Lukion ykköset, huomio!

Kyllästyttääkö suomalainen lukio kaikkine suomalaisine piirteineen? Huvittaisiko vaihtaa maisemaa? Haaveiletko ulkomaillemuutosta? Oletko maailmanparantaja -kansaa? Haluaisitko päästä keskustelemaan ja vaikuttamaan omalla panoksellasi kansainvälisiin asioihin, oppimaan lisää elämästä?  Miltä kuulostaisi kaksi upeaa vuotta ulkomailla - ilmaiseksi? 

Nimittäin kohta se alkaa. Toinen tammikuuta UWC:n hakuaika pyörähtää käyntiin jälleen kerran. Tänä vuonna hakuaikaa on 2.-30. tammikuuta 2015. 

Mikä on UWC?

UWC eli United World Colleges -koulut ovat kansainvälisiä kouluja ulkomailla, joissa oppilaat ympäri maailmaa opiskelevat kansainvälisen lukiotutkinnon (tunnetaan myös nimellä IB). Kouluja löytyy ympäri maailmaa mm. Kanadasta, Yhdysvalloista, Iso-Britanniasta, Swazimaasta, Norjasta, Intiasta ja Hongkongista (jossa allekirjoittanut tällä hetkellä vaikuttaa). 

Mitä?

Tänä vuonna Suomen UWC:lla on jaossa kaikkiaan 14 stipendiä ympäri maailmaa kymmeneen eri kouluun! Stipendi kattaa peruskulut elämästäsi kahden vuoden ajan: asuminen, koulunkäynti, ravinto, lennot... 

Miten?

Jos olet suomen kansalainen ja opiskelet tällä hetkellä lukion ensimmäisellä luokalla (oli se sitten kansallinen puoli tai pre-IB), olet tervetullut hakemaan! Seikkailethan UWC:n nettisivuille ja lue tarkemmin hakemisesta!

Multa voi tulla kysymään UWC:sta, Hongkongista, hakemisesta, Li Po Chunista (koulustani) ja mistä ikinä mieleen tulee sähköpostista Viivi16@lpcuwc.edu.hk tai suunnista hakijoiden Facebook-ryhmään!

Onnea ja iloa hakemiseen, sillä juuri sinä saatat olla mun tuleva ykkösvuotinen!

ps. mun hakuprosessistani kertovan postauksen löydät täältä, tsekkaa toki muutkin blogini postaukset mikäli haluat lisätietoa UWC:sta ja elämästäni Hongkongissa.

CHRISTMAS DINNER

Eletään lukukauden viimeistä päivää, ja huomenna jätän kampuksen taakseni lähes kuukaudeksi. Kellään ei ole intoa tehdä oikeastaan yhtään mitään, ja suomen tunnin opettaja ei sattumoisin ilmestynyt paikalle. Toisin sanoen tässä on juuri sopiva aika kirjoittaa muutama sana eilisestä. 

Li Po Chunin ensimmäinen lukukausi päättyy aina jouluillalliseen. Jouluillallisella tarjotaan jouluisia (joskin ei kovin suomalaisittain jouluisia) ruokia. Kalkkunaa, vietnamilaista riisiä, salaatteja, kinkkua, tiramisua, tacoja. Kun puhutaan meidän kanttiinista, ei tämä tietenkään kotiruokaa voita, mutta ihan miellyttävä kokemus kuitenkin. 

Illan pääpointti on kuitenkin pukeutuminen. Illan pukeutumiskoodi on "formal" eli kaikki laittautuvat - mennäkseen kanttiiniin. Sinänsä huvittavaa ja ironista (ottaen huomioon että meidän kanttiini ei ole kyllä pätkääkään formal) mutta hauskaa! Kun saavun sunnuntaina Suomeen, illallisen pääpointtina on ruoka, mutta eilen keskityttiin lähinnä valokuvaamiseen. Jee. 

Seuraavan kerran kuulette musta todennäköisesti kun olen Suomen kamaralla. Siihen asti, nauttikaa kuvista!

Roomies <3 (miinus Mariyah)

...juu

food buddy Jada <3

QUICK ROOM TOUR

Tässä jouluillalliselle valmistautuessa ja matkalaukkua pakatessa sain viimein siivottua nurkkani hieman parempaan kuntoon. Aina kun haluaisin tätä postausta kirjoittaa, se vaatisi siivoamista. Ja aina kun olen siivonnut, mulla ei ole aikaa kirjoittaa. Jotta tämä oravanpyörä ei jatkuisi enää tämän pidempää, hoidetaan tämä nyt alta samantien. 

Kuten moni teistä jo varmasti tietää, asun melko pienessä (jos totta puhutaan, niin varmaan asuntolan pienimmässä...) huoneessa kolmen kämppiksen kanssa. Normaalisti asuntoloiden kerrosjako menee niin, että alimmassa kerroksessa on kokoontumistilat, toisessa kerroksessa tytöt ja kolmannessa pojat (poikkeuksena tästä on ykkösasuntola). Mä asun asuntola kakkosessa, eli asun toisessa kerroksessa keskellä kampusta. Meiltä on lyhyt matka niin koululle, ruokalaan, auditorioon kuin portillekin.

Tältä näyttää siis kokonaisuudessaan mun nurkka! En oo koskaan ollut sisustusihmisiä, joten mun kopperoni on kotoisen yksinkertainen. Vallitseva väri on valkoinen ja oikeastaan näkyvimmät väripilkut taitaa olla mun verhot. Koska oon huoneen kansainvälinen ykkösvuotinen (normaali huonejako menee niin, että yksi kakkosvuotinen ulkomaalainen, yksi kakkosvuotinen paikallinen, yksi ykkösvuotinen ulkomaalainen ja yksi ykkösvuotinen paikallinen), asustelen huoneen oven puoleisessa nurkassa. Toisin sanoen, jos astut 205:n ovesta sisään ja vilkaiset oikealle, saavut mun nurkkaani. 

Jokaisessa nurkassa on sänky, vaatekaappi, kaksi sänkylaatikkoa (nuo kaksi puista hökötystä sängyn alla), kirjoituspöytä lukittavine laatikoineen sekä muutama hylly seinällä. Jokaisessa nurkassa on myös pöytälamppu, roskakori ja paperikori. Katossa roikkuvat ohuet verhotangot, jotka rajaavat nurkat toisistaan. Seinäväri on ällöttävän vaaleankeltainen, ja on suorastaan itkettävää että täällä ei saa maalata. Nyyh. 

Kukin sisustaa huoneensa miten tahtoo, omalla tyylillään. Seinille ei saa liimata tai naulata mitään, teippikin on vähän kyseenalainen ratkaisu. Mitään erityisen pysyvää ei kannata siis erityisemmin suunnitella, kun se pitää kuitenkin repiä pois viimeistään toukokuussa. Kuten jo mainitsin, mä en ole koskaan ollut sisustusihmisiä, ja mun huone Suomessakin on oikeastaan värien ja tyylien sekamelska. Täällä mun huonetta koristaa lähinnä mun "muistojen seinä". Kortit, viestit, kuvat - kaikki mahdollinen, mitä olen mukanani raahannut tai mitä olen täällä saanut. Tässä näkyy mm. kavereiden taiteilema jäähyväiskollaasi, kuva perheen koirista ja pikkuveljestä, kämppisten ensimmäiset viestit, kaverin rippikuva, eurooppalaisten kakkosten yhteystiedot, kortti kotoa, valokuva Kanadasta ja mun nimi kirjoitettuna kiinalaisilla merkeillä. Ainiin, ja on mulla Suomen lippukin, kuten edellisestä kuvasta päätellä saattoi. 

Hyllytilaakin meillä riittää jos sitä vain osaa hakea. Totta puhuen täytyy tosin myöntää, että toi kirjoituspöytä on mulla hyvin harvoin käytössä - mä kun yleensä dataan omalla sängylläni ja koulutehtävät tykkään tehdä kirjastossa. 

Ei tää siis mikään kodikkain tai tyylikkäin (eikä siisteinkään) nurkka ole, mutta tämä on kuitenkin paikka jossa vietän elämäni tunneista suuren lohkon. Nukun, herään, laittaudun, dataan, itken, nauran, skypetän, juttelen kavereiden kanssa, katson elokuvia, teen koulutehtäviä... Kolmessa kuukaudessa tänne on kertynyt niin paljon muistoja, että voin sanoa tämän olevan omanlaisensa koti. Ei täällä oo koskaan oikeasti hiljaista, muista oppilaista erottaa vain ovi (joskus vain verhot), valokatkaisijoita on vain yksi ja huoneessa tapahtuvia asioita ei voi yksin päättää, mutta kyllä tämä on silti paikka, jossa on helppo tuntea olonsa tervetulleeksi. 

UWC THOUGHTS

Samalla kun viimeinen kouluviikko matelee menemään, oon jumittunut miettimään mun elämää täällä. Muistatteko kun kirjoitin aikanaan postauksen mun odotuksista UWC:ta kohtaan? Tän viikon aikana oon päätynyt lueskelemaan mun vanhoja blogimerkintöjä: oon yrittänyt hakea sitä samaa innostusta ja motivaatiota, mikä mulla oli vuoden alussa. Kyllä se on kiven takana, huhhuh. Koulu on ollut käytännössä ohitse jo pari viikkoa, ja oon odottanut kotiin paluuta jo ikuisuuden. Tunneilla on vaikea keskittyä, päivät matelee menemään ja elämä tuntuu vaan polkevan paikoillaan.

Siinä mulla iskeekin se vaikein kysymys: jos kaipaan kotiin, mikä tää paikka mulle sit on? Hongkong on omalla tavallaan koti, mutta mites Suomi? Miten Hongkongin koti on koti? Ja jos se on koti, niin miten voi olla koti-ikävä? Mun henkisesti vaikeimmat kuukaudet ovat jo takanapäin, ja uskon, että tulevat lukukaudet tulevat olemaan omalla tavallaan helpompia (jos akateemista osaa ei oteta huomioon). Samalla kun oon alkanut sopeutua mun elämään täällä, oon opetellut elämään uudella tavalla, uudessa paikassa, uudessa ympäristössä. Ensimmäiset viikot täällä olivat uuden ihmettelemistä, rakastamista, iloitsemista.

