai opettajia? Mun vanhemmat on molemmat opettajia, jotka opettavat samassa koulussa, kuin missä minä olen viime vuodet opiskellut. Vuosien aikana on tullut mietittyä, joutuukohan kukaan kuulemaan vanhemmistaan enemmän pahaa kuin opettajan lapsi. Onko kukaan muu joutunut kuulemaan vuosien ajan spekulointia ja vihapuhetta omista vanhemmistaan, vain heidän ammattinsa takia? Onko kukaan muu joutunut kuulemaan vuosien ajan pilanimiä ja vitsejä omista vanhemmistaan? Varmasti on, mutta kyllä se on silti hemmetin epäoikeudenmukaista. Tiedättekö, kuinka paljon se sattuu? Nimenomaan. Ja minä en edes ole sen pilan kohde. Yleensä. 

Mä olen jo kauan kuvitellut, että ennakkoluuloilla painostaminen on ollut katoava "tauti", joka lähtisi nuorison siirtyessä hallitsemaan maata. Ei se mene niinkään: usein nuoriso on nimenomaan sitä eniten tuomitsevaa sakkia. Homous tuomitaan, ihonväri tuomitaan, kansalaisuus tuomitaan, uskonto tuomitaan, ulkonäkö tuomitaan, kaikki tuomitaan. Mitä sitä oikeastaan edes saa olla, että ei tuomittaisi? Pitää olla suomalainen, hetero, kristitty tai ehkä sittenkin ateisti, täytyy näyttää hyvältä mutta ei liian hyvältä ja todennäköisesti harrastaa metsästystä ja harjoittaa jotain hyvin ronskia ammattia. Ei, mutta sittenkin tuomitaan. Miksei ihminen saa vain olla sellainen kuin on? 

Ja miten kauan ennakkoluuloilla ja tuomitsemalla saa polkea ihmisoikeuksia? Kuinka kauan ihmisten täytyy kuolla uskontonsa tai seksuaalisuutensa tähden, kuinka kauan rakastuneet pari joutuvat odottamaan lupaa mennä naimisiin, kuinka paljon täytyy sattua ennen kuin kukaan huomaa? On naurettavaa, että tällaista täytyy edes kysyä. On naurettavaa, että johonkin tällaiseen voi edes vasta-argumentoida. 

"No mutta kun..." Niin, nimenomaan. 

No mutta kun se on homo. 

No mutta kun se on tummaihoinen. 

No mutta kun sen isä istuu vankilassa.

No mutta kun se on köyhä. 

No mutta kun se kävelee hassusti. 

No mutta kun se on lihava. 

Mitä sitten? Mitä tapahtui mantralle "olet kaunis sellaisena kuin olet" ja "kiusaaminen on väärin"? Miksi ihmiset, jotka haluavat lopettaa kiusaamisen, opettavat lapsilleen miten väärin on tykätä samasta sukupuolesta? Ei ketään pitäisi tuomita seksuaalisuutensa tähden, ei se ole asia, josta voisi päättää. Se on asia joka on. Se on osa ihmistä: tykkäsit sitten pojista tai tytöistä tai et kummastakaan - se on täysin ihmisen oma asia. Ei ketään pitäisi tuomita ihonvärinsä tähden - mikä siinä ylipäänsä on, että sellainen asia kuin väri voi tehdä toisesta jotenkin alempiarvoisen? Pitäisikö mun muuttua vihreäksi ja sanoa, että olen nyt parempi kun olen tämänvärinen. Samaa logiikkaa tuo näyttää olevan. Huoh. 

Ei ketään pitäisi tuomita vanhempiensa tähden. Ei ketään pitäisi tuomita yhteiskunnallisen asemansa tai taloudellisen tilanteensa tähden. Ei ketään pitäisi tuomita sairautensa tai vammansa tähden - me emme ole täydellisiä, meillä kaikilla on arpemme ja ongelmamme. Ei ketään pitäisi tuomita painonsa tai ulkonäkönsä tähden. 

Toisaalta en halua myöskään tuomita tuomitsemisesta, enkä haluakaan osoittaa tätä tekstiä erityisesti kenellekään. Tämä ei ole yleistystä, tämä on vain teksti, jonka pitää herättää ajatuksia. Meillä kaikilla on ennakkoluuloja, mutta on oma päätös, kuinka paljon niiden antaa vaikuttaa. 

