Paperitöitä riittää vaikka muille jakaa. Viime viikkojen aikana olen mm. pohtinut ainevalintoja, täyttänyt lääkärintodistuksia, hakenut rokotteita, lähettänyt viisumihakemuksen (ja saanut sen noin kolme kertaa takaisin), täyttänyt kymmeniä ja taas kymmeniä papereita väärin, tulostanut kymmeniä ja taas kymmeniä papereita, pohtinut vakuutuksia ja raha-asioita, täyttänyt koulutietoja, lähettänyt kymmeniä ja taas kymmeniä sähköposteja, stressannut röntgeneistä ja muista tutkimuksista, pohtinut lentolippuja, etsinyt passikuvia, lähettänyt passikuvia - ja siinä vain pieni osa siitä kaikesta hässäkästä, joka mun ympärillä pyörii. Eilen tuntui siltä, kuin koko maailma kaatuisi päälle. Mikään ei tuntunut mahdolliseslta, aikarajat tuntuivat kaatuvan niskaan ja paperit lojuivat edessä painostavan hiljaisuuden vallitessa.
Nuo hetket ovat niitä kaikista kamalimpia - ne hetket, kun mikään ei edisty. Mun huonoihin puoliin kuuluu ehdottomasti turha stressaaminen: kaikesta pitää huolehtia ja murehtia etukäteen. Tänään kuitenkin huomasin ensimmäisen kerran, että tää UWC-kokemus on vaikuttanut muhun jo nyt: mä soitin naapurikunnan röntgeniin ja varasin ajan - ilman murehtimista tai miettimistä etukäteen. Okei, jollekin muulle tää ei ehkä kuulosta isolta asialta, mutta mun täytyy myöntää, että mä suunnittelen kaiken etukäteen, ennen kuin soitan johonkin. Mä kirjoitan paperille kaiken tarvittavan, kirjoitan numeron monta kertaa uudestaan, tuijotan ja varmistan, mietin ja pohdin ja lopulta jännitän kun puhelin tuuttaa. Erityisesti lääkäripuhelut ja muut terveyteen liittyvät puhelut ovat niitä kaikista kamalimpia - miksi lienee, mutta ovatpa kuitenkin.
Tänään kaikki ei ehkä sittenkään kaadu päälleni. Tein viimein ainevalinnat, kävin ottamassa toisen viimeisistä rokotteista (ja feilasin rokotteiden tilaamisen kanssa, hups), varasin röntgenajan, lähetin korvaushakemuksia ja täytin pari paperia. Mulla on ruhtinaalliset 43 päivää aikaa toimittaa mun koululle loput tiedot - eli varsinaisesti mulla ei ole edes kiire. Ainevalinnoista olen erityisen innoissani - painin pitkän aikaa muutaman vaihtoehdon välillä, mutta sain viimein tehtyä viimeiset valinnat. Okei, ne eivät ole varsinaisesti lopulliset valinnat, mutta valinnat kuitenkin. Niistä kuitenkin tämän blogin puolella vasta ensi syksynä, kun olen päässyt varsinaiseen päätökseen siitä, mitä seuraavat kaksi vuotta opiskelen.
Tylsinä hetkinään Wikipedia on ihan varteenotettava paikka ajan tuhlaamiseen. On esimerkiksi mielenkiintoinen fakta, että Hongkongissa on peräti reilut 7 miljoonaa asukasta: alaa sillä on vain noin 1000 neliökilometriä. Vertailun vuoksi mun kotikunnan pinta-ala on yli 6000 neliökilometriä. Ja meidän asukastiheys on sentään vain 0,20 asukasta neliökilometrillä, joten siitä voi jo päätellä jotain. Hongkongista löytyy yli 290 pilvenpiirtäjää - meidän kunnan lähimpänä "pilvenpiirtäjää" oleva rakennus on kaksikerroksinen.
Ilmastoltaan Hongkong on subtrooppinen - kesäisin kostea ja kuuma, talvisin lämpötila liikkuu kymmenen asteen korvilla. Vertailun vuoksi Lapissa päästään parhaimmillaan 40 pakkasasteen puolelle, kesäisin puolestaan Hongkongin normaalit talvi-ilmat kuulostavat ihan passeleilta. Hetken säätämisen jälkeen sain muuten koululta luvan saapua paikalle päivää aikaisemmin, joten ilmastoon tottuminen (tai enemmänkin siitä nauttuminen) lienee ohjelmassa ensimmäisinä päivinä. Voi olla, että mun kesä alkaa säiden puolesta vasta elokuussa - tää suomen kesä kun on perinteisesti lyhyt ja vähäluminen. Kirjaimellisesti.