Lokakuussa iski paniikki. Tottakai olin aiemminkin tuntenut oloni vähän epämukavaksi, välillä podin lievähköä koti-ikävää ja harmittelin ulkopuolisuuttani. Oon aina ollut ujo ja alkuun tosi huono sosiaalisissa tilanteissa, joten en päässyt mukaan samalla tavalla kuin 90% muista oppilaista - he kun sattuvat olemaan ylisosiaalisia persoonia. Syysloman jälkeen iski tyhjyys. 

Koulu oli meneillään ihan normaalisti, ei mitään kummallista. Takana oli noin kuukausi Hongkongia, kuukausi koulua, kuukausi uutta kotia. Liikuin kyllä ihmisten kanssa ulkona ja muualla, mutta ajoittain tunsin oloni ulkopuoliseksi, riittämättömäksi. Aloin nähdä miinuksia ympärilläni, aloin nähdä vikoja ja haittoja. Huomasin, että LPC on kuin mikä tahansa muukin koulu: sillä on hyvät ja huonot puolensa. Aloin pikkuhiljaa huomata, miten kaunis kuplamme ei ollutkaan täydellinen utopia. Yhteisö oli ihan samanlainen kuin muualla. Englannin kieli alkoi pikkuhiljaa sujua, mutta mua häiritsi paljon se, etten voinut käyttää mun äidinkieltä missään. Yhteydenpito kotiin oli vaikeaa, koulu aikaisti internetin katkaisua ja ajoittain huomasin mun tunteiden kulkevan vuoristorataa, jota en osannut hallita. En halunnut puhua vaikeuksistani kellekään, koska en halunnut vaikuttaa kiittämättömältä. Miten kymmenien tuhansien arvoisen stipendin jälkeen voi sanoa että ei viihdy, että ei kelpaa? Nimenomaan, ei voikaan. Joten mä sinnittelin niillä voimilla mitä mulla oli. Yritin puhua mun kakkosvuotiselle, toivoen että se saattaisi helpottaa taakkaa mun sydämeltä. Yritin puhua koulun counsellorille, mutta siitäkään ei tuntunut olevan hyötyä. Jonakin päivänä vain huomasin, että voimat ei riittäneet. Yhtenä päivänä ne oli poissa, viimeisetkin. Romahdin kaatosateessa koripallokentälle itkemään. Vesi kasteli mun hupparin ja lehdet kahisivat puissa. Siinä maassa maatessani mietin, että mihin mä olenkaan itseni vienyt. 

Mä muistan sen hetken kahdeksan kuukautta sitten, kun mulle myönnettiin UWC-stipendi. Kahdeksassa kuukaudessa mun elämä muuttui niin paljon, etten ehtinyt ottaa muutoksesta kiinni. Jo kesällä olin hukassa, sillä panikoin turvan ja kodin "menettämisestä". Jo silloin sanoin, että "putosin tyhjän päälle". Jos jo ennen lähtöä kokee olevansa tyhjän päällä, miten voi olettaa selviävänsä ongelmitta uudessa ympäristössä? Vastaus: ei voikaan. Mutta mä oletin. Mä lähdin tänne täydellisen utopian perässä, mä lähdin tänne hakemaan uutta elämää ja täydellisyyttä. Ja sain pettyä pahasti. 

Jäin porukan ulkopuolelle, en saanut suutani auki tarpeeksi usein. Peruskoulun kymppi englannissa ei ollutkaan tarpeeksi, kun en uskaltanut mennä tilanteisiin tarpeeksi avoimesti. Mulla meni kolme kuukautta kehittää jostain rohkeutta puhua ihmisjoukoissa. Mulla meni kolme kuukautta oppia puhumaan. Ja siinä vaiheessa kun uskalsin yrittää, olin jo auttamattomasti ulkopuolella. Oon aina ollut hiljainen kotihiiri, enkä (osittain asuinpaikastani johtuen) ole ulkona hirveästi liikkunut. LPC:ssä, akateemisten ja aktiivisten ihmisten mekassa laiskotteleminen ja rauhassa oleminen tuntui olevan kauhea synti. Enää ei voinut tehdä "ei mitään": aina olisi pitänyt olla jossain. Vaikeuksien keskellä mun oli vaikea puhua kellekään. Kämppikset eivät koskaan olleet paikalla. Kavereita, joiden kanssa hengaisin kouluajan ulkopuolella ei kauheasti ollut. En saanut tukea muiltakaan stipendiaateilta, ja heidän viestejään lukiessa tunsin oloni vain kahta kauheammaksi. Miten minä en osannut nauttia, mutta heillä elämä meni kuin taivaissa? Kakkosvuotisenikin osasi auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Suomesta kyseltiin lähinnä koulun perään, mutta mua puolestaan ei paljon koulu kiinnostanut. Yritin repiä itseäni joka suuntaan, yritin tehdä itsestäni toisen ihmisen. 

Jossain vaiheessa mun oli vain pakko hyväksyä, että mä olen kuka olen. Mä hyväksyin, että vaikka mun utopistinen unelma UWC:sta on ehkä kiva pilvilinna, niin todellisuus on hyvin kaukana siitä. Pakotin itseni hyväksymään sen pala palalta. Päästin irti pilvilinnoistani, sillä ne eivät muuta tehneet kuin satuttaneet. Myönsin ekaa kertaa elämässäni, että olin ihan oikeasti huono. Olin huono hyväksymään asian, olin huono toteamaan, että elänkin ihan oikeaa elämää. Kun on haaveillut unelmien koulusta, unelmien elämästä ulkomailla, unelmien suurkaupungista - voi, on niin vaikea päästää irti.

Mutta pala palalta mä opettelin päästämään irti. Opettelin suhtautumaan päiviini avoimemmin. Menin kouluun avoimin mielin, yritin puhua enemmän ihmisille. Haastoin itseni puhumaan tunneilla, ihmisten edessä, yritin vaihtaa edes muutamia sanoja jokaisen kanssa. Hain kontakteja, kysyin ihmisiä ulos. Opettelin näkemään ihmiset ympärilläni: vaikka koin olleeni yksin, huomasinkin ympärilläni olevan joukko mahtavia ihmisiä. Opettelin arvostamaan ystävyyttä, opettelin avautumaan. Jakamaan. Opettelin ymmärtämään. Lähennyin kämppisteni kanssa, kun aloin puhumaan heille enemmän. Opettelin hyväksymään, että on okei olla tekemättä mitään. Että on okei vain maata peiton alla ja torkkua kiireisen päivän keskellä jos siltä tuntuu. Huomasin miten vaikeaksi olin elämäni tehnyt. Huomasin, miten vaikeaan tilanteeseen olin ajanut erään tärkeän ihmissuhteen. Opettelin päästämään siitä irti, pala kerrallaan, edes hetkeksi. Ainakin siksi aikaa, kun huomaan ettei se satuta enää. 

Pikkuhiljaa huomasin muutoksen. Aamuisin oli helpompi nousta sängystä ja käytävillä oli helpompi kävellä hymyillen. Ulos oli helpompi mennä ja kampukselta poistuminen kavereiden kanssa oli vain hauskaa. Ikävät asiat poistuivat mielestä nopeammin ja koti-ikäväkään ei ole viime viikkojen odotusta lukuunottamatta painanut. Huomasin arvostavani elämääni täällä enemmän. En tuntenut oloani enää niin kiittämättömäksi. Kun päästin irti täydellisyydestä, löysin täydellisyyden. Se ei ehkä ollut sellainen täydellisyys kuin mitä hain, mutta se tekee mut onnelliseksi. 

Mun isä sanoi joskus, että oon sellainen ihminen, että jos en osaa jotain, luovutan. Viime kuukausien jälkeen mun täytyy allekirjoittaa väite selkeällä käsialalla. Huomasin, miten helposti luovutan. Luovutin kiinan opiskelemisen koska en "pitänyt opettajasta", jätin koripallon koska treenaaminen oli "ahdistavaa" ja pudotin matematiikan tasoa koska en "pärjännyt". Kun mä lokakuussa huomasin, että haluan luovuttaa tämänkin ja palata takaisin kotiin, oli mun aika pysähtyä ja miettiä, mitä mä oikeasti elämältäni haluan. 

Ja mä huomasin, että tätä mä elämältäni haluan. Mä haluan täydestä sydämestäni olla täällä. Vaikka Hongkong ei ole vieläkään "mun kaupunki", se on kuitenkin kaunis ja ainutlaatuinen. Vaikka kantooninkiina onkin välillä kauhean rasittavan kuuloista, on aina yhtä tärkeää muistaa, että mulla on mahdollisuus sitä kuunnella. Vaikka koulu on rasittavaa, mulla on mahdollisuus opiskella. Vaikka en vieläkään koe olevani sosiaalisesti täysin avoin enkä koskaan tule olemaankaan, mulla on kunnia kutsua näitä ihmisiä täällä ystävikseni. Vaikka elämä täällä ei ole täydellistä, se on kuitenkin kaiken sen tuskan arvoista. 

Huomasin tän jo jonkun aikaa sitten, mutta musta tuntui tärkeältä päättää tämä lukukausi näihin sanoin. Musta oli tärkeää lopettaa tämä lukukausi mulle tärkeällä ja todella henkilökohtaisella tekstillä.

- Kun päästin irti täydellisyydestä, löysin täydellisyyden.

TERM 1

Pikkuhiljaa voi jo sanoa, että ensimmäinen lukukausi alkaa olla paketissa. Vielä viikko koulua ja viikon päästä mä lähden viimein Suomeen lomailemaan. Viime viikkoina oon pysähtynyt miettimään kuluneita kuukausia. Elokuusta tuntuu olevan niin kauan. Siitä on niin kauan, että kaikki ennen elokuuta on jo muinaishistoriaa. Tämä vajaa puoli vuotta on ollut mun elämän raskainta aikaa: mun oli vaikea sopeutua, palaset eivät tuntuneet sopivan kohdalleen ja vietin hetken jos toisenkin epätoivon ja yksinäisyyden keskellä. Henkisesti se otti tosi koville. Kun luin muiden stipendiaattien aurinkoisen iloisia kuulumisia, olin kateellinen. Mietin, miten epäreilua elämä on. Mietin, miten epäreilua on kun muut voivat nauttia elämästään täysillä kun minä makaan kaatosateessa koripallokentällä ja itken. 