Mikä minä olen tuomitsemaan ketään? Mitä ylipäänsä kukaan on tuomitsemaan ketään?

Ei tuomitseminen ole meidän tehtävämme. 

Minä olen sellainen kuin olen, sinä olet sellainen kuin olet ja naapuri on sellainen kuin on. Niin kauan kun kukaan ei vahingoita toista, kaikki on hyvin. 

Vai onko?

#firstworldproblems vs #lifeisbeautiful

Ei se ole selviö, että ihminen on onnellinen. Ei se ole selviö, että kaikki asiat ovat hyvin. Varsinkin me "ensimmäisen maailman" asukit tapaamme huomata vain elämän huonot asiat: sen, miten suihkusta tulee vain kylmää vettä ja miten pankkitilillä on hieman liian vähän rahaa. Sen, miten sähköt katkeavat tunniksi tai miten aikaisin herääminen on kauheaa. Sen, miten internet on liian hidas tai miten kännykän viestipaketti loppuu. Ympäriltään voi löytää monia asioita, jotka voi kääntää negatiiviseksi vyöhykkeeksi ympärilleen. 

Tai sitten nuo kaikki "ongelmat" voi jättää taakseen ja katsoa tarkemmin. En väitä, ettenkö minäkin valittaisi turhista asioista - päinvastoin, minä olen varmaan suurin valittaja näillä alueilla. Tänään heräsin kuitenkin hyvin rauhallisin mielin. Viileä kesäilma pyyhkäisee ohitse ja auringon lempeä paiste hellii käsivarsia. Ohi ajava traktori köröttää puiden oksien alla. Läheisessä männyssä istuu varpunen. Kärpänen törmäilee sinnikkäästi ikkunaan. 

Silloin tällöin arjesta on hyvä poiketa: on hyvä huomata, miten elämässä on niin paljon erilaisia asioita. Joka päivä ympärillämme on asioita, joita voi vahingoittaa tai helliä. Suoristin ei toimikaan ja meikkikynä katkeaa juuri ennen kouluun lähtöä. Ulkona sataa ja tuuli raatelee puita. Lempparipaita on hukassa ja sähköt katkeavat. X-boxille ilmestynyt uusin peli on liian kallis. Todistuksessa komeilee alhaisempi numero, kuin mitä oli toivonut. Tietokone ei toimikaan. Internet on hidas. 

Tämän kaiken voi ottaa negatiivisesti. #firstworldproblems, niin kuin sanotaan. Välillä on kuitenkin hyvä huomata, miten tämän kaiken voi kääntää energiaksi itselleen. Mitä sitten, vaikka hiuksesi olisivatkin kiharat ja kulkisit päivän tai pari meikittä? Olet kuitenkin luonnon luoma, kaunis ihminen. Sinä olet juuri sinä, ja kukaan ei ole samanlainen - mikset siis hellisi sitä lahjaa? Ulkona sade kastelee kuivuneet pellot ja metsät ja luonto synnyttää uutta elämää. Lempparipaita löytyy kyllä ajan kanssa - ja onhan se vain kangasta. Sähköt katkeavat, mutta sen hetken voi viettää myös kynttilän valossa, olohuoneen lämpimässä nurkassa takkatulen äärellä. Pelin voi ostaa myöhemminkin, ja kaapista löytyvät lautapelit ovat varmasti ihan yhtä viihdyttäviä. Todistuksen numeroita voi aina korottaa - ja onhan se loppujen lopuksi vain numero. Hetki ilman tietokonetta on ihan okei. Hetki ilman nettiä on ihan okei. On sitä ennenkin pärjätty. 

Tänään mä olen onnellinen. Kun noin kolme päivää sitten laskeuduin takaisin Suomeen, koneessa soi ylhäinen musiikki. Katsoin maata allani ja hymyilin: oli ihanaa päästä takaisin Suomeen. "Asun ihanassa maassa", ajattelin. Kun eilen laskin jälleen sormet näppäimistölle ja kirjoitin, mieli tuntui rauhoittuvan: olen etuoikeutettu, kun saan tehdä ja pystyn tekemään, mitä haluan. 

