Identiteettiä etsimässä

Huh, mikä viikko. Niin paljon on tapahtunut, vaikka samalla tilanne on ihan samanlainen kuin viime viikolla. Jo alkuun varoitan, että tästä tekstistä tulee suhteellisen henkilökohtainen, sillä tän viikon olen lähinnä viettänyt sängyn pohjalla ajatuksissani. Eletään kiinalaisen uudenvuoden lomaa, viimeistä varsinaista lomapätkää ennen kesälomaa - ennen niitä pahamaineisia kirjoituksia ja tämän Hongkong-jakson loppua. Sillä loppuhan mulla lähestyy, tänään laskin jäljellä olevan 101 päivää - kaksi vuotta sitten intoilin sitä, miten juurikin tuo 100 päivää on niin lyhyt aika odottaa. Olen samalla iloinen ja hyvin jännittynyt, koska oon kuitenkin tuudittautunut tähän UWC-kuplaan jo kohta kaksi vuotta ja täytyy tunnustaa että hieman pelottaa, mitä tuleman pitää. Tuskin mistään tämän jälkeen löydän yhtä avointa, rakastavaa ja suvaitsevaa yhteisöä. Ei tämä helppoa ole ollut, mutta ehdottomasti mun elämäni parasta aikaa. 

Tällä viikolla tein päätöksiä tulevaisuuteni suhteen. Viime postauksessa kirjoitin mun yliopistoon liittyvästä stressistä ja huolista. Oon ollut joulukuusta asti jatkuvasti murheissani ihan vain, koska en ole tiennyt missä tulen ensi vuoden viettämään. Yliopistohaut tuntuvat tapahtuvan aivan liian lyhyellä aikavälillä ja Suomen järjestelmä suorastaan inhoaa IB-oppilaita (enhän mä mitenkään voi olla Suomessa tekemässä pääsykokeita samaan aikaan kuin kirjoitan IB-loppukokeita Hongkongissa?). Suhteellisen varmasti päätin siis, että tämä tyttö suuntaa välivuodelle (hei äiti jos luet tätä, en tainnut tätä vielä sanoa mutta taidan tulla Suomeen vuodeksi). Haluan oikeasti saada vaan aikaa löytääkseni ne unelmat, jotka mulla on ollut hukassa jo kaksi vuotta. Tämä kokemus, UWC, oli mulle unelma niin pitkään kuin vain jaksan muistaan, ja kun tämä toteutui, jäljelle ei oikein jäänyt mitään. En halua suunnata ulkomaille vain, koska niin muutkin tekevät. En halua kehua opiskeluistani britti- tai jenkkiyliopistossa vain sen takia, että kaikki muutkin täältä suuntaavat sinne. Haluan ensin tietää, mitä haluan itseltäni ja tulevaisuudeltani. Tällä hetkellä varmaa on ainoastaan se, että haluan Suomeen ainakin hetkeksi. Ainakin vuodeksi, ehkä useammaksikin, sen verran että löydän edes palan mun identiteetistä. Oon ollut hukassa mun identiteetin kanssa jo niin kauan; on ollut erillinen Suomi-minä ja Hongkong-minä ja ne molemmat on eläneet ihan omaa elämäänsä. Mä vaan haluan tietää, kuka se oikea Viivi on. Ainakin ensi vuodeksi olen näillä näkymin siis suuntaamassa Suomeen - ja onpa muuten helpottava ajatus! Heti laski stressitasot satasesta nollaan (no ei ihan).

Ironisesti sain tänään mun ensimmäisen tarjouksen yliopistosta. Mulla olisi mahdollisuus lähteä opiskelemaan Skotlantiin Glasgowin yliopistoon, ja tarjouskin oli ihan saavutettava. Vaikka olen jo aika varmasti päättänyt tämän tarjouksen ainakin ensi vuodelta hylkääväni, niin kyllä se silti tuntuu hyvältä kuulla, että joku sut haluaa. Että oon silti opintojeni kanssa ihminen, jonka joku haluaa jonnekin sisään. Nyt jos joku karjahtaa että et kai sinä tuollaista mahdollisuutta vaan ikkunasta heitä saman tien, niin älä huoli, on mulla tätä muutama kuukausi aikaa miettiä. 