Vaikka lähdenkin takaisin Suomeen innoissani, en missään nimessä vaihtaisi tätä kokemusta pois. En osaa enää kuvitella elämääni Suomessa, sillä mun elämä on jo täällä. Mun kaverit, koulu, huone, tavarat, ympäristö. Siinä missä uudet säännöt, kieli, kaverit, ympäristö, koulu ja kaupunki tuovat edelleen haasteita mun jokapäiväiseen elämään, oon silti kiitollinen tästä kaikesta. Tulen olemaan loppuelämäni äärettömän kiitollinen UWC-yhdistykselle tästä mahdollisuudesta (psst, tammikuussa alkaa uusi haku, lukion ykköset huomio!)

Mitä mun mieleen ekalta lukuvuodelta sitten jäi? Ensimmäisenä täytyy mainita (koska toistaminen on kivaa) jo miljoonaan kertaan kuvissa esiintynyt orientaatioviikko. Mun ensimmäinen päivä Hongkongissa kuukausia sitten (ja sen sekavuus). Se kummallinen tunne kun astut ovesta uuteen kotiisi ja ystävälliset kakkosvuotiset sekoittavat pääsi monimutkaisilla nimillään. Rakastan mun huonetta ja rakastan mun kämppiksiä, oikeasti. Vaikka meidänkään huone ei ole täydellinen, niin täytyy myöntää että olen äärettömän onnellinen että saan elää juuri tässä huoneessa. 2/205 rules, jeij!

Leiri (ja hiostavan kuuma ilta), kansainvälinen kulttuurien ilta ja miljoonat kuvat, uiminen, pelit, ensimmäinen matka vesiputouksille ja Peakille, ensimmäinen kerta Wet Marketissa, sushia, bubble teata, passikuvia, skandiseikkailuja... 

Toinen päällimmäinen asia on tietenkin ihmiset! Valitettavasti huomaan, että mulla on tosi vähän kuvia mun kavereista ja meidän seikkailuista näiden kuukausien aikana (oon jotenkin äärettömän huono ottamaan sen puhelimen esiin kun se pitäisi). Tästä johtuen yleensä pöllin suurimman osan kuvista vaan kavereiden Fb-tileiltä (muahahahahaaa). 24 hour race, cafe, MESCA, Block Activity, Mid-Autumn Festival, Open day. Paljon upeita tapahtumia, päiviä, juhlia. Tuutoriryhmä (voi Jesus <3) ja tuutori-outingit, paljon hyvää ruokaa (mun food buddy Jada on upee), mielenkiintoisia keskusteluja, inspiroivia hetkiä, biletystä, yleistä riehumista, koulusta stressaamista...

Ja ne maisemat! Oon rakastunut näihin maisemiin niin älyttömän paljon, että mitään muuta mun Iphonesta ei varmaan löydykään. Tässä niistä murto-osa (iha vain koska kaikkien mahduttaminen olisi liian aikaavievää).

Meidän skandi-ryhmä! Tai no, me suomalaisethan ei olla osa Skandinaviaa mutta syystä tai toisesta meidät tunnetaan nimellä Scandi-group eikä Nordic-group. Voi ei. Sushia, bubble teata, wet market, maailman korkein baari (ja kallis sellainen), ICE, glögiä, random seikkailuja, riisipuuroa, joululauluja. 

China Week! Ehdottomasti ensimmäisen lukukauden paras viikko, en tuu koskaan unohtamaan tätä kokemusta! Kiinaviikostakin olen kirjoittanut jo erillisen postauksen, siihen pääsee tästä. 

Mun service Hong Kong Animal Rescue! Siitä kuulette lisää sitten kun jaksan kirjoittaa erillisen postauksen aiheesta, mutta kyseessä on yksi mun viikon kohokohtia mun jokapäiväisessä elämässä kuitenkin.

Ja loppukevennyksenä ne selfiet... Joo, ne selfiet. Kehitys lentokentältä elokuusta (vasen yläreuna) aina joulukuuhun saakka (oikea alareuna). Juu elikkätuota.

LPC-elämän aakkoset #2

On rauhallinen (viimeinkin) sunnuntaiaamu ensimmäisen lukukauden lopussa. Istun mun nurkassa ja vetelen kipulääkkeitä turvonneen kurkun avuiksi varsin toimettomana. Koulutyöt tältä lukukaudelta on tehty, arvosanat annettu ja nyt jäljellä onkin enää niistä stressaaminen (jotain, mitä en vaan osaa päästää mielestäni). Enää kaksi viikkoa jäljellä, ja sitten mä olen taas Suomessa - siitä kuitenkin lisää myöhemmin. 

Tänään ajattelin jatkaa taas LPC-elämän aakkosia, kun ne monia tuntui kiinnostavan. Tänään siis vuorossa aakkosten toinen osa, olkaas hyvä. 

L - lihaton maanantai

Jokaisessa UWC-koulussa on ruuan suhteen varmasti omat sääntönsä ja tottumuksensa. LPC:ssä kanttiini tarjoilee ruokaa kolme kertaa päivässä tarjoten kaksi lämmintä ateriaa: lounaan ja illallisen. Aamuisin kello seitsemän alkaa kylmä aamiainen ja puoli kahdeksasta eteenpäin tarjolla on myös lämmintä ruokaa (Aasiassa kun ollaan, tämä tarkoittaa yleensä nuudeleita, mutta myös pannukakkuja ja kaikenlaista mielenkiintoista). Lounas alkaa kahdeltatoista ja kestää puoli kolmeen. Illallisella voi käydä kello kuudesta puoli kahdeksaan. Sunnuntaisin ja lomapäivisin lounaan sijasta on tarjolla brunssi puoli yhdestätoista eteenpäin. Joka toinen viikko brunssilla on kokki kokkaamassa tuoretta ruokaa, joka toinen keskiviikko kanttiinissa on jäätelöä. Ja välillä ranskalaisia. 

Kanttiinin ruokavaihtoehdot on jaettu kolmeen osaan: länsimaisiin, aasialaisiin ja voileipiin. Jokaisella aterialla on siis mahdollisuus valita joko länsimainen (joka ei ole kovin länsimainen) vaihtoehto ja aasialainen (joka on kovin aasialainen) vaihtoehto. Lounaalla on myös mahdollisuus subway-tyyppisesti koota oma voileipä valittavista täytteistä. Yleensä kasvisruoka on ainoastaan kasvissyöjäksi rekisteröityneille, joten se pitää pitää mielessä.

Yksi LPC:n spesiaaleista on lihaton maanantai. Tämä tarkoittaa nimenmukaisesti (meatless monday) sitä, että maanantaisin kaikki tarjottava ruoka on kasvisruokaa. Syystä tai toisesta tämä ei ole erityisesti oppilaiden suosiossa, mutta maanantai tuo hyvää vaihtelua kanttiinin ruokaan. Tosin, kun kolme kuukautta putkeen syö joka maanantai kasvislasagnea tai makarooneja tomaattikastikkeessa, alkaa se pikkuhiljaa tulla korvista.

M - morning blocks

Lukujärjestyksen painajainen. Suomessa mun koulu alkoi aina aikaisintaan yhdeksältä. Pahimmillaan kahdeksalta. Nykyään yli puolet mun koulupäivistä alkaa puoli kahdeksalta. Painajainen. En ole koskaan ollut aamuherääjä. Nyyh. Ei siis ihme, että melkoinen osa oppilaista nukkuu pommiin kerran jos toisenkin viikossa. Mulla itselläni on peräti viisi aamutuntia lukujärjestyksessä, mikä on ihan karmeeta. Nyyh.

Tältä mun lukujärjestys siis käytännössä näyttää.

N - numero kahdeksan ja uusi lukujärjestys

Tänä vuonna LPC uudisti lukujärjestystään, sillä aiemmin seitsemänpäiväisen lukujärjestyksen tilalle sijoitettiin kahdeksanpäiväinen lukujärjestys. Kyllä, kahdeksanpäiväinen (viisipäiväiseen kouluviikkoon tottuneena kuulostaa ihmeelliseltä, eikö). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että oppilas valitsee jokaiselle tunnille (A-tunti, B-tunti, C-tunti,..., G-tunti) yhden aineen ja nämä aineet kiertävät koulupäivissä. Esimerkiksi mun tunnit ovat A (matematiikka), B (englanti), C (kuvaamataito), D (ympäristötieto), E (teatteri), F (ToK) ja G (suomi). Lukujärjestys toimii niin, että päivänä 1 käydään tunneilla A, B, C, D ja E. Päivänä kaksi käydään tunneilla F, G, H (group block), A ja B. Ja niin edespäin, kunnes päästään päivään kahdeksan ja lukujärjestys kierrähtää uudestaan alusta. 

O - orientation week

Jokaisen ykkösvuotinen ensimmäinen viikko Li Po Chunissa tunnetaan nimellä orientaatioviikko. Koska ensi vuoden suunnitelmat eivät ole valmiita enkä halua paljastaa kaikkea mun tulevalle ykköselle,  jätän tarkat yksityiskohdat pois. 

Orientaatioviikko on siis koulun ja kakkosvuotisten uusille oppilaille järjestämä viikko. Tämän viikon aikana tutustutaan kouluun ja etenkin omaan vuosiluokkaan. Meidän viikkoomme kuului mm. harrastustoiminnan valintaa, leireilyä, pelaamista, Hongkongin kiertämistä, grillaamista, uimista ja kaikenlaista muuta mielenkiintoista. Näin kokemuksesta täytyy mainita, että orientaatioviikko on varmasti ensimmäisen lukuvuoden raskain viikko: kukaan ei tiedä mitään mistään, kaikki on uutta ja tekemistä riittää. Ja paljon. Joka tapauksessa tuosta viikosta kannattaa nauttia, vaikka sen jälkeen on varmasti uupunut. 

P - projektiviikko

Kuten olen jo aiemmin maininnut, LPC:ssä on mahdollisuus päästä koulun mukana ulkomaille peräti kolmesti tuon kahden vuoden aikana. Riippuen tietenkin siitä, laskeeko Manner-Kiinaa ulkomaaksi. Tässä tapauksessa minä lasken, sillä Hongkongin ja Manner-Kiinan kulttuurierot ovat nykyisin valtavat ja rajan yli siirtymiseen tarvitaan rajatarkastukset - sovitaan nyt siis, että se on "ulkomaille" matkustamista. Jes. 