Saan kirjoittaa, mitä haluan. Pystyn laulamaan. Olen terve, pystyn liikkumaan ja elämään normaalisti. Minulla on ympärilläni uskomattomia ihmisiä ja luonto ympärilläni on äärettömän kaunista. Minulla on etuoikeus kutsua itseäni UWC:n stipendiaatiksi. Minulla on edessäni monta monituista upeaa vuotta - ja vaikka ei olisikaan, niin olen elänyt mahtavaa elämää. Minulla oli turvallinen lapsuus ja normaali teini-ikä. Saan elää turvallisessa maassa ja saan kutsua itseäni suomalaiseksi. Minulla on etuoikeus puhua useampaa kuin yhtä kieltä ja minulla on etuoikeus käydä koulussa ja opiskella. Minulla on mahdollisuus hankkia ammatti, perhe ja tulevaisuus. 

Katso ympärillesi. Tarkastele pieniä, pikkuriikkisiä asioita ympärilläsi. 

Elämän voi kääntää positiiviseksi energiaksi tai negatiiviseksi vyöhykkeeksi. 

Kumman sinä valitset?

Auf Wiedersehen, Berlin!

Lensin lauantai-iltana takaisin Suomeen eräästä Euroopan suurkaupungista - arvaatteko mistä? Aivan, Saksan pääkaupungista Berliinistä. Euroopan lukuisista kaupungeista erityisesti Berliini on tällaiselle historiafriikille tosi mieluinen kohde - ja en joutunut pettymään. Alunperin tarkoituksena oli vain päästä pitkästä aikaa käymään ulkomailla ja mahdollisesti kaupunkilomalla mun äidin kanssa. Kaupunkivaihtoehdot pyörivät Berliinin, Pariisin, Lontoon ja Frankfurtin välillä, mutta yleisen hintatason, hotellien ja lentojen mukaan valitsimme siis Berliinin. 

Berliini on väkiluvultaan (3,4 miljoonaa) Euroopan unionin toisiksi suurin kaupunki (välihuomio: silti pienempi kuin Hongkong, hih). Kaupunki on perustettu jo kauan sitten 1200-luvulla, ja vuonna 1701 siitä tuli viimein silloisen Preussin pääkaupunki - merkittävä asema tällä kaupungilla on ollut siis jo vuosisatojen ajan. Toisin kuin suuri osa pääkaupungeista, Berliini ei ole merenrantakaupunki, vaan sijaitsee sisämaassa. 

Kun Saksa aikanaan toisen maailmansodan jälkeen jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto), Berliini jäi Neuvostoliiton hallitseman itäisen Saksan puolelle. Pääkaupunki jaettiin kuitenkin muun Saksan tapaan lännen ja idän välillä - näin syntyi lännen kiila kommunistiseen Itä-Saksaan. Koska suuret väkijoukot loikkasivat Berliinin kautta Itä-Saksasta länteen, DDR eli Itä-Saksa päätti rakentaa Berliinin kahden alueen rajalle muurin. 

Tuo kyseinen muuri erotti vuosikymmenten ajan sukulaisia, ystäviä ja perheitä. Kyseessä oli jo toinen Berliiniin kohdistuva järkytys - olihan kaupunkia vain paria vuosikymmentä aiemmin, toisessa maailmansodassa, pommitettu rajusti. 

Vaikka tuo kyseinen muuri murtui jo vuonna 1989, vaikuttaa kaupungin menneisyys edelleen ihmisten elämään. DDR on hyvä markkinointituote ja kaupunki suorastaan vilisee ulkomaisia, historiasta kiinnostuneita turisteja.

Matka kohti Berliiniä alkoi tiistaina, kun tätini ja äitini kanssa pakkasimme laukut autoon ja ajelimme Oulun lentokentälle. Sieltä koukkasimme Helsingin kautta lentokoneella kohti Berliiniä, jonne saavuimme myöhään iltapäivällä. Majoituimme Charlottenburg-Wilmersdorfin kaupunginosassa, paikassa nimeltä Amary City Residence. Koska saavuimme paikalle vasta vastaanoton sulketumisajan jälkeen, jouduimme tekemään sisäänkirjautumisen automaatin kautta - ja siinäkös vasta meni kieli keskelle suuta. 

Automaatin kanssa sähläilyn ja muutaman puhelun jälkeen pääsimme sisään huoneeseemme. Amary City Residence sijaitsee melko keskeisellä paikalla Charlottenburgia, ja vain parinsadan metrin päässä sijaitsee suuri ostoskeskus. Kauppakeskuksen lähellä sijaitsee myös lähin metroasema, ja matka kaupungin keskustaan kestää alle puoli tuntia.

Majoituspaikkamme ei ollut varsinaisesti hotelli, vaan sitä markkinoitiin enemmänkin "vuokra-asuntona", jossa siis osa asukkaista majoittuu pidempiäkin aikoja. Me varasimme huoneen neljäksi yöksi, ja alkuhankaluuksien jälkeen paikka osoittautui ihan mukavaksi paikaksi. Hintataso oli kohtuullinen, ja lähikaupan löydyttyä aamiaisenkin järjestäminen oli helppoa. Huone oli ehkä huononlaisesti siivottu (näin sängyn alla leijailevista pölypalloista päätelleenä) ja lukot olivat hankalia, mutta muuten ainakaan mulla ei ole valittamista. 

Keskiviikkona aloitimme kiertelyn Berliinin keskustassa, jonka ympärillä sijaitsee suurin osa kaupungin merkittävistä nähtävyyksistä. Mikäli Berliinissä aikoo kierrellä paljonkin, kannattaa muutaman päivän vierailulle ostaa Berlin Welcome Card, jolla saa vapaasti matkata kaikilla keskeisillä julkisilla kulkuvälineillä. Kortilla saa myös alennusta suurimmassa osassa museoista ja muista kohteista. 

Berliinin liikenne on muuten ihan oma ulottuvuutensa: se joka mahtuu, menee. Se joka ei mahdu menee silti. Bussikaistojen kautta on ihan okei ohittaa ruuhkajonoja ja risteyksissä auto ajaa niin pitkälle kun ikinä pääsee. Pyöräilijät viilettävät omilla kaistoillaan ja liikennevaloissa seikkailee sympaattinen Ampelmann. Kyseinen liikenneherra on aikanaan Itä-Saksan liikennevaloissa seikkaillut hattupäinen valo, joka Saksojen yhdistymisen jälkeen seikkailee myös nykyisissä valoissa. Tällä herralla rahastetaan muuten nykyäänkin, sillä ympäri Berliiniä voi löytää Ampelmann -kauppoja sekä matkamuistokauppoja, joiden hyllyt ovat täynnä liikennevalomiehiä. 

Metrolla pääsee liikkumaan kaupungissa melko sujuvasti. Pysäkeiden välit ovat välillä liian pitkiä ja oikeaa paikkaa on huonojen opasteiden takia vaikea löytää. Linjoja kuitenkin riittää (hieman enemmän kuin Helsingissä siis, heh) ja ainakin keskustan välit pääsee kätevästi ja nopeasti. Kävellenkin Berliinissä liikkuu melko kätevästi, joskin välimatkat ovat välillä pitkiä - jos urheileminen ei kuitenkaan haittaa, niin maisemia pääsee ainakin katselemaan. 

Värikkään historiansa takia Berliinistä löytyy nähtävyyksiä monelta vuosisadalta. Yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä on varmasti Brandenburger Tor, joka rakennettiin jo 1700-luvulla preussilaiskuninkaan määräyksestä. Näyttävä portti vei alunperin Unter den Lindeniä myöten kuninkaanlinnaan. 1800-luvun alussa Napoleon valloitti Preussin ja vei mennessään portin päällä olevan nelivaljakkopatsaan Pariisiin. Toisen maailmansodan pommituksissa portti vaurioitui pahoin, mutta sodan jälkeen se kunnostettiin ja nelivaljakkokin saatiin palautettua takaisin Berliiniin. Komea portti jäi aikanaan Itä-Saksan puolelle, mutta yhdistymisen jälkeen portista tuli jälleen yksi kaupungin keskipisteistä. 

Toinen keskeinen nähtävyys aivan Berliinin keskustassa on nimeltään Checkpoint Charlie. Nimensä mukaisesti kyseessä on raja-asema, jonka kautta kuljettiin Itä- ja Länsi-Saksan väliä. Checkpoint Charlie muistetaan ainakin vuoden 1961 Berliinin kriisistä, kun Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen tankit seisoivat raja-aseman molemmilla puolilla - Berliini pidätti hengitystään. Kriisi saatiin kuitenkin purettua ja muuri rakennettiin. Kun Saksat yhdistyivät, Checkpoint Charlie jätettiin paikoilleen - kirjaimellisesti. Tien keskellä sijaitsee siis nykyäänkin pienenpieni raja-asema, jonka vieressä olevassa kyltissä varoitetaan "amerikkalaisen alueen jättämisestä". Raja-aseman vieressä on myös suuri museo ja palasia jo hajonneesta muurista. 

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat vieläkin tuoreessa muistissa - etenkin kärsineillä juutalaisilla. Lähellä Brandenburger Toria sijaitsee suurista kivipylväistä koostuva juutalaisten muistomerkki, joka on osoitettu holokaustissa murhatuille juutalaisille. Holocaust-Mahnmal koostuu yli 2700 erikokoisesta ja -korkuisesta pylväästä. 

Berliinin Fernsehturm eli tuttavallisemmin TV-torni sijaitsee lähellä Alexanderplatzia, jota berliiniläiset kutsuvat hellästi "Alexiksi". TV-torni on Saksan korkein rakennus ja yltää 368 metrin korkeuteen. Tornin näköalakerros sijaitsee 203 metrin korkeudella, ja kerroksesta näköala avautuu joka suuntaan. Kerrokseen pääsee hissillä, joka kulkee hurjalla vauhdilla matkansa noin 40 sekunnissa. Turistikaudella kannattaa varautua jonottamaan nähtävyyksiin, mutta meidän onneksemme Euroopan turistikausi ei ollut vielä alkanut ja porukkaa oli liikenteessä hyvin vähän. Huh. 

Berliini on siitä harvinainen kaupunki, että siellä sijaitsee jopa kaksi eläintarhaa: Itä-Saksa kun halusi omansa edellisen jäätyä lännen puolelle. Me kävimme kuitenkin vain tarhoista suuremmassa, Zoologischer Gartenissa. Eläintarha on rakennettu vuonna 1844 ja siellä asustaa lähes 20 000 eläintä jopa 1500 eri lajista - eläimiä siis riittää. Koska tarha on ahdettu melko pienelle alueelle (34ha), ovat joidenkin eläinten aitaukset suomalaisen makuun hieman liian pieniä ja järjestys sekava, mutta muuten paikka oli kyllä mielenkiintoinen. 

Charlottenburgin linna sijaitsi aivan hotellimme lähettyvillä, joten tottakai paikka piti käydä tarkastamassa. Kyseessä on vanha preussilainen linna, jota Friedrich III:n vaimo Sophie Charlotte käytti erityisesti kesäasuntonaan. Linna on rakennettu jo 1600-luvulla ja suuri osa kuninkaallisista huoneistoista on säilynyt melkolailla sellaisenaan. Linnaan pääsee kiertelemään pääsymaksun hinnalla ja mukaansa saa myös kuulokkeet, joista saa opastuksen esimerkiksi saksaksi, englanniksi tai japaniksi. Nauhan selostus on selkeä ja aina uuteen huoneeseen astuessaan seuraavan nauhan voi aloittaa napista painamalla. 

Monet linnan huoneista kärsivät toisessa maailmansodassa pahoin, joten useat alkuperäiset taulut ja huonekalut eivät ole enää ennallaan. Monet yläkerran huoneista ovat vain alkuperäisten huoneiden jäljitelmiä ja osassa huoneista sisustus on vain arveltu näyttäneen tietynlaiselta. Linnan takana on myös komea kuninkaallinen puutarha, johon avautuu näkymä mm. linnan vieraiden vastaanottosalista. 

Berliinissä riittää nähtävää useammaksi päiväksi, mutta me kahlasimme "perustarjonnan" läpi neljässä päivässä. Enemmänkin nähtävää olisi ollut, mutta johonkin raja piti vetää. Erityisesti DDR-museo, jossa sai hypistellä itä-saksalaisia tavaroita ja autoja, kuunnella salakuuntelulaitteilla, katsoa vanhaa televisiota, istua vankilassa ja ihastella tavaroita oli mieluisa kokemus. 