En ole tainnut aiemmin huudella tänne blogin puolelle mun ongelmista suomalaisten virastojen kanssa, mutta voi herranjumala nyt näiden kanssa oikeasti. Olen jo muutamaan kertaan joutunut samat asiat selittämään Kelalle ja verottajalle näiden parin vuoden kuluessa, mutta aina sieltä jostain kolahtaa ikäviä yllätyksiä postiluukusta sisään. Vasta viime viikolla naureskelin isälleni että ei ole kuulunut vähään aikaan ikäviä uutisia, niin eiköhän sieltä iske Kela ensimmäisenä perimään takaisin mun opintotukia vuodelta 2014 - onhan se kiva pari vuotta myöhemmin alkaa selvittämään, että ei, en ole tästä mun UWC-stipendistä itse nähnyt senttiäkään kun se lukukausimaksuihin kokonaisuudessaan menee. Huh, ja vastahan minä tätä lokakuussa verottajalle selvitin - eikö nykyaikana olisi ihan kiva, jos nämä virastotkin voisivat jonkun verran vaikka vaihtaa tietoja ihan keskenäänkin? Samoja papereita pitää joka kuukausi olla lähettelemässä ja aina sieltä silti isketään uhkailuja takaisinperinnästä ja jäännösveroista ja mistä lie. Jotenkin tuntuu, että kun ulkomaille muuttaa niin siteet on vahvemmat Kelaan ja verottajaan kuin omaan perheeseen. Opiskelijana ei kannata tienata pätkääkään, ja ei kannata muuten saada apurahaakaan kun jokin virasto siitä ottaa nokkiinsa, ei vaikka kuinka paljon sitä selittäisi sen menevän lukukausimaksuihin. Ärsyttää tällainen jatkuva säätäminen, kyllä sitä luulisi että siellä olisi muutakin tekemistä kuin karhuta jonkun turhan Hongkongissa opiskelevan lukiolaisen perään, mutta ei. 

Ihan kuin huonoja uutisia ei olisi muutenkin liikaa, niin mun tietokone alkaa olla hajoamispisteessä puolentoista vuoden käytön jälkeen. Tekniikka ei sitten kestä mitään - ei huvittaisi uutta ostaa, mutta kun tämä vetelee viimeisiään niin kohta loppuu vaihtoehdot. Huoh. Sen siitä saa, kun ostaa sen halvimman mahdollisen Hongkongin lämpimään ilmastoon - akku on niin loppu, että ei sitä voi enää edes käyttää. Huoh. 

Ainiin, ja Hongkongissa mellakoitiin tällä viikolla - lisää kivoja, positiivisia uutisia. Mikä tässä maailmassa on kun kaikki pitää ratkaista väkivallalla? Siellä lenteli kansalaisten puolesta tiiliskivet ja roskikset ja poliisien puolelta pippurisuihkeet ja varoituslaukaukset. Hongkongissa tämä taitaa väkivaltaisuuden puolesta olla melkein ensimmäinen laatuaan - ainakin kansalaisten väkivallan puolesta. Jos joku vielä muistaa sateenvarjovallankumouksen vuodelta 2014, sitähän kehuttiin kansalaisten rauhallisen asenteen takia (väkivaltainen protesti sehän ei ollut muiden kuin poliisin toimesta, toisin kuin Hesari vihjaa) - toisin oli tilanne nyt, kun molemmat osapuolet suhteellisen silmittömästi turvautuivat väkivaltaan toisiaan kohtaan. Itse tilanne lähti laittomista kyläkojuista, mutta kyllähän tämä oikeasti on näyte Hongkongin poliittisesta tilanteesta. Kansalaisia pelottaa hallituksen valta ja mannerkiinalaisen voiman nousu - vaikka Hongkongin vapautta on jäljellä vielä muutama vuosikymmen, paikallisia pelottaa vapauden katoavan jo paljon aiemmin. Hongkong ei halua olla osa mannerkiinaa, mutta siihen suuntaan ollaan pikkuhiljaa valumassa ainakin politiikan osalta. 