Enivei, ekalla lukuvuodella kaikki ykköset lähtevät Kiinaviikolle joko Manner-Kiinaan tai jonnekin päin Hongkongia. Sen lisäksi joka vuosi on yksi projektiviikko, jolloin kaikki koulun oppilaat lähtevät jonnekin päin Aasiaa tai Hongkongia. Jokainen oppilas liittyy siis johonkin ryhmään, jonka mukana hän lähtee tekemään jotakin palvelutyötä. Tänä vuonna oppilailla oli mahdollisuus lähteä mm. Japaniin, Taiwaniin, Kambodzaan, Filippiineille tai Indonesiaan. Kuten jo aiemmin mainitsin, minä itse lähden Taipeihin, Taiwaniin projektiviikollani. Siitä lisää ensi vuoden puolella!

Q - quan cai

Kuten moni teistä on varmaan kuullutkin, IB-tutkintoon kuuluu osana CAS-toiminta (creativity, action, service). Jokainen oppilas valitsee siis tutkinnon läpi päästäkseen yhden luovan harrastuksen, yhden urheilullisen harrastuksen ja yhden palvelutoiminnan. LPC:ssä me astutaan vielä yksi askel eteenpäin, ja näin ollen toiminnallakin on eri nimi: Quan Cai eli tuttavallisemmin "QC". Jokainen oppilas valitsee yhden luovan harrastuksen, yhden urheilullisen harrastuksen, yhden kampuspalvelutoiminnan ja yhden yhteisöä palvelevan toiminnan. (Anteeksi, suomi ei oikeen suju. Nyyh.)

Tämän vuoden lukujärjestystä muutettiin myös niin, että QC-toimintaa ei ole laisinkaan maanantaisin tai keskiviikkoisin. Maanantaisin ja lisäksi muina päivinä kello yhdeksän jälkeen on siis täysin vapaa QC:sta. Sen lisäksi meillä ykkösillä on neljä pakollista harrastusta, mutta kakkosilla niitä on enää kaksi. Mun harrastukset tällä lukukaudella ovat kuoro (creativity), Latin American Dance (action), Bou Zi/koulun sanomalehti (campus service) ja Hong Kong Animal Rescue (community service). 

R - ryhmätunnit

Uuden lukujärjestyksen mukana lukujärjestykseen lisättiin H-tunti, nk. "ryhmätunti", group block. Näiden ideana oli koota yhden aineryhmän (esim. tieteet) kaikki oppilaat yhteen. Ideaalina tavoitteena oli tarjota ainerajoja ylittävää oppimista esimerkiksi ilmastonmuutoksesta/talouskasvusta/muista aiheista, joita voidaan lähestyä esimerkiksi maantieteen, historian ja taloustiedon avulla. Yksi ryhmätunneista on aiemmin mainittu GIF, global issues forum. 

Tähän asti ryhmätuntien tavoite on tosin jäänyt saavuttamatta, sillä usein näitä tunteja käytetään lähinnä kokeisiin ja auditoriossa istumiseen (taikka vapaatunteihin). Ensimmäiset kolme kuukautta uuden systeemin kanssa ovat menneet hieman sekavalla tahdilla, mutta ehkäpä ryhmätuntien koostumus selviää myös opettajille tulevien kuukausien aikana. Toivottavasti. 

S - Shatin College

Naapuriviha jyllää kaikkialla. Okei, "viha" on väärä sana, mutta you get the idea. Mä en tiedä koko tarinaa tän suhteen takana, mutta käytännössä aina jos LPC:n oppilaat käyttäytyvät jotenkin lapsellisesti/tyhmästi julkisella paikalla, aina muistetaan äänekkäästi ilmoittaa, että "joo me ollaan Shatin collegesta". Jos Shatin College osallistuu samoihin kilpailuihin tai pelataan matsia heitä vastaan, motivaatio tuntuu olevan yhtäkkiä niin paljon korkeammalla. Tosin, eihän tämä ole mitään verrattuna Suomi-Ruotsi kahakointiin, täytyy myöntää.

//Jatketaan ensi kerralla, nyt täytyy kiiruhtaa jo seuraavaan paikkaan!

Lopussa rakkaus voittaa.

28. marraskuuta vuonna 2014. Eduskunta tekee historiallisen päätöksen hyväksyen sukupuolineutraalin avioliittolain äänin 105-92. Suomessa homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista vasta 1970-luvulla. Sairauslistalta homous poistettiin 80-luvulla. Silloin tuskin kovin moni ajatteli, että muutaman vuosikymmenen kuluttua äänestettäisiin sukupuolineutraalista avioliitosta. Ensimmäisen kerran lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta nostettiin esille jo lähes vuosikymmen sitten, vuonna 2006. Vuonna 2009 käytäntöön tuli rekisteröity parisuhde, hieman avioliittoa vastaava siviilisääty samaa sukupuolta oleville pareille. Kauan on kuitenkin ollut selvää, että enää nykytilanteessa tämä ei ole tarpeeksi. Viidessä vuodessa on tultu sellainen matka, että avioliittolain muuttaminen on ihmisarvo-, ei mielipidekysymys. 

Tänään, viimein, voin sanoa olevani tyytyväinen kotimaahani. Voin sanoa olevani tyytyväinen päättäjiimme. Voin kuunnella päivä toisensa jälkeen debaattia aiheesta. Voin kuunnella vastalauseita, huonosti perusteltuja argumentteja ja syytöksiä. Voin kuunnella Raamatusta vedettyjä säkeitä ja "No kun ei voi"ta. 

Mutta totuus on, että lopulta rakkaus voittaa. 

Mä olin jo valmistautunut kirjoittamaan romaanin mahdollisesti kaatuvaa aloitetta puolustaakseni, mutta nyt tajusin, että hitto, mun ei tarvitse. Katsoin suoraa lähetystä salista ja kuuntelin ihmisten hypetystä. Mietin hetken, että menikö se läpi, ihan oikeasti. 

Mielipidekirjoituksen sijasta mä voin juhlia. 

Mä voin olla ylpeä kotimaastani.

Me ollaan tultu pitkä matka. Se matka ei ole ollut helppo, varsinkaan niille, joita tämä asia syvimmin koskee. Ne pariskunnat, jotka ovat vuosikymmeniä odottaneet naimisiinpääsyä. Ne, jotka ennen rikoslaista poistumista kärsivät seksuaalisuutensa vuoksi. Ne, joita yhteiskunta on syrjinyt. Ne, jotka eivät ole saaneet tunnustaa lapsiaan lapsikseen. Ne, joille ei ole annettu mahdollisuutta adoptioon. Ne, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan väittelyä heidän "luonnottomuudestaan". 

Mutta sanoi kuka mitä tahansa, niin totta se on: lopussa rakkaus voittaa.

Kun saat tietää, että pääset projektiviikolla lemppariprojektiisi:

Maaliskuussa kutsuu Taipei, kyllä kelpaa!

LPC-elämän aakkoset #1

Kun mä muutin tänne reippaat kaksi kuukautta sitten, mä oletin tietäväni kaikesta kaiken. Todellisuudessa asiat eivät mene ihan niinkuin internetin teksteissä luvataan tai mitä kuvista voisi päätellä. Jokaisessa UWC-koulussa on omat piirteensä, ja luultavasti niihin pääsee sisälle vasta kun itse kouluun astuu. Tulevan stipendiaatin ei siis kannata maalata ainakaan mitään kauhean suuruudenhullua, sillä melko varmasti käsitys koulusta on erilainen todellisuudesta. 

Joka tapauksessa, äkillisen päähänpiston (ja hetkellisen blogihiljaisuuden) seurauksena ajattelin väsätä teille LPC:n aakkoset: nämä sinun tulee tietää selvitäksesi elämästä Li Po Chunissa! Hei, tuleva ykkönen, tuleva stipendiaatti, sukulainen, tuttava tai muutenvaan lukija, pian tiedät 26 asiaa enemmän LPC-elämästä!

A - asuntolaelämää

LPC:n oppilaat on jaettu neljään eri asuntolaan, jotka sijaitsevat vierivieressä nätissä epäjärjestyksessä aivan koulurakennuksen takana. Nämä asuntolat tunnetaan nimillä Block 1, Block 2, Block 3 ja Block 4. Yhdessä "blockissa" on keskimäärin kuusikymmentä oppilasta (ja näin yksinkertaisella matikalla voitte laskea koulun suurpiirteisen oppilasmäärän) ja oppilaat asuvat neljän hengen huoneissa. Jokainen asuntola on omanlaisensa, mutta yleisesti sanottuna block on kolmikerroksinen rakennus, jonka ensimmäisessä kerroksessa on "opiskeluhuone" (aka computer room), oleskeluhuone (dayroom) ja pyykin pesuun varattu alue (laundry room). Kakkosblockissa on myös terveydenhoitajan toimisto. Asuntolan toinen kerros on yleensä "tyttöjen kerros" eli toisin sanoen kerroksessa asutetaan suuri osa asuntolan tytöistä. Kolmannessa kerroksessa puolestaan sijaitsee poikien huoneet ja muutama ylimääräinen tyttöjen huone. (Muista asuntoloista poiketen Block 1 on järjestetty siten, että alimmassa kerroksessa asustavat tytöt, toisessa kerroksessa pojat ja kolmannessa sijaitsevat loput asuntolan tilat).

Jokaisessa asuntolan kerroksessa on noin kymmenen huonetta (en jaksa laskea tarkkaa lukumäärää, joten antaa olla) ja lisäksi ainakin kaksi opettajan asuntoa. Tässä siis LPC poikkeaa monista muista kouluista: täysiaikaiset opettajat asuvat kirjaimellisesti keskuudessamme, perheineen kaikkineen. Jokaisella asuntolalla on myös yksi opettaja, joka toimii asuntolajohtajana (Head of house). Asuntolajohtaja päättää asuntolan sisäisistä asioista ja on yksi oppilaan ylimmistä auktoriteeteista. 

Kuten olen varmasti muutamaan otteeseen maininnut, itse asustelen kakkosblockissa, aivan koulurakennuksen takana. Jokaisella asuntolalla on omat piirteensä, ja kakkosblockin parhaita puolia on ehdottomasti sen sijainti (lähellä sekä ruokalaa, koulurakennusta että auditoriota/liikuntasalia). Ykkösblock on osittain maan alla, kolmannella asuntolalla on uskomattomat maisemat merelle ja nelosblock on vaan niin kaukana ettei sinne kukaan jaksa kävellä (yksi koulun käytetyimmistä vitseistä). Jokaisella asuntolalla on myös oma nimikko-olentonsa, jonka ilmeisesti oppilaat joskus taannoisina vuosina ovat päättäneet. Block 1:n asukkaat ovat feenix-lintuja, me kakkoset olemme lohikäärmeitä, kolmoset pandoja ja neloset kilpikonnia - kirjaimellisesti. Ehe ehe.

B - block meeting

Edelliseen aiheeseen liittyen, jokainen asuntola tapaa kerran viikossa ja vaihtaa kuulumisia. Tapaamisaika on torstaisin iltakahdeksalta, ja nämä tapaamiset ovat pakollisia. Itse en voi sanoa muiden asuntoloiden tottumuksista ja tavoista, mutta ainakin kakkosblockin tapaamisissa käydään läpi asuntolan tapahtumiin liittyviä asioita. Tapaamista johtaa asuntolajohtaja (meidän tapauksessamme pieni mutta pippurinen biologianopettaja Wendy) ja block representative (asuntolan edustaja). Jokaisella asuntolalla on oma edustaja koulun oppilaskunnassa. Tällä hetkellä kakkosblockia johtaa itävaltalainen Vincent, mutta ilmeisesti tulevan viikon aikana edustaja vaihtuu "vaalien" mukana. Edustaja johtaa siis keskustelua yhdessä asuntolanjohtajan kanssa. 

Edelleenkään en voi puhua muiden asuntoloiden puolesta, mutta me aloitetaan yleensä yleisillä ilmoituksilla (mitä SCC eli oppilaskunta on tehnyt viime aikoina, mitä asuntolanjohtajalla ja edustajalla on mielessä), mistä jatketaan meidän muiden huolenaiheisiin ja ilmoituksiin (näitä ovat yleensä iltainen melu, hygienia tai tulevan viikon tapahtumat). Tapaamiset päättyvät maailmanuutisiin, eli tilaisuuteen jakaa oman (tai jonkin muun) maan kuulumisia, tapahtumia ja/tai tragedioita. 

C - check-in

Sunnuntaista torstaihin oppilaiden "kotiintuloaika" on iltayhdeksältä, eli sen jälkeen asiaa kampuksen ulkopuolelle ei ole. Näinä kyseisinä päivinä oleskeluhuoneessa tapahtuu check-in, eli käytännössä jokainen oppilas käy ilmoittamassa paikallaolevalle opettajalle läsnäolostaan. Kannattaa olla ajoissa, sillä et halua olla myöhässä, kun asuntolan mahtipontisin opettaja tekee tarkistustaan. Just saying.

D - dorm checks

Paljon asuntola-asiaa, huh? Mun elämä pyörii asuntolan ympärillä seitsemän päivää viikossa, joten sanottavaa kyllä riittää. Kuten siis jo mainitsin, "kotiintuloaikojen" jälkeen ei ole asiaa ulos kampukselta. Koululla on myös muita sääntöjä, jotka liittyvät muunmuassa seksuaaliseen kanssakäymiseen ja ylimääräisten huoneessaolijoiden lähtemisaikoihin. Muunmuassa näitä sääntöjä tarkistaakseen kampuksella järjestetään dorm check muutaman kerran lukukaudessa. 

Dorm check on siis "huoneen tarkistus" (en jaksa vaivautua suomentamaan paremmin), eli opettaja astuu huoneeseesi ja tarkistaa paikallaolijat. Nämä tarkistukset tapahtuvat täysin epämääräisiin aikoihin ja yleensä koko kampuksella samaan aikaan (mun dorm checkit on olleet kahdelta ja neljältä yöllä). Kampuksen opettajat käyvät siis läpi koko kampuksen, ohjaavat väärässä paikassa harhailevat oikeaan paikkaan ja jakavat rangaistuksia koulun sääntöjen mukaisesti.

E - e-mails

Suomalaisessa lukiossakin mulle annettiin oman koulun sähköposti, mutta sinne mä en koskaan saanut mitään muuta kuin pari rehtorin välittämää mainosta. Sen sijaan UWC-kouluissa (tai ainakin LPC:ssä) koulun sähköposti kannattaa pitää mielessä vähintään viiden minuutin välein. Toisin sanoen kaikki tärkeä informaatio on sähköpostissa: tapaamiset, ilmoittautumiset, tulevat ja menneet tunnit. Jos tunti perutaan, saat sähköpostin (nimimerkillä nukuin kerran aamutunnilla lattialla puoli tuntia odottaen opettajaa vain saadakseni tietää, että tunti on peruttu). Jos tuloillaan on kiinnostava tapahtuma, saat sähköpostin. Tai vaikka kolme. Jos jokin menee hukkaan, saat sähköpostin. Jos jollakin oppilaalla on syntymäpäivä, saat sähköpostin. Jos kampuksella tai sen ulkopuolella tapahtuu ylipäänsä yhtään mitään, saat sähköpostin. 

F - family-time

Aika LPC:ssä on rajallista, joten ajankäyttöä kannattaa suunnitella etukäteen - varsinkin siinä vaiheessa, kun IB:n työmäärä iskee päälle ja koti-ikävä jyllää. Yleensä oppilailla (kuten allekirjoittaneella) iskee koti-ikävä erityisesti ensimmäisen lukukauden aikana. That's fine, se on normaalia. Vaikka koti-ikävä painaakin, elämää pitäisi kuitenkin jatkaa. Onneksi nykyaikana on helppo pitää yhteyttä toiselle puolelle maailmaa. Viestitä facebookissa, puhu videopuheluja, skypetä - mahdollisuudet ovat rajattomat. Posti Hongkongista Suomeen kulkee reippaassa viikossa, eli senkään puoleen ei ole ongelmaa. Koululla on myös oma huoneensa vierailijoille, eli mikäli oppilaan perhe ehtii kahden vuoden aikana vierailemaan koululla, siihen on mahdollisuus.

G - Global Issues Forum

Global Issues Forum eli GIF on foorumi, johon kaikki oppilaat kokoontuvat kerran joka kahdeksas koulupäivä. GIF:in ideana on tuoda esille maailmalla tapahtuvia asioita, ongelmia tai muita tilanteita. Tänä vuonna GIF on aivan uudessa asemassa, sillä se on kohotettu koulupäivään. Aiemmin se on siis ollut vapaaehtoinen, koulupäivän ulkopuolella oleva keskustelu. Tilanne ei kuitenkaan enää ole tämä, ja siitä syystä keskustelu on varmasti erilaista kuin aiemmin (eikä välttämättä hyvällä tavalla). Tähänastisissa foorumeissa on puhuttu muunmuassa Hongkongin poliittisesta tilanteesta, Kashmirin tilanteesta ja sukupuolineutraaliudesta (ja vessoista). 

H - haiku

Siinä missä kaikki tapahtuu sähköpostissa, niin toinen tärkeä paikka (valitettavasti) on opetuspalvelin Haiku. Kuten virkkeestä voi päätellä, mulla on kyseiseen sivustoon armas viha-rakkaus -suhde (joka sisältää kyllä enemmän vihaa), kuten uskoisin aika monen muunkin ajattelevan. Asialle ei kuitenkaan voi mitään, sillä palvelin on opettajien suosiossa: yleisesti kaikki koulutehtävät palautetan Haikuun, tehtävät saa Haikusta, ohjeet ovat Haikussa, kokeet ovat välillä Haikussa, ratkaisut ovat Haikussa. Ylipäänsä LPC:ssä suuri osa koulutehtävistä vaatii tietokonetta, ja Google Docs on muuten yksi yleisimmistä metodeista täällä. Ja TED-talks, geez, opettajat eivät taida muuta katsoakaan.

I - interdorming ja muut ihanat säännöt

Yksi LPC:n eniten rikotuista säännöistä tunnetaan nimellä "interdorming". Tämä tarkoittaa sitä, että sunnuntaista torstaihin oppilaalla ei ole asiaa muiden oppilaiden huoneisiin yhdentoista jälkeen. Viikonloppuisin sama sääntö pätee keskiyöstä eteenpäin aina seuraavaan aamuun. Tietyt säännöt koulussa ovat hyvin tarkkoja, ja niitä kannattaa (yleensä) noudattaa huolella. Alkoholia kampuksella ei sallita, tupakointi ei ole sallittu ja huumeista mun ei varmaan tarvitse edes puhua (muuta kuin että se on kotiinlähtö jos asiaan kapsahtaa). Seksuaalinen kanssakäyminen kampuksella on kielletty: ja teon ei tarvitse olla edes varsinaisesti seksuaalinen. Pahimmassa tapauksessa samalla sängyllä makaaminen tai jopa istuminen voidaan tulkita seksuaaliseksi kanssakäymiseksi - ja seuraukset ovat vakavat. 

Yleisesti LPC:ssä jaellaan kahdenlaisia rangaistuksia. Kevyempi niistä on gating, joka rajoittaa oppilaan mahdollisuuksia mennä ulos kampukselta ja saada erityisoikeuksia. Vakavassa tilanteessa oppilaan tiedostoihin napsahtaa varoitus (strike). Kahdesta tai kolmesta varoituksesta, joskus jopa yhdestä (riippuen tekojen vakavuudesta), seuraa erotus ja kotiinlähtö. Säännöt kannattaa siis pitää mielessä!

J - juhlat

Ei ole varmasti ihme, että teini-ikäisten täyttämässä koulussa juhliminen on yleistä ja sosiaalisesti aika suosittua. Kampuksen sisäpuolella on olemassa "kanttiinibileet", ruokalassa muutaman kerran vuodessa järjestettävät (valvotut) disco-tyyppiset tanssisessiot. Itse en niissä ole koskaan viihtynyt, mutta paikalla on ruokaa ja kokista (</333) joten mitäpä minä tästä valittamaan. Sen lisäksi "biletystä" tapahtuu kampuksen ulkopuolella, ken siihen vain halukas on.

K - kulttuuri-illat

Koko koulun populaatio on jaettu seitsemään eri kulttuurilliseen ryhmään: MESCA (Lähi-Itä, Keski- ja Etelä-Aasia), APEC (Itä-Aasia, Kaakkois-Aasia, Oseania), CCE (Kiina), NACE (Pohjois-Amerikka), ACE (Afrikka), ECE (Eurooppa) ja LACE (Etelä-Amerikka). Jokainen kulttuuriryhmä järjestää kerran kahdessa vuodessa (poikkeuksena CCE, joka järjestetään joka vuosi) kulttuuri-illan ja sitä edeltävän kulttuuriviikon. Viikon aikana ryhmä järjestää erilaisia kulttuuriryhmälle tyypillisiä tapahtumia ja viikko huipentuu lauantai-iltaiseen kulttuurien iltaan ja esitykseen. Mun täälläolon aikana olen nähnyt vuoden aloittavan ICE:n (maailmanlaajuinen kulttuurien ilta) sekä MESCAn (ahhhhh sitä ruokaa <3). Kulttuuri-illat ovat varmasti LPC:n parasta antia kulttuurillisesti ajatellen, joten ehdottomasti kannattaa olla paikalla! Hieman kyllä hirvittää, sillä ensi vuonna, vuoden kiireisimpään aikaan edessä on oma kulttuuri-ilta...