Hongkongissa on edelleen brittivallan ajalta käytössä vasemmanpuoleinen liikenne - autot ajavat siis "väärällä" puolella tietä. Tää olisi muuten fine, mutta suomalaisittain tottuneena tulen todennäköisesti jäämään ainakin parin auton alle heti ensimmäisenä päivänä. Tai vähintään toisena. Toisaalta, ehkä mun pitää vaan romuttaa syvälle aivoihin upotetut mantrat "katso ensin oikealle, sitten vasemmalle ja uudestaan oikealle". Ja just kun mä olin sen ihan vasta oppinut. Höh. Luonnollisesti suurkaupungissa on olemassa julkinen liikenne, joka kulkee hieman useammin kuin kerran päivässä *merkitsevä vilkaisu kotikuntaan*.
LPCUWC (Li Po Chun United World College) on noin kaksi kertaa suurempi kuin nykyinen kouluni - kunhan kouluuni lasketaan mukaan sekä esikoulu, alakoulu, yläkoulu että lukio. Lukion kokoon verratessa tulevan kouluni väkimäärä on noin 20-kertainen. Siinä on hieman sisäistettävää. Koulujärjestelmäkin on luonnollisesti erilainen, IB-lukio kun on kyseessä. Opiskelen kuutta ainetta (kolme pitkää, kolme lyhyttä) ja suoritan aineista loppukokeet kahden vuoden kuluttua.
Harrastuksista jätän taakseni vapaapalokunnan ja bänditoiminnan, mutta edessä on varmasti mitä upeampia seikkailuja. UWC-elämään kuuluu tärkeänä osana harrastus- ja palvelutoiminta, ja viikon mittaan aikaa kulutetaan näissä aktiviteeteissa. LPC tarjoaa kymmeniä erilaisia vaihtoehtoja, eli tarjonnan laajuutta ei todellakaan voi kuvata pelkästään perinteisellä kuoro- tai jalkapallotoiminnalla.
Tämä kaikki - ja vielä paljon enemmän - on vielä edessäpäin. 71 päivää lähtöön. Se ei ole paljon. Toisaalta kaksi vuottakin on todellisuudessa hyvin lyhyt aika. On hieman huvittavaa, miten ajan lyhyys voi pelottaa jo tässä vaiheessa - miten jo tässä vaiheessa mietin, mihin lähden koulun jälkeen opiskelemaan. Olen viimeisen päälle suunnitteleva ihminen: haluan suunnitella puhelinkeskustelut, miksen siis myös tulevaisuuttani. Onneksi kaksi vuotta on myös omalla tavallaan pitkä aika - siinä on aikaa muuttaa oman elämänsä kulku.
Se, miten elämäni lähtee tästä kehittymään, on mysteeri. Ainut varma asia tässä vaiheessa on lähtö.
Adios, Suomi.
LPCUWC (Li Po Chun United World College) on noin kaksi kertaa suurempi kuin nykyinen kouluni - kunhan kouluuni lasketaan mukaan sekä esikoulu, alakoulu, yläkoulu että lukio. Lukion kokoon verratessa tulevan kouluni väkimäärä on noin 20-kertainen. Siinä on hieman sisäistettävää. Koulujärjestelmäkin on luonnollisesti erilainen, IB-lukio kun on kyseessä. Opiskelen kuutta ainetta (kolme pitkää, kolme lyhyttä) ja suoritan aineista loppukokeet kahden vuoden kuluttua.
Harrastuksista jätän taakseni vapaapalokunnan ja bänditoiminnan, mutta edessä on varmasti mitä upeampia seikkailuja. UWC-elämään kuuluu tärkeänä osana harrastus- ja palvelutoiminta, ja viikon mittaan aikaa kulutetaan näissä aktiviteeteissa. LPC tarjoaa kymmeniä erilaisia vaihtoehtoja, eli tarjonnan laajuutta ei todellakaan voi kuvata pelkästään perinteisellä kuoro- tai jalkapallotoiminnalla.
Tämä kaikki - ja vielä paljon enemmän - on vielä edessäpäin. 71 päivää lähtöön. Se ei ole paljon. Toisaalta kaksi vuottakin on todellisuudessa hyvin lyhyt aika. On hieman huvittavaa, miten ajan lyhyys voi pelottaa jo tässä vaiheessa - miten jo tässä vaiheessa mietin, mihin lähden koulun jälkeen opiskelemaan. Olen viimeisen päälle suunnitteleva ihminen: haluan suunnitella puhelinkeskustelut, miksen siis myös tulevaisuuttani. Onneksi kaksi vuotta on myös omalla tavallaan pitkä aika - siinä on aikaa muuttaa oman elämänsä kulku.
Se, miten elämäni lähtee tästä kehittymään, on mysteeri. Ainut varma asia tässä vaiheessa on lähtö.
Adios, Suomi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti