LIFE GOALS

Ilmeeni noin tunti sitten, kun sain kuulla lähteväni ensi keväänä Japaniin seikkailemaan projektiviikon merkeissä. Kun pikkutyttönä ensimmäisen kerran ajauduin animen kautta Jrockin kuuntelijaksi, en olisi koskaan uskonut että näinkin yllättäen päätyisin matkustelemaan tälle puolelle maailmaa! 

Mutta siitä projektista sitten lisää ajallaan. En ole kirjoittanut kuukausiin. En ole jaksanut, ei ole huvittanut, ei ole ollut inspiraatiota. Kaikenlaisia selityksiä löytyy, mutta suurin on se, että tämän lukukauden aikana ei yksinkertaisesti ole voinut keskittää ajatuksia Suomeen. On niin paljon tekemistä, esseitä, tutkielmia, kokeita, kotitehtäviä, yliopistohakuja ja kaikkea muuta, etten kohta puoleen vuoteen ole saanut aikaa vain hengähtää. 

En tiedä toipuuko tämä blogi enää koskaan entiselleen, katsotaan josko postausinto palaisi taas ensi lukukauden puolella. Ehkä, ehkä ei. 

Mutta nyt takaisin jouluvalmisteluihin, huomenna takaisin Suomeen!

NO FEAR

Pakkaa koko elämä kahteenkymmeneen kiloon. Astu lentokoneeseen. Saavu tuntemattomaan. Niin mun elämäni on viimeisen vuoden aikana kulunut - vaikka kohde ei olekaan enää aivan tuntematon, ei se ole tuttukaan. Neljä viikkoa sitten jätin Suomen jälleen taakseni ja saavuin kuumankosteaan Hongkongiin suorittamaan opintoni loppuun. Koulu tuskin sinänsä aiheuttaa ongelmia (stressin aiheuttamaa puolikuolemaa lukuunottamatta) ja tiedän että mitä todennäköisimmin tulen selviämään ensi vuodesta - sen sijaan lähteminen on aina yhtä vaikeaa. Ja silti samalla niin huolestuttavan helppoa. Sitä pysähtyy miettimään miten helppoa nyt onkaan pakata elämä pariin vaivaiseen matkalaukkuun ja siirtyä eteenpäin. Mä olen muuttunut vuoden aikana. Siinä missä viime vuonna ennen lähtöä pakkasin ainakin kaksi viikkoa, nyt raavin välttämättömimmän kasaan päivässä. Konkreettisesti siitä - lähtemisestä - on tullut niin helppoa: pakkaaminen, lentokenttä, lentokone, goodbye Suomi.

Ja silti henkisesti se on niin vaikeaa. Mun kesälomani oli juuri sellainen kuin halusin: rauhallinen, stressitön ja hiljainen. Vietin aikaa lähinnä kotona tai ystävien kanssa huolehtimatta tulevasta vuodesta. Sen sijaan kolme viikkoa ennen lähtöä huomasin miten yhtäkkiä on taas vaikea nukahtaa pimeän tullen. Että kun on kolme viikkoa aikaa lähtöön, se alkaa: jännitys, pelko. Se kahlitsee yön pimeinä tunteina ja välillä valtaa ajatukset päiväsaikaankin. En ole oikeastaan ihan varma mitä pelkään: paikat ovat jo tuttuja, mulla on kavereita ja tulen taas jouluksi Suomeen. En nyt niinkään puhu sellaisesta jäädyttävästä pelosta, jota tunnet vaikkapa pimeällä kujalla kävellessä tai kauhuleffaa tuijottaessa. Puhun enemmänkin siitä tunteesta, kun vatsanpohja tuntuu yhtäkkiä noin sata kiloa raskaammalta, kun tuntuu siltä kuin kantaisit valtavaa painoa sisälläsi etkä pysty päästämään irti. 