Mutta hei, nyt on ehditty jo kirjaimeen K! Ensi kerralla jatketaan, ettei listasta tule ihan liian pitkää, haha. 

CHINA WEEK

Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, LPC järjestää joka vuosi ensimmäisen vuoden opiskelijoille Kiina-viikon, jonka aikana oppilaat lähtevät ympäri Kiinaa ja Hongkongia erilaisiin projektitöihin viikoksi. Nyt kun koulutyöt alkavat viimein kasautua päälle, viikon tauko koulusta tuli loistavaan aikaan. Kiina-viikon projekteja on erilaisia; on sukeltamista, vaeltamista, opettamista, palvelemista, turistimatkailua ja soutamista. Viikon tarkoituksena on oppia lisää Kiinan kulttuurista, kehittyä ihmisenä ja tutustua enemmän ryhmässä oleviin ihmisiin. LPC:ssä on usein surullista huomata, että paikalliset oppilaat ja kansainväliset oppilaat liikkuvat lähes poikkeuksetta eri porukoissa, joten Kiina-viikon aikana näitä eroja pyritään tasoittamaan. Todellisuudessa tän viikon aikana kuitenkin lähenin enemmänkin kansainvälisten oppilaiden kanssa. Just saying.

Mä itse päädyin viikoksi eteläiseen manner-Kiinaan, Guangdongin provinssiin syrjäiseen kaupunkiin nimeltä Liannan. Tää kyseinen projekti on koulun keskuudessa arvostettu: sama opettaja on vetänyt retkeä jo 16 vuotta, joten laatu on taattua. Tästä johtuen viikon valmisteleminenkin vei aikaa runsaasti: ensimmäinen tapaaminen meidän ryhmällä oli yli kuukausi ennen matkaan lähtöä. Jos totta puhutaan, niin valmisteleminen osaa ajoittain olla syvältä. Kun istut oleskeluhuoneessa lomapäivänä suunnittelemassa oppituntia, kun kuulet projektinvetäjältä kriittisen palautteen raskaasta työstäsi, kun raahaudut helteisenä sunnuntaina hallille treenaamaan tanssimista - silloin Kiina-viikko ei kovin innosta. Osittain juuri tämän takia mun odotukset eivät olleet korkealla viikon alkaessa. En tuntenut ryhmästäni juuri ketään, en ollut koskaan edes hengannut ryhmäläisteni kanssa. Ja silti, viikko sen jälkeen, kun 30 nuorta pakkautui bussiin varhain lauantaiaamuna, olo on parempi kuin viikkoihin.

Hongkongista manner-Kiinaan matkustaminen on verrattain helppoa, kunhan viisumiasiat ovat kunnossa. Kaupungin yleisellä metrolla pääsee pitkälti aina rajalle saakka. Metroasemalta pääsee suoraan rajatarkastusten kautta manner-Kiinaan verrattain nopeasti, ja liikkuminen on sulavaa. Kiinan puolella kulkijaa odottaa Shenzenin suurkaupunki, joka tarjoaa monipuolisia vaihtoehtoja maahantulijalle. Heti raja-aseman jälkeen ero Hongkongin ja manner-Kiinan välillä kuitenkin korostuu; siinä missä vain hetkeä aiemmin näit ikkunasta pilvenpiirtäjiä ja nykyaikaisia rakennuksia, Kiinan puolella katselet puolta matalampia vanhoja rakennuksia ja joka paikassa haisee karmealle. Ja ne vessat, ja ne vessat. Jotain, mitä ei tosiaan tule ikävä. 

Raja-asemalta hyppäsimme suoraan bussiin, josta muodostui viikon aikana kuin retken kolmas hotelli. Noin 400 kilometriä, muutamaa pakkausta Oreoita ja vilkasta keskustelua myöhemmin bussi vyöryi viimein Liannanin kuoppaisilla teillä. 200 000 asukkaansa kera Liannan on Kiinan mittakaavassa hyvin pieni kaupunki, joka sijaitsee syrjäisellä seudulla keskellä kaunista vuoristoaluetta. Kun samaista projektia vedettiin vuonna 1998, matka taittui kahdessatoista tunnissa - ja silloinkin yleensä tien vieressä rikkinäisen bussin vieressä istuen. Nykyään matka raja-asemalta Liannaniin vie noin seitsemän tuntia, sillä vuorten rinteillä kulkevat sillat ja läpikulkutunnelit lyhentävät matkaa huomattavasti. 

Liannaniin matkasimme tutustumaan paikalliseen Yao-kulttuuriin. Yao-kansat ovat yksi Kiinan vähemmistöistä: heitä tapaa ympäri maailmaa aina Amerikassa saakka. Yleisimmin heitä kuitenkin kohtaa Kaakkois-Aasiassa: Kiinassa, Thaimaassa ja Vietnamissa. Kiinassa heitä on noin kaksi ja puoli miljoonaa, eli noin puolen Suomen verran. Viikon aikana opimme tuntemaan paikallista kulttuuria erilaisin tavoin: kävimme paikallisessa lukiossa opettelemassa kulttuurille ominaista long-drum tanssia (rumpuja, jee), lauloimme paikallisella kielellä, vierailimme tuhat vuotta vanhassa Yao-kylässä ja seurasimme perinteisiä Yao-menoja. Viikon päätteeksi ostimme koululle omat Yao-rummut, joiden raahaaminen rajalta takaisin koululle oli muuten tuskallista.

Kulttuuriin tutustumisen lisäksi työskentelimme kolmen eri koulun kanssa, opetimme lapsia ja puhuimme englantia paikallisten kanssa. Vierailimme eri tasoisissa kouluissa aina päiväkodin neljävuotiaista lukiolaisiin saakka. Päiväkoti oli pieni, kolmekerroksinen rakennus vuorilla. Lapset olivat pieniä ja äärettömän suloisia: en ole koskaan nähnyt kenenkään ihastuvan ilmapalloihin niin oaljon. Suuri osa lapsista puhui ainoastaan omaa Yao-kieltään, joten kommunikoiminen heidän kanssaan ei ollut järin helppoa.

Aamuisin matkasimme vuoristoon, syrjäiseen alakouluun. Koulu on pieni ja vanha; rakennukset murenevat käsiin ja kaikki paikat ovat likaisia. Koulupukuna on punainen huivi, ja lapset juoksevat pihalla paljain jaloin. Heillä on rankat taustat ja paljon käyttäytymisongelmia. Joka aamu kiipesimme viidennen luokan opetustiloihin opettamaan englantia. Puhuimme maailmasta, eläimistä ja tunteista. Askartelimme rannekoruja, muovailimme eläimiä ja lauloimme lauluja. Me opetimme heille yksinkertaista englantia, mutta he opettivat meille, millaista elämä voi olla. He opettivat meille, että onnellisuus ei liity mitenkään varallisuuteen.

Iltapäivisin opetimme kaupungin alakoulussa, jossa kaikki oli puunattua ja nykyaikaista. Jokaisen luokan seinällä oli suuri Kiinan lippu, ja opettajat pukeutuivat huolellisesti ja kauniisti. Tämä alakoulu on Kiinan hallituksen suosiossa: rahasta ei ole pulaa, ja julkisivu on kunnossa. Lapset tulevat hyvistä perheistä ja tulevaisuudessa heitä odottaa yliopisto ja liikemiehen ura - tai niin he ainakin kuvittelevat. Jos totta puhutaan, niin tämä iltapäivien alakoulu oli mun silmään vain silmänlumetta, feikki. On totta, että nämä lapset varmasti elävät normaalia elämää, mutta tässä koulussa jokin tuntui puuttuvan. Tämä koulu ei ollut aito, me emme oikeasti opettaneet siellä. Ne lapset eivät oikeasti oppineet meiltä mitään: me vain puhuimme heille englantia ja he kuuntelivat, koska opettaja niin käski. Koska hallitus niin käski.

Iltaisin vierailimme paikallisessa lukiossa tapaamassa nuoria ja opettelemassa heidän kulttuuriaan. Kyseinen lukio on valtava sisäoppilaitos, jossa asuu satoja teini-ikäisiä nuoria. He käyvät koulua seitsemän päivää viikossa aina aamun varhaisista tunneista iltakymmeneen saakka. Huoneissaan heillä on neljä sänkyä, joissa ei ole edes kunnon patjaa. Koulun alue on valtava, opettajia tulee kunnioittaa ja ainut vapaapäivä alkaa sunnuntaina iltapäivällä. Ja silti nämä nuoret ovat ihan tavallisia nuoria (sen todisti lyhyt pullonpyöritys -sessio). Ja silti nämä nuoret sanovat olevansa onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. 7 päivää viikossa - ja vain muutama prosentti heistä pääsee yliopistoon. Loput heistä jatkavat elämäänsä tehtaassa. Vuosien panostus valuu hukkaan, koska heillä ei ole mahdollisuuksia muuhun. Ja silti he ovat onnellisia.

Englantia hauskasti murtava opettaja (cripsy chicken buns), ABD liittyy kaikkeen (adaptability, balance, determination), kenguruista en halua edes kuulla puhuttavan tämän viikon jälkeen, muutama tunti kung fua (everybody was kung fu fightinggggg), muovailuvahaa, valtavan kirjaston läpi juoksemista Wi-Fin toivossa, Facebookissa jököttämistä aina toimivan Wi-Fin löydyttyä (hähää Kiinan hallitus), tanssimista, yön pimeiden tuntien keskusteluja, bussissa istumista ja oreoita, paljon oreoita.