Kirkkoja Berliinissä riittää, ja niitä näkyy lähes jokaisen kulman takana. Vaikka ei niinkään uskonnosta olisi kiinnostunut, ovat kirkot jo arkkitehtuurinsakin takia käymisen arvoisia. TV-tornin lähellä sijaitseva Marienkirche on 1200-luvulla rakennettu komea mutta pieni kirkko, jonka arkkitehtuuri on ylvästä mutta pienimuotoista. Keskustassa voi puolestaan piipahtaa Berliinin tuomiokirkossa, jossa tosin joutuu maksamaan pääsymaksun. Tuomiokirkon kullatut koristeet ja ylväät kattokoristeet eivät kuitenkaan olleet minun makuuni: rajansa kaikella. 

Berliinissä on paljon erilaisia puistoja ja pieniä metsikköjä, joiden lähistöllä voi viettää kesäistä päivää ystävien kanssa. Esimerkiksi Unter der Lindenillä sijaitsee alueita, joilla kuljetaan (nimestäkin kuulee) kirjaimellisesti lehmusten alla. Puistojen lisäksi päivää voi viettää esimerkiksi ravintolassa istuen: ruoka on ainakin keskustan ulkopuolella rutkasti halvempaa kuin Suomessa ja erilaisia putiikkeja löytyy helposti. Yhden kadun varrella saattaa sijaita vaikkapa arabialainen, turkkilainen, italialainen, vietnamilainen ja thailainen ravintola - näin muutaman mainitakseni. Palvelu on välillä vähän sekavaa ja kortilla maksaminen ei yleensä onnistu, mutta yleisesti ravintolat olivat kuitenkin viihtyisiä ja siistejä. Ruuan hinta pyöristetään yleensä muutamalla eurolla ylöspäin, ja usein tarjoilijat maksavatkin takaisin annettavaa rahaa kolikko kerrallaan - tämä on pieni vihjaus tipin maksamisesta. Koska moniin saksalaisiin hintoihin ei kuulu palvelumaksua, raha kerätään yleensä tippeinä - sama pätee esimerkiksi vessojen siivoojiin, jotka yleensä kovaäänisesti tervehtivät ovella raha-astiansa kanssa. 

Eläimiäkään Berliinistä ei puutu. Jokaisen kulman takaa kävelee yleensä vastaan vähintään yksi koira omistajineen. Osa koirista liikkuu vapaana omistajiensa vierellä, osa kulkee pyörän korissa ja osa juoksee innokkaasti hihnassa. Eläimen kanssa liikkuminen on yleisesti helpompaa kuin Suomessa, koska koirat saavat kulkea vapaammin mm. ravintoloissa ja yleisillä paikoilla. Hotellimme alueella viihtyi myös ainakin kaksi kissaa, jotka aiheuttivat läheisen puun asukeissa melkoisia huutokonsertteja ja lentosyöksyjä. Brandenburgin portin läheisyydestä voi löytää hevosvaljakoita, joiden mukaan voi hypätä - maksusta tietenkin. 

Mä en ole siis aikaisemmin Saksassa käynyt, vaikka olenkin kieltä opiskellut nyt kolmisen vuotta. Berliinistä löytää helposti huomauttamisen aihetta, kun katselee ympärilleen katukuvassa: meidän naapurin katolla kasvoi puita ja naapuriparkissa seisoi viidakkoauto, Euroopan suurimmassa tavaratalossa KaDeWessa oli enemmän myyjiä kuin asiakkaita ja liikenne on välillä jotain hyvin kummallista - ainakin suomalaisen silmään. Ovet aukeavat sisäänpäin (pahuksen huono ratkaisu kahden neliömetrin vessaan) ja opasteet saisivat olla paremmat (ja minä voisin opetella noudattamaan niitä). 

Joka tapauksessa Berliini oli mukava kokemus! Kaupunki oli ehdottoman hyväntuulinen ja ystävällinen: värejä ei säästelty ja palvelu oli hyvää. Lopullisesti en noille kaduille ehkä asettuisi, enkä asuinpaikkanakaan Saksaa ihannoi, mutta käymisen arvoinen paikka kuitenkin! 

Ja hei, kohta enää 80 päivää!