Pelko on hallinnut mun elämää aina. Olen aina ollut se lapsi, joka ei halua hypätä tuntemattomaan - juuri se, joka istuu kumarassa pulpetissaan kun muut lapset piilottavat nastoja opettajan penkkiin tai lähtevät karkuteille kesken koulupäivän. En ole koskaan pitänyt tuntemattomille puhumisesta, jännitän uusia tilanteita ja kammoan vaikeita hetkiä. Olen sosiaalisesti lahjaton: vaikka yritän avata suuni, se tuntuu fyysisesti mahdottomalta. Joskus - vaikeissa tilanteissa - suunnittelen tarkkaan, mitä sanon, jotten kuulosta kiusalliselta, tunkeilevalta tai hyökkäävältä. Ja silti onnistun olemaan juuri jokin noista kolmesta. Kun ajattelee mun persoonaa, on aika ironista että juuri minä päädyin toiselle puolelle maailmaa lukioon alaikäisenä. Ettäkö minä, vielä silloin 17-vuotias ujo ja sosiaalisesti lahjaton nuori lähtisi yksin maailmalle?

Eikä siitä helppoa tullut. Näin ensimmäisen vuoden jälkeen tuntuu vähän oudolta selittää tätä ihmisille, jotka eivät ole kokeneet samaa. Jossain vaiheessa mietin, miten olisin varmasti pärjännyt paremmin jos olisin tiennyt pääseväni nopeasti kotiin kuin vaihto-oppilas. Vaihto-oppilaan ei sentään tarvitse sopeutumisen keskellä keskittyä täysipainoisesti koulunkäyntiin. Tai niin ainakin selittelin itselleni, kunnes huomasin miten paljon yritän kiertää ja kaartaa varsinaisen ongelman ympärillä. Mun ongelma koko vuoden aikana oli se, miten paljon huolehdin asioista, joihin en voi vaikuttaa. Että kun en voi nähdä tuttuja naamoja päivittäin, että kun on liian iso kaupunki tai kun täytän 18 vuotta yksin toisella puolen maailmaa. Huolehdin siitä, etten ole koulun suosituin ihminen eikä ympärilläni pyöri kahtasataa ihmistä innoissaan olemassaolostani. Huolehdin siitä, etten saanut täydellistä arvosanaa joka aineesta - IB-asteikon vitonen (vastaisi ehkä jotain kahdeksikkoa Suomen taulukoilla) tuntui murskaavalta ja purskahdin jopa itkuun matematiikan kokeen vastaanottaessani.

Vaikka ensimmäisen vuoden aikana hankkiuduin eroon suurimmasta osasta peloistani, huomaan jälleen palaavani aiheeseen - tosin tällä kertaa vuotta vanhempana. Tällä kertaa olen koulussa se kokeneempi osapuoli joka tietää ja tuntee asiat. Viikko sitten kampus täyttyi uusista ykkösvuotisista, jollainen vasta vuosi sitten olin. Yhtäkkiä ruokala on noin kolme kertaa äänekkäämpi, huoneessa on eloa, käytävillä juoksee teinejä suuntaan ja toiseen. Tänä vuonna jokin on kuitenkin muuttunut: tällä kertaa asustan huoneen suurimmassa nurkassa, katselen ikkunasta ulos kolmannesta (eli poikien) kerroksesta, tiedän suurinpiirtein miten asiat toimivat ja lähestyn päivä päivältä loppukokeita. Asiat ovat paremmin kuin sillä pelokkaalla Viivillä vuosi sitten, mutta silti palaan synkkiin ajatuksiini iltaisin unta odotellessani. Että kun taas on yli sata tuntematonta ihmistä kampuksella. Että kun taas tuntuu ulkopuoliselta. Että kun taas ei oikein tiedä miten lähestyä. Että kun puhun ykkösvuotiselleni ja hukkaan suomenkieliset sanat sieltä täältä. Että kun taas tämä miljoonakaupunki tuntuu kaatuvan päälle.

Tällä kertaa en voi koputtaa kenenkään ovelle ja sanoa, että auta. Tällä kertaa mä olen se, jonka muka pitäisi olla se lähestyttävä ja avulias. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan kyllä ajatusta uusista ykkösistä ja olenkin jo tavannut mahtavia ihmisiä. Samalla heidän läsnäolonsa on kuitenkin niin hajottavaa: mun kakkosvuotiseni ovat poissa, hajonneet ympäri maailmaa. Suurinta osaa heistä en tule enää koskaan näkemään, ja vaikka en heidän kanssaan välttämättä ollutkaan kovin läheinen, he sentään olivat aina siellä jossain taustalla. Sentään silloin kun tunsin oloni stressaantuneeksi, tiesin jonkun aina olevan enemmän stressaantunut. Tiesin jonkun toisen jo kokeneen saman kuin minä ja selvinneen siitä - ja vaikka voisin sanoa saman nyt, ei se ole sama asia.

Kun näin pieneen yhteisöön astelee noin 140 uutta ihmistä vain yhdessä päivässä, oikeaa reaktiota siihen ei oikeen tiedä. Mitä tässä pitäisi sanoa? Ykköset tuntuvat vierailijoilta, jotka lähtevät kuitenkin hetkessä - ja silti he ovat niitä, jotka jäävät tänne meidän jälkeemme. Ykköset tuntuvat kaukaisilta: he puhuvat keskenään omissa pöydissään ja kiertävät kakkoset kaukaa. Istun tyhjään kanttiinipöytään odottamaan seuraa, mutta ykköset kiertävät minut kaukaa. Mietin, olenko todella niin pelottava.

Ekstrovertti. Introvertti. Ne ovat vain sanoja, mutta samalla ne määräävät niin paljon siitä, mitä elämässämme teemme. Mä olen aina ollut introvertti, ja tulen aina olemaan - eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole, hyväksyn sen tosiasian että tykkään viettää aikaa myös itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Siinä vaiheessa kun se halu pysyä omassa huoneessa ja seurustella vain tuttujen ihmisten kanssa alkaa aiheuttaa sosiaalista ahdistusta, menee tilanne seuraavalle asteelle. Siinä sitä makaa sängyllään tekemättä mitään ja itkee, kun ei osannut sanoa oikeita asioita. Siinä sitä miettii, että jos olisi viisaampi, kauniimpi, hauskempi, että jos asiat olisivat toisella tavalla.

Vaikka vuosi alkoikin positiivisemmalla nuotilla kuin viime vuoden synkimpinä hetkinä, välillä ajatuksiin eksyy se ajatus, että jospa vain voisi palata takaisin Suomeen. Että jospa kun vain voisi palata takaisin kotiin, missä kaikki on niin paljon helpompaa. Ja samalla tiedän, että en halua päätyä siihen vaihtoehtoon: en halua luovuttaa ja todeta, että en selviytynyt kahdesta vuodesta. En halua lähteä täältä ja sanoa, että annoin peloilleni periksi, että en ollut tarpeeksi vahva.

Ei, kun lähden täältä ensi toukokuussa, olen vahvempi kuin koskaan. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä, mitä itse elämältäni haluan. Mitä väliä on sillä, että Facebook-viestini jäävät odottamaan nähnyt-leimaa huutaen, että ruokalassa näytän niin pelottavalta että kukaan ei uskalla istua viereeni, tai että väkijoukossa tunnen oloni muukalaiseksi. Mä olen saanut sen, mitä tulin tänne hakemaan: oikeita ystäviä ympäri maailmaa, jotka kysyvät onko kaikki okei kun en pysty avaamaan suutani, jotka saavat minut nauramaan synkimpänäkin hetkenä ja jotka ovat läsnä tilanteessa kuin tilanteessa. Mä olen saanut kokemuksia, ja18-vuotiaana voin sanoa muuttaneeni toiselle puolelle maailmaa tuntemattomaan. Mä olen tehnyt enemmän kuin koskaan, ja vaikka en välttämättä olekaan ylimpiä ystäviä kaikkien kanssa, mä olen pitänyt hauskaa ja oppinut itsestäni.

En ehkä vieläkään tiedä, kuka olen, mutta ainakin tiedän, että olen vahvempi kuin pelkoni.

Avoin kirje suomalaisille

Arvasinhan minä että se alkaa taas. Oli sitten kyseessä Euroviisut, jääkiekko, jalkapallo, uusi artisti, elokuva tai ylipäänsä mikään kansainväliseen levitykseen päätyvä tapahtuma tai asia, aina suomalaiset osaavat valittaa. Ulkosuomalaiseksi profilioituani olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiota suomalaisten kansallisylpeyteen. Mulle suomalaisuudesta on kasvanut tärkeä osa arkipäivää; tunnen oikeasti ylpeyttä ollessani suomalainen. Olen ylpeä, että voin sanoa tulevani Suomesta. Että olen syntynyt ja kasvanut Suomessa, että omistan Suomen passin. Kun saan tilaisuuden valistaa jotakuta Suomen historiasta, politiikasta, sosiaaliturvasta, koulutusjärjestelmästä, taloudesta tai oikeastaan mistä tahansa, olen iloinen. Edustan ylpeänä Suomen lipun alla koulun tapahtumissa ja suomea puhuessani olen onnellinen. Juuri näistä syistä mediaa ja suomalaisten kirjoituksia seuratessani mua alkaa ärsyttää. 

"Voi voi, mitähän ne meistä nyt ulkomailla ajattelee?"

" Nyt ne ajattelee ulkomailla että suomalaiset on ihan outoja!!!"

"Miten me suomalaiset uskalletaan enää koskaan astua tän maan rajojen ulkopuolelle kun noin surkean artistin lähettivät!"

Ja siinä vasta muutama esimerkki. Suomalaisilla on kummallinen tapa huolehtia muiden mielipiteistä tilanteessa kuin tilanteessa. Aina löytyy jotain valitettavaa, jokin epäkohta jonka takia "suomalaisten maine on pilalla". Niin että voi nyyh kun naapurin Matti ei uskallakaan lähteä Thaimaahan rantalomalle enää kun pelottaa, mitä siellä suomalaisista ajatellaan. Kun suomalaiset lähettivät niin karmean viisubiisin että se putosi, niin nyt ei uskalla lähteä kun mitähän siellä nyt Suomesta ajatellaan (mä kyl oikeasti pidin PKN:stä, kerrankin bändi, jolla riittää asennetta!)

Haluatteko kuulla pikkiriikkisen tosiasian? 

Suomalaisista ei ajatella sitten yhtään mitään. Ainakaan negatiivista. Pohjoismailla on ylipäänsä hyvin positiivinen maine ympäri maailmaa. 80 eri kulttuurista tulleen nuoren kanssa eletyn vuoden jälkeen en ole kuullut yhtä ainutta negatiivista asiaa kenenkään suusta. Jotain kertoo se, että se olen aina minä, joka kritisoi Suomea. Että voi kun on niin paljon alkoholismia. Että voi kun on niin korkeat verot. Että voi kun ollaan niin rasistisia. Että voi kun kohta on persut hallituksessa. Korostan vielä kerran: minä, suomalaisena, olen se joka kritisoi.

Mistä Suomi sitten tunnetaan jos ei rasismista, alkoholismista, häviöistä, surkeista euroviisubiiseistä tai itsemurhista (Mikä siinä muuten on, että suomalaisten on pakko vetää ne itsemurhat joka paikkaan? Onhan se totta, että tilastoluvut ovat korkeat, mutta samalla tämä todistaa juuri sitä ongelmaa, josta puhun. Suomalaiset aina tarttuvat siihen negatiiviseen.)?

Suomi on kuuluisa koulutuksestaan. Jo useaan kertaan olen päässyt selittämään suomalaisen koulutusjärjestelmän "salaisuuksia". Aina yhtä paljon ihmisiä jaksaa ihmetyttää koulutehtävien vähäisyys tai vapaa-ajan määrä: erityisesti Aasiassa on totuttu opiskelemaan sataprosenttisesti, joten rennompi mutta tuloksiltaan jopa parempi suomalainen järjestelmä ihmetyttää. 

Suomi tunnetaan rahasta ja tuista. Suomalaisena en saisi kritisoida täällä mitään, koska meidän "hallitus on rikas ja antaa rahaa". Mikä sinänsä on ihan totta, koska hyvin harva oppilas täältä saa tukea kotimaastaan. Joten vaikka se Kela osaa olla rasittava, niin se on kuitenkin jotain hyvin spesiaalia. 

Suomen luontoa ihaillaan. Vaikka talven pituus vähän pelottaa ja pimeys ihmetyttää, niin aina yhtä ihmeellistä on kuulla yöttömästä yöstä tai kaamoksesta. Hiljaisuus on täysin abstrakti asia monille täällä: kuvaillessasi porotokkaa tiellä tai hiljaista metsää saat hämmentyneitä katseita. Suomi ylipäänsä tunnetaan kauneudestaan, ja erityisesti kehuja saa Helsinki simppelin mutta tyylikkään designinsa takia. 

Suomi tunnetaan äitiydestä. Varmasti moni tietää sen BBC:n artikkelin äitiydestä Suomessa. Ei liene kaipaavan paljon selittelyä. 

Suomi tiedetään vaikealta kuulostavasta kielestään. Espanjalainen ystäväni mietti suomea puhuessani, että onko tuo oikeasti olemassaoleva kieli. On se - ja siitä meidän pitäisi olla ylpeitä. Osaan yhtä maailman vaikeimmiksi tituuleerattua kieltä, ja pystyn aiheuttamaan kielisolmun kelle tahansa niin halutessani (ei sillä ettei sama tapahtuisi mulle varsinkin kantoninkiinan kanssa)

Suomi tunnetaan tasa-arvosta, suvaitsevaisuudesta ja tuloerojen pienuudesta. Vaikka suomalaisen silmään se ei niin näkyisikään, niin todellisuudessa olemme osa hyvin tasa-arvoista maata, jossa pääosin asiat ovat tasapuolisesti jakautuneet miesten ja naisten kesken, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat avioliitto-oikeuden jälkeen paranemaan päin - ja onhan meillä ollut naispresidenttikin (sinänsä ei enää niin suuri asia, mutta mainitsemisen arvoinen ainakin jossakin päin maailmaa). 

Siinä oli aika monta positiivista asiaa, joista Suomi tunnetaan. Tosiasiassa moni ei tiedä Suomesta oikeastaan yhtään mitään: useaan otteeseen olen ihmisten silmissä joko norjalainen (jos sattuvat tietämään että olen Euroopasta) tai amerikkalainen (Aasiassa on joskus jännä käsitys länsimaalaisista). 

Loppupeleissä se on lähes aina suomalainen, joka haukkuu omaa maataan. Toki Suomi saa kritiikkiä ulkomailtakin, viime aikoina EU:n toimesta, mutta niin saavat kaikki maat joka puolella maapalloa. Yksikään maa ei ole täydellinen, mutta asiaa ei auta muiden mielipiteiden pelkääminen. Ketä se todella hyödyttää? Mitä sillä on väliä, mitä joku ruotsalainen Åke tai japanilainen Yuki ajattelee Suomesta? Varsinkin, kun yleensä moni ei ajattele Suomesta yhtään mitään - tai jos ajatteleekin, yleensä mielikuva on hyvin positiivinen. 

Kaiken huolehtimisen jälkeen suomalaisilla olisi paljon opittavaa PKN:n kitaristilta Pertti Kurikalta. "Voitko onnitella meitä?" hän totesi Ylen haastattelussa finaalista putoamisen jälkeen. 

Tarvitseeko aina murjottaa ja itkeä, mitä ulkomailla ajatellaan?

Kolme loppukoetta ja yhdet ylppärit myöhemmin

Jo monena iltana olen yrittänyt pukea ajatuksiani sanoiksi tuloksetta. Hieman yllättäen tämän postauksen kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa. On vaikea sisäistää, miten monta unelmaa ja haavetta olen saavuttanut tämän kuluneen vuoden aikana. Vaikka vuosi on ollut hyvin akateeminen ja aasialainen opiskelukulttuuri on tarrannutkin allekirjoittaneen nilkkoihin, niin vuoteen on mahtunut niin paljon kaunista. Viime viikolla tein viimeisenkin vuoden loppukokeen ja kirjoitin mun ensimmäisen aineen ylppäreissä (äidinkielen paperit lähti Suomeen tarkistettavaksi, toivotaan parasta!), joten opiskelu on tältä vuodelta ohi. Viimein. Viimeiset päivät olen yrittänyt pakata tavaroitani kesävarastointia varten - on muuten ihan uskomatonta, miten paljon tavaraa kerääntyy yhden vuoden aikana! 