Ilmansaasteissa kylpevä Kiinan maaseutu. Ulkona on välillä hankala hengittää, ja bensa-asemilla keuhkot tukkeutuvat puhtaan ilman puutteesta. Vessat ovat karmeassa kunnossa ja hygienia on olematonta. Ikivanhassa kylässä kolme lasta kantaa valtavaa keppiä ja yrittävät tökkiä hedelmiä alas puusta. Vanha nainen kävelee tomerasti heidän luokseen ja huitaisee hedelmät alas puusta yhdellä iskulla. Hän on tehnyt tätä jo vuosikymmenien ajan. Tien reunalla ryppyinen vanha nainen toivottaa turvallista matkaa. Hän myy elannokseen pähkinöitä, mutta ne eivät tahdo mennä kaupaksi. Turisteja ei ole tarpeeksi, ja valtiolta ei heru apua. Kulttuurivallankumouksen aikana kylästä tuhottiin tärkeitä muistoja. Kaikki on poissa. Nuoremmat sukupolvet ovat lähteneet kaupunkeihin töihin - jäljellä ovat enää lapset ja vanhukset. Ja silti nämä ihmiset hymyilevät, heidän silmänsä säteilevät ilosta ja onnellisuudesta. Tämän viikon aikana ajauduin miettimään asioita ja oikeuksia, jotka minä otan itsestäänselvyyksinä. Tutustuin mahtaviin ihmisiin, vietin tunteja ihan vain jutellen - nautin. Kun kakkosvuotiseni sanoivat, että China week oli heille yksi ensimmäisen vuoden kohokohta, en uskonut.

Nyt uskon.

KUN MATKAAN LÄHDEN

Olisi niin paljon kerrottavaa. Olisi niin paljon sanottavaa. Ikävä kyllä mun täytyy myöntää, että aika on vähän ja motivaatiokin tuntuu aika ajoin loppuvan. Mun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni ja päivittää tilannetta ihan kunnolla. Lähitulevaisuudessa ajattelin esitellä teille mun IB-aineita ja CAS-toimintaa, samoin kuin meidän kampus ja mun huone on jostain syystä vieläkin jäänyt teiltä pimentoon (siihen osioon kuitenkin vasta kun olen siivonnut huoneeni, köh köh). 

Lauantaina mä lähden rajan taakse, Kiinaan. Some-addiktina viikko ilman naamakirjaa tulee olemaan aika mielenkiintoinen haaste. Kyseessä on siis China Week, eli koulun järjestämä projekti Kiinan puolelle palvelutyöhön. Tää on joka vuosi koulun ykkösille järjestettävä projektiviikko. Sen lisäksi keväällä on edessä viikko nimeltään Project Week, joka on koko koulun projektiviikko (kaikki oppilaat lähtevät ympäri Aasiaa erilaisiin projekteihin viikoksi). China Week on ehdottomasti yksi LPC:n tärkeimmistä ja isoimmista koulun järjestämistä tapahtumista, joten edessä on varmasti mielenkiintoinen viikko! Valmistelutyötä tosin löytyy paljon, joten kovin helpolla viime viikkoina ei ole päässyt. Siitä kuitenkin lisää muutaman viikon kuluttua! 

Hauskaa kouluviikkoa (jos kouluviikko voi hauska olla), hyvää syyslomaa teille jotka sellaista vietätte ja adios, meikä lähtee Kiinaan!

KUOLEN KUUMUUTEEN

Kuulumisia, jälleen kameran takaa sinne toiselle puolelle ruutua! Jos olemassa ei olisi videonmuokkausongelmia (varsinkin norjalaisia sellaisia) tai internetin ihanaa lataamisaikaa, niin täähän olis melkein helppoa! 

Huomenna on maanantai. 

Mikään ei oo helppoa maanantaisin.

MID-TERM BREAK

Kuukauden rajapyykki on viimein ohitettu. Huh, siinä meni muuten ikuisuus. Toisaalta tätä lukukautta on jäljellä enää kaksi kuukautta. Aika kuluu hitaasti, mutta samalla pelkään jo vuoden loppua. Elämä alkaa sujua omalla painollaan, alan tottua UWC-elämään. Koulu alkaa olla jo arkipäivää, ja elämä täällä alkaa muistuttaa arkea - hyvä niin. Ennen tänne tuloa pelkäsin, että elämä muuttuu tylsäksi arjen alettua. Ei se muutu, siihen sillä ei ole aikaa. Totta puhuen täällä ei ole aikaa, aika on rajallinen yksikkö.

Nyt eletään meidän vastinetta syyslomasta. Keskiviikko oli Kiinan kansallispäivä ja torstai Chung Yeung Festival, jotka olivat siis molemmat kansallisia vapaapäiviä ja näin ollen vapaita myös meille koululaisille. Tämän lisäksi heitetään mukaan vielä yksi vapaa perjantai ja saadaan aikaan viiden päivän loma, ovelaa! Okei, en valita, sillä pieni hengähdys tulee ihan tarpeeseen. 

Lähdin heti loman alettua vierailemaan mun paikallisen kaverin, Sharonin luokse. Sharon asuu toisella puolella Hongkongia vanhempiensa kanssa pienessä kerrostaloasunnossa. Asunnot täällä ovat keskimäärin todella pieniä, luonnollisesti koska näin pienelle alueelle on muuten mahdotonta mahduttaa järjetöntä määrää ihmisiä. Kerrostalot ovat keskimäärin yli 20-kerroksisia ja älyttömän isoja, joten muutamassakin talossa saattaa asua tuhansia ihmisiä. Aiheuttaa jonkin verran kristallipallojen helinää, sillä tähän koulun viereen ollaan rakentamassa valtavia kerrostaloja - muutaman vuoden kuluttua paikallinen metroasema tulee olemaan paljon kiireisempi. #apua. 

Kävin kahden päivän aikana Sharonin perheen kanssa kiertämässä Hongkongia ja etenkin syömässä paljon kiinalaista ruokaa. Hongkongissa eletään tällä hetkellä tietynlaista murrosaikaa (kuten uutisista voi päätellä), joten jonkin verran myös tämä vaikutti päivien suunnitelmiin. (Siitä kuitenkin hieman lisää sitten, kun olen saanut ajatukseni aiheesta selvitettyä.) Maistoin esimerkiksi kiinalaista ruokaa pekingiläiseen ja hongkongilaiseen tyyliin, vierailin intialaisessa ravintolassa (jes!), söin jäätelöä mäkkärissä ja ihastuin uuteen tuttavuuteen, taiwanilaiseen(?) jälkiruokaan (sliced ice, miten sitä voi kutsua suomeksi???) . 

Vierailimme muutamalla rannalla (terveisiä sinne Suomen koleuteen, nimimerkillä 32*C ja kuolen kuumuuteen) ja katselimme jokailtaista valoesitystä Hongkongin keskustassa. (Niistäkin hieman lisää tulevalla videolla.) Kävin muutamalla ostosalueella ja ihailin buddhalaisia patsaita. Yllä näette mm. kalalla ratsastavan miehen, jonka tarina liittyi jotenkin siihen, että kala-sana kuulostaa joltain toiselta. Huomatkaa mun loistava muisti. Markkina-alueelta löysin selkeästi meille länsimaisille tarkoitetun markkinaraon (koot XXXL-XXXXXXXL), sillä mun on vaikea kuvitella tämän kokoisia aasialaisia. Kaikella rakkaudella ja kunnioituksella kaikkia kohtaan. 

Kaduilla on joskus hauskaa törmätä sauna-kyltteihin. Sitä alkaa melkein tuntemaan olonsa kotoisaksi, mutta sitten sitä muistaa nuo kirkkaat loistekyltit - ei ehkä siis sittenkään ihan niin kotoisaa. 

 Tässä tällainen supernopea päivitys, hyvää viikonloppua ja pitäkää hauskaa! Pus!

WELCOME HOME

Tässä vaiheessa vuotta voin myöntää, että puheet UWC:n ainutlaatuisista aikaulottuvuuksista ovat aikalailla totta. Yksi viikko tuntuu kuukaudelta, yksi kuukausi vuodelta. Elän täällä, rakastan ja itken, riitelen ja pidän hauskaa, huolehdin ja rentoudun. Mun elämä Suomessa tuntuu unelta, toiselta ulottuvuudelta. Elän täällä UWC:n omassa pienessä kuplassa, kaukana kaikesta. Hongkong on mulle uusi ulottuvuus, ja Suomi on jossain tuolla kaukana. 

Viikko viikolta opin elämään täällä. Viikko viikolta rakastan mun elämää enemmän. Suomi on tuolla kaukana, toisessa ajassa, toisessa ulottuvuudessa. Suomi ei ole täällä, mun Suomi-elämäni ei ole täällä. Se on historiaa, se on kaukana, tavoittamattomissa. Välillä mietin, olenko joskus asunutkin muualla kuin täällä, kuplassani. Välillä mietin, olenko nähnyt muitakin katuja, muutakin elämää. Välillä mietin, olenko koskaan kuullut suomea kaduilla. Välillä mietin, olenko koskaan elänyt Suomessa.

Pääsin yli koti-ikävästä. Mä olen uusi minä, mä olen Hongkongin minä. Hongkongin minä asuu kakkosblockin toisessa kerroksessa, nukkuu yönsä kaks-nolla-vitosen pienessä nurkassa, syö ruokansa koulun kanttiinissa ja kiipeää portaita hieman liikaa. Hongkongin minä puhuu englantia, pesee pyykkinsä vapaatunneilla, missaa aamiaiset lauantaisin ja painii matematiikan kanssa. Hongkongin minä matkustaa kaupungilla metrolla, nostaa rahaa kiinalaisista automaateista ja kommunikoi eleillä. 

Suomen minä asuu Suomessa, nukkuu yönsä omassa huoneessa ja syö ruokansa kodin keittiössä. Suomen minä puhuu suomea, ei pese pyykkejä, dataa huoneessaan, ei missaa ruoka-aikoja eikä paini matematiikan kanssa. Suomen minä kävelee paikasta toiseen, nostaa rahaa suomalaisista automaateista ja ei oikeastaan kommunikoi ollenkaan. 

Suomen minä on tuolla kaukana jossain. Välillä mietin, olinko todella tuo sama ihminen neljä viikkoa sitten. Välillä mietin, ovatko nuo päivät jonkun toisen muistoja, jonkun toisen elämää. Ripustin huoneeni seinälle Suomen lipun ja maalasin kynteni suomalaiseen kuosiin. Yritän puhua mahdollisimman paljon suomea aina kun se on mahdollista. Mun on pakko. Pakko. Muuten en muista olleeni Suomen minä. Muuten olen vain Hongkongin minä. 