Mutta se niistä huonoista uutisista, ei tämä elämä niin synkkää ole! Identiteetti on ollut mulle se kuukauden sana, ja sitä pohtiessa tämä kuun alku onkin mennyt. Paljon on tullut pohdittua omia unelmia ja niiden toteuttamista; vaikka aina ei ole tullut vietettyä aikaa kavereiden kanssa niin paljon kuin pitäisi, niin ainakin on tullut pyhitettyä aikaa itselleen. Koulun puolesta mulla alkaa kohta viimeinen puristus - nyt mulla olisi edessä kaksi viikkoa preliminäärejä ja sen jälkeen lähden Japaniin projektiviikolle. Tilasin viimein ylioppilaslakin Suomesta, koska kukapa haluaisi ilman lakkia valmistua. Toivotaan tosin, että aikanaan kokeet riittävän hyvin menevät: ei huvittaisi painaa toukokuussa lakkia päähän ja heinäkuussa saada tietää jääneensä ilman tutkintoa (toisaalta, se voisi olla myös aika koomista). Mut hei, tässäpä pääpiirteissään mun lomaviikko on kulunut - ei kovin eksoottista ja hauskaa, mutta onpa ainakin tullut rentouduttua. Nyt pitäisi palata koulutehtävien pariin taas pikkuhiljaa, vaikka motivaatio ei tosiaan riitäkään. Ensi viikolla purskahdan varmaan itkuun, kun suomalaiset abit jäävät lukulomalle ja allekirjoittanut mätänee vielä toukokuuhun asti. Kyllä elämä osaa olla epäreilua. Toisaalta, ainakin täällä on taas lämmin.

(Häpeäkseni täytyy myöntää, että viime aikoina on jäänyt kuvien ottaminen vähille. Postauksen kuvat viime vuoden Pride-paraadista ja asuntolaretkestä Lamma-saarelle)

Kun avoimia ovia on liikaa

Ekaa kertaa elämässäni mä olen hukassa. Ja mä olen ihan tosissani yrittänyt olla huolehtimatta tästä, mutta siitä tulee aina vain vaikeampaa. Koskaan aiemmin mä en ole huolehtinut tulevaisuudesta sen suuremmin - ehkä tää sit tulee aikuisuuden mukana, kun oma tulevaisuus ei olekaan enää vanhempien käsissä. Jos aikuisuus on tätä, niin ihan mielelläni palaisin asemaani lapsena. 

Viime jouluna mulle iski ekaa kertaa paniikki keskellä yötä, kun tajusin, etten tiedä tulevasta vuodesta mitään. Tajusin, että kirjoitusten jälkeen mun pitää jostain löytää mulle uusi suunta, joku paikka missä on mun koti. Tähän asti mun ajatukset on aina ollut lukion päättämisessä, ei koskaan missään sen jälkeen. Oon haaveilija ja unelmoija, ja ehkä se vaan tekee tästä kaikesta vaikeampaa. Kuvittelen, että elämällä on joku suuri tarkoitus ja mun on tarkoitus saavuttaa jotain suurta, mutta miten voin saavuttaa mitään, kun en tiedä missä päin maailmaa olesken huomenna? 

Joskus ajatuksiin hiipii pieni demoni, joka toivoo mun jääneen Suomeen. "Voi, kun olisit vaan käynyt sen lukion Suomessa", se kuiskii. Ehkä se on oikeassa - ehkä silloin tietäisin enemmän tulevaisuudestani. Joku voisi sanoa että sehän on hyvä kun on ovet avoinna joka puolelle maailmaa, ja niinhän se onkin. 