Ensi viikolla hyppään lentokoneeseen ja matkaan takaisin Suomeen koko kesäksi. Reippaat neljä kuukautta ovat kuluneet kuin silmänräpäyksessä, ja ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta sanoisin lukukauden edenneen varsin sulavasti. Toisaalta nyt koestressin purkautuessa olen löytänyt itseni mitä kummallisimmista tilanteista, ja pikkuhiljaa pään räjähtämisestä kärsiessäni Suomen loma tulee oivaan paikkaan. Kesäsuunnitelmia mulla ei juurikaan ole - ajattelin oikeasti vain olla tekemättä yhtään mitään. Todellisuudessa tuo taitaa olla hyvin optimistinen ajatus, sillä kesän ohjelmistoon kuuluu 4000-sanainen extended essay, ToK presentation (IB:tä tuntemattomille selittäisin että hieman filosofian kaltainen kurssi, jossa keskitytään nimenomaan tietämiseen ja totuuteen), matematiikan tutkielma ja teatterin research presentation. Todellisuudessa tehtävää siis riittää enemmän kuin koskaan, mutta ajattelin stressata niiden olemassaolosta vasta paljon myöhemmin. Kesäkuu mun on tarkoitus pyhittää pelkkään olemiseen, joskin samalla mun pitäisi aloittaa mun extended essay. Mun extended essay eli EE on englannin kirjallisuusessee, ja aiheena mulla on Kalevalan ja J.R.R Tolkienin Húrinin lasten tarinoiden yhtäläisyydet (lähinnä keskityn siis Kalevalan Kullervoon ja Tolkienin Túriniin). Aihe on musta supermielenkiintoinen, vaikka täytyykin myöntää että Kalevalan englanninkielinen käännös vie paljon pois alkuperäisestä tekstistä. Kesäkuun ohjelmistosta löytyy myös jokavuotinen UWC-viikonloppu Etelä-Suomessa, eli matkaan Helsinkiin jälleen kesäkuun puolivälissä tapaamaan ystäviäni sekä tulevia ykkösvuotisia (hui!). 

Elokuussa tulen myös viimein toteuttamaan yhden suurimmista unelmistani - lähden nimittäin Etelä-Koreaan! Olen unelmoinut Korean pelkästä näkemisestä jo vuosikausia aina siitä hetkestä lähtien kun ensimmäisen kerran kiinnostun maan kulttuurista, eli kyseinen maa on ollut ohjelmistossa jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun mulla on viimein mahdollisuus lentää Koreaan suhtkoht edullisesti Hongkongin kautta, päätin kaverini kanssa toteuttaa tämän haaveen. Elokuun puolivälissä siis lennän Hongkongista Souliin israelilaisen ystäväni Gaian kanssa - mun innostus on ihan taivaissa! Matkasta kuulette varmasti myös myöhemmin, sillä onhan kyseessä yksi suurimmista unelmistani kautta aikain. 

Tulevaisuus näyttää siis koulutehtävien määrästä huolimatta varsin valoisalta. En malta odottaa Suomeen pääsemistä, sillä vaikka koti-ikävä ei mua vaivannut tämän lukukauden aikana laisinkaan, joitakin asioita tulee helposti ikävä. Kohtaamiset suomalaisten kanssa Hongkongissa ovat varsin harvinaisia, ja vuoden aikana olenkin tavannut suomalaisia vain kolme kertaa - suomikoulussa visitoidessani, konsulaatissa äänestäessäni ja ruotsikaupassa käydessäni. Olen päässyt kokemaan miltä tuntuu suomalaissukuiselta lapselta suomea opiskellessa (täytyy myöntää että monelle ei ihan positiivisin asia, kun onhan se 'helpompi englantikin' olemassa) ja millaista on äänestäminen ulkomailla (tai oikeastaan ylipäänsä, vastahan olen ollut täysi-ikäinen parin kuukauden ajan). Hongkongin pääkonsulaatti koostuikin lähinnä pienenpienestä toimistosta eräästä toimistorakennuksesta keskustassa, jossa on tiski, odotushuone ja pienenpieni verhottu nurkkaus äänestyskopiksi naamioituna. Siinä vaiheessa tuntui Lapin politiikka varsin kaukaiselta. Samana päivänä ruotsikaupassa vieraillessani (Sverige Shoppen, hengenpelastaja <3) kohtasin suomalaisen perheen, jonka isä muistutti minua joidenkin suomalaisten rasistisesta asenteesta ja siitä miksi Suomea ei ihan aina ole ikävä (paikalliset saivat kuulla kunniansa, ruotsalaiset ovat 'pellejä' ja kiinalaiset 'apinoita'). Joka tapauksessa Suomessa on paljon asioita, joita ikävöin. En nyt puhu pelkästään perheestäni ja ystävistäni, mutta myös yksinkertaisista arkipäiväisistä asioista. Osa niistä on asioita, joita oletinkin ikävöiväni, toiset taas ovat tulleet yllätyksenä. 