Hongkongin minä on erilainen. Hongkongin minän pitää rakentaa kaikki yksin. Hongkongin minän pitää solmia ympärilleen turvaverkko. Hongkongin minän pitää kiinnittää ankkuri johonkin. Hongkongin minä on erilainen. Hongkongin minällä on omat ongelmansa, omat ajatuksensa, oma tulevaisuutensa. 

Ennen kuin muutin tänne, päästin irti menneestä. Tunsin kuukausia oloni ulkopuoliseksi, koska olin jo päästänyt irti Suomesta. Olin päättänyt, että tänne mä en enää kuulu, en käy enää näiden ihmisten kanssa koulua, en enää tule viettämään vapaa-aikaani täällä. Kun mä muutin tänne, mulla ei ollut vielä Hongkongin minää. Mä olin Suomen minä, ilman turvaverkkoa, ilman tukea. Mä olin Suomen minä, ja mulla oli vaikeaa. Suomen minällä ei ollut enää kotia, ei jokapäiväisiä kasvoja ympärillä, ei tuttua ja turvallista koulua.

Ekat viikot täällä oli mun elämän parhaat viikot. Ekat viikot täällä oli mun elämän kamalimmat viikot. 

Sitten tuli Hongkongin minä. 

Sitten tuli Hongkongin minä, ja Hongkongin minällä on koti.

Sitten tuli Hongkongin minä, ja mulla on koti.

Mä olen kotona, viimein.

PUHU KAMERALLE

Kyllä, puhuin kameralle. Käytävässä. Ihmisten nähden. Apua. Kuvasin myös pätkän kotimatkastani läheiseltä metroasemalta (kyllä: vain pätkän, koska en älynnyt aikaisemmin aloittaa, hups), todistin vartijoiden majaan luikerrelleen käärmeen kuoleman (videolla kuuluva kiljunta kuuluu kauhistuneista teinitytöistä jotka juoksevat karkuun käärme kepin päässä juoksevaa vartijaa) ja vietin hiljaisia mietintähetkiä web-kameran ääressä, 
Ainiin, ja mun videonmuokkausohjelma on jostain syystä norjaksi. Vaikeuttaa asioita ihan vähäsen. 
Joka tapauksessa, koska tää oli mun ensimmäinen kerta, ei kannata odottaa mitään kovin erikoista. Jos kuitenkin kestäisitte lisää matskua videoiden parissa tulevaisuudessakin, niin mainitkaa asiasta toki!

PIKAJUNA HONGKONGIN / HALKI KIITÄÄ YÖ JO ON

Reilun kahden viikon jälkeen alan viimein tottua ajatukseen, että asun täällä. Alan tottua ajatukseen, että täällä on mun uusi, toinen koti. Tottumisen mukana tulee myös arki, joka alkaa pikkuhiljaa pyöriä omaan tahtiinsa. Mä olen ihminen, joka tarvitsee rutiineja elämäänsä, sillä muuten päivät kuluvat ohi liian nopeasti, tunteettomina, tylsinä. Ensimmäiset viikot ovat täällä koko ajan uuden oppimista: ensimmäinen viikko yleistä orientaatiota, toinen koulun alkua, kolmas harrastustoiminnan aloittamista. Alku on vaikea, koska mikään ei ole tuttua, kukaan ei ole ystävä ja koulu ei ole koti. 

Kahden viikon jälkeen voin kuitenkin sanoa, että olen aloittanut rutiinien rakentamisen - tai ainakin niiden perustusten suunnittelun. Mä osaan liikkua kampuksella (jos ei oteta huomioon muita asuntoloita, varsinkaan ykköstä), tiedän tärkeät kellonajat (torstaiset asuntolakokoukset, arkipäivien sisäänkirjautumiset) ja pikkuhiljaa opin myös ruoka-ajat (nimimerkillä aamiaisen liian monta kertaa missannut). Arkipäivisin tekemistä riittää koulun ja Quan Caiden parissa (niistä lisää jossakin toisessa postauksessa) ja koulun jälkeen aika kuluu läksyjen parissa. 

Oon ollut täällä nyt kolme viikonloppua, ja yhtenäkään en ole tyytynyt jököttämään kampuksella. Vaikka kampusalue on todella kaunis (siitäkin lisää joskus toiste), samojen naamojen tuijottaminen ja alituinen kommunikointi käytännössä vieraiden ihmisten kanssa on väsyttävää - siksi myös tänä viikonloppuna hyppäsin metron kyytiin ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Hieman riskialtista, ottaen huomioon mun internetittömyyden ja kontaktien puutteen miljoonakaupungissa, mutta ehdottomasti sen arvoista!

Kulkeminen täällä on superhelppoa - kaupungin läpi kulkee hyvin yksinkertaiset metrolinjat, kaduilla kulkee busseja, minibusseja ja ikivanhoja raitiovaunuja ja meren äärellä myös lautalla matkustaminen on nopeaa ja vaivatonta. Matkustaminen on Suomeen verrattuna hyvin halpaa, sillä kalliimmatkin matkat ovat yleensä vain muutaman euron.

Li Po Chun sijaitsee hongkongilaisen käsityksen mukaan melko kaukana kaikesta - mikä on totta, jos katsoo metrokarttaa. Meidän lähin asema on nimeltään Wu Kai Sha (kuvassa ympyröity punaisella, ruskean linjan päätepysäkki) ja matkaa keskustaan (sininen ympyrä) on noin tunti. Ainakin jos mahdut metroon, sillä ruuhka-aikoina odotusaikaa asemilla kertyy hieman enemmän. Vertailun vuoksi lentokentälle (musta ympyrä) on matkaa reippaan tunnin verran, riippuen kulkuvälineestä ja ajankohdasta. 

Julkisilla kulkuvälineillä liikkuessa voi tietenkin ostaa joka kerta uuden kertalipun, mutta paljon käyttäessään kannattaa harkita eräänlaisen monitoimikortin, Octopus-kortin hankkimista. Octopus-kortti on siis monitoimikortti, johon talletetaan rahaa ja jota leimaamalla pääsee paikasta toiseen hyvin yksinkertaisesti. Mulla on tällä hetkellä mun norjalaisen kakkosen ystävällisesti antama normaali Octopus-kortti, koska opiskelijakorttini saan vasta marraskuussa. Siihen asti matkustan siis täydellä hinnalla, nyyh!

Lauantaina otin melko suuren riskin ja lähdin metrolla yksikseni keskustaa kohti. Mä en ole aikaisemmin käynyt itsekseni Ma On Shania (toisiksi lähin metropysäkki) kauempana, joten ihmismassojen keskellä liikkuminen ja suunnistaminen hermostutti hieman. Hain Google Mapsin kautta tarvittavat osoitteet, otin muutaman kuvankaappauksen (screenshot?) ja neljän vaihdon kautta päädyin kuin päädyinkin oikeaan paikkaan: Tsim Sha Tsuihin eli tutummin TST:hen. TST on yksi Hongkongin tunnetuimmista ja vilkkaimmista alueista ja sijaitsee hyvin keskeisellä paikalla (metrokartassa kohta, jossa punainen ja sininen linja risteävät). Hyppäsin metroon, kärsin litistymisestä (sininen linja on aina yhtä karmea kokemus, just saying), kävelin epätoivoisesti ympäriinsä, yritin painaa mieleeni paikkoja ja samalla tulkitsin karttaa. 

Tsim Sha Tsui on kahden maailman risteytys: yksi katu on täynnä hienoja ja superkalliita merkkiliikkeitä, toinen taas täynnä pieniä kauppoja, kiinalaisia marketteja, pienenpieniä liikkeitä ja muuta vastaavaa. 

Miksikö sitten otin suunnakseni riskialttiin TST:n? Olin jo aikaisemmin kuullut ruotsalaisesta kaupasta, jonka voi etsiskelyn jälkeen löytää Hongkongista. Sattumoisin mahdollisesti olin jo syönyt Suomesta mukanani tuomat karkit (tai no, jakelin aikalailla kämppiksilleni...nyyh.) ja sattumoisin, pienenpienen koti-ikävän kourissa tein alustavia suunnitelmia matkasta Sverige shoppeniin kakkoseni kanssa. Ja koska hän ei sitten matkalle lähtenytkään (mur!) päätin kokeilla onneani ja tutkia kaupunkia itsekseni. Ja olen iloinen päätöksestäni! Yksin kaupungilla liikkuminen on mahtavaa: ei tarvitse kommunikoida kellekään (kuulostaapa antisosiaaliselta), saa päättää itse suuntansa ja aikataulunsa, saa miettiä asioita kaikessa rauhassa ja ennen kaikkea saa kokea kaupungin sellaisena kuin se on. 

Itse Sverige shoppen oli yllättävän helppo löytää, joskin sen sijainti oli mielenkiintoinen. Hetken vaellettuani löysin oikean hissin ja nousin kahdeksanteentoista kerrokseen (kuulitte oikein: 18. kerros - bisnes mahtaa pyöriä hyvin), josta löysin kuin löysinkin oikean, minimaalisen kaupan. Yllä näkyy kyseisen kaupan minimaalinen karkkihylly. Hongkongissa asuvalle suomalaiselle se tosin on aikalailla taivas. Tai no, en tiedä muista suomalaisista, mutta mulle se ainakin on. Koska olen aivan kamala paras ykkönen ja hirvän katkera ihana ystävä, nappasin mukaani myös viimeisen Fazerin sinisen ja raahasin sen mukanani kampukselle eräälle nimeltämainitsemattomalle IB:n orjalle (paranee olla aika älyttömän onnellinen, mur! Nimimerkillä Fazerin sininen on elämä). Muut ostokset mahdollisesti saattoivat kadota jotenkin mystisesti vielä saman päivän aikana. 

Tunnen oloni hyvin ruotsalaiseksi tämän viikonlopun takia. Sverige shoppenin jälkeen bongasin (kas kummaa) vaateliikkeen nimeltä H&M (kuinka yllättävää), ja tänään seikkailin (jälleen itsekseni) IKEA:an! Hongkongissa jopa rakas vihamies alkaa tuntua turvallisen tutulta, joten mua ei voi syyttää! Ja nyt mulla on sentään viimein oma viltti, ihanat lakanat ja verhot, jotka voin viimein ripustaa tuomaan edes vähän yksityisyyttä. Huh. Ensimmäinen vapaa viikonloppu on takana, toinen kouluviikko edessä - väsymys on karmea, varsinkin kun herään aamuisin ilman herätystäkin viimeistään kahdeksalta. Nyyh.

Huomenna roomie lunch, yay!