Ja samalla se on älyttömän pelottavaa. En tiedä, missä mun koti enää on. Yksi koti on Suomessa, mutta toisaalta ajatus palaamisesta ei tunnu ajankohtaiselta. Niin paljon on vielä näkemättä, kokematta, kokeilematta. Toisaalta en tiedä, missä päin maailmaa haluaisin sen sijaan olla. Hong Kong on omalla tavallaan koti, mutta en silti halua tänne jäädä. Aasia tuntuu olevan liian kaukana Suomi-kodista, mutta toisaalta Etelä-Korea houkuttaa edelleen. Hain yliopistoon Skotlantiin, mutta en tiedä haluanko sinnekään. Tavallaan haluan. Tavallaan en. Amerikat on liian kaukana, tai ehkä ne ei olekaan. Eurooppa kiinnostaa, mutta sit toisaalta haluan Aasiaan. Sit ajatukset täyttää huoli rahasta, se kun valitettavasti päättää tämän maailman menosta. Jos haluan toteuttaa unelmiani Koreassa, miten pystyn koskaan realistisesti rahoittamaan itseni? Suomessa olisi halvempaa, mutta sitten joutuisin hylkäämään ne unelmat. Onnistuinko näyttämään miten ympyrässä nää ajatukset menee? 

Argh, miksi tämä on näin vaikeaa! Joku tässä kohtaa ehkä sanoo, että älä stressaa, tässä on koko elämä aikaa. Ja siihen mä vastaisin että joo, tiedän. Ehkä tää on vaan hetken paniikkia, mutta miten pitkä tää elämä loppujen lopuksi on? Ehkä on naiivia olettaa että sitä koskaan "löytäisi itsensä" täydellisesti, ehkä nää tunteet aiheutuu vuosikausien prinsessa-unelmista lapsuudesta. Kun sitä haluaisi olla jotain suurta ja mahtavaa, kun sitä haluaisi tehdä jotain kiinnostavaa. Sitä haluaisi muuttaa maailmaa ja olla jotain mielenkiintoista. 

Miksi ihmisen täytyy näin aikaisin päättää, mihin sitä haluaa seuraavat vuotensa käyttää? Ammatinvalintojahan voi tehdä vaikka seitsemänkymppisenä jos niin tahtoo, mutta mua vaan stressaa kun luokkakavereista varmaan 90% on satavarmoja tulevaisuudestaan. Niistä tulee lääkäreitä ja lakimiehiä ja ekonomisteja; niillä on satavarmat suunnitelmat ja unelmat ojennuksessa. Ne lukee tieteitä ja kieliä, mä luen taiteita; miksi nää päätökset tehdään niin aikaisin? Gosh, miksi mä edes luen taiteita kun en ole niissä erityisen hyvä? Ei niistä mulle ammattia tule, vaikka kuinka toivoisin. 

Jopas on kauhean masentavaa. Täytyy kyllä tähän väliin korostaa, että mulla on oikeastaan ollut ihan hyvä viimeinen kuukausi täällä, olen nauttinut elämästä paljon enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä! Kun olen viimein onnellinen siellä missä olen, alkaa huolehtiminen huomisesta. Tuntuu, että haluan jo jonkinlaista tasapainoa mun elämään. En mä voi lopullisesti ikävöidä Suomi-kotiin, kun en koskaan voi palata ajassa taaksepäin niihin lapsuuden huolettomiin aikoihin. En mä voi lopullisesti asua vanhempien siipien varjossa - maailmalle mun pitää lähteä joka tapauksessa. Se on joko Suomessa tai jossain muualla. 

En edes halua stressata tästä. Vietän kiinalaisen uudenvuoden lomaa, enkä haluaisi pilata tätä lomafiilistä näillä murheilla. Olen suunnittelija, ja ihan periaatteesta oon aina halunnut tietää huomisen aikataulun. Sit kun se ei olekaan enää itsestäänselvää.... Hitto tää on pelottavaa. 

Pitäisi vaan lakata stressaamasta tulevaisuudesta. Helpommin sanottu kuin tehty.