Suomalainen maito on jotain, mistä antaisin melkein mitä tahansa tällä hetkellä. Hongkongista on vähän vaikeaa löytää kunnon maitoa hyvällä hinnalla - löytyyhän täältä toki muroille niitä laihoja litkuja, soijamaitoa riittää, kondensoituakin maitoa riittää, jopa suklaamaitoa, mutta tavallinen lehmänmaito on (melko itsestäänselvistä syistä) melko vaikeaa löytää. Kunnolliset perunat oikein keitettynä ovat myös korkealla listalla. Leipä, joka ei ole täysin valkoista. Hongkongin leipätarjonta koostuu lähinnä täysin valkeista tai vaaleista leivistä, joiden terveellisyyden me kaikki taidammekin tietää. En ole koskaan ollut ruisleivän suurkuluttaja, mutta valkoista leipää ei aina jaksaisi syödä. Suklaa, tai oikeastaan nimenomaan Fazerin suklaa (täällä kulutan Cadburyn suklaita, mutta ne on vähän liian makeita mun makuun). Ylipäänsä Fazerin karkit (niiden sijasta olen kehittänyt addiktion mansikkaoreoihin, eli tekee ihan hyvää päästä niistä eroon kesäksi). Juusto on Hongkongissa kallista ja mikään ei voita Oltermannia. Suomalainen ruoka ylipäänsä: yksinkertaisuus ja ainakin etelä-kiinalaiseen ruokaan verrattuna vähärasvainen ruokavalio. 

Ruoan ja perheen lisäksi mulla on ikävä ylipäänsä suomalaista kulttuuria. Ensi viikolla pääsen viimein saunaan (!!!), mitä en malta odottaa! Ensi viikolla pääsen myös puhumaan suomea enemmän kuin kuukausiin - pääsen asioimaan suomeksi, kaikki lukee suomeksi, ruokalistat on suomeksi, kaikkea on suomeksi, EI ENÄÄ ENGLANTIA KUUKAUSIIN! Jossain vaiheessa äidinkielen puhumattomuus alkaa ottaa hermolle, en halua edes kuvitella niitä ihmisiä, jotka on pakotettu olemaan puhumatta äidinkieltään - en kestäisi. Odotan suomalaista rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Ikävöin Suomen luontoa - joskin missasin suurimman osan talvesta, ja oikeasti haluaisin nähdä taas lunta. Sinänsä Hongkongissa on kyllä vuodenajat, mutta lappilaisen asteikolla Hongkongissa vallitsee ikuinen kesä. Toisaalta Suomessa taitaa kotiin matkatessani olla Hongkongin mittapuulla talvi (~15*C), joten taidan palella varpaani irti joka tapauksessa. Odotan niitä hiljaisia autossa istuttavia matkoja, VR:n hitautta, asioiden epäjärjestelmällisyyttä - ainakin kun verrataan superorganisoituun Hongkongiin. Kaipaan omaa, pehmeää sänkyä ja mahdollisuutta päättää omasta internetinkäytöstään. Ikävöin hiljaisuutta ja yksinoloa - Hongkongissa et ole koskaan täysin yksin. 

Samalla tavalla tulen kesän aikana varmasti ikävöimään monia asioita täältä, toisesta kodistani. Mutta se kuuluu elämään, ja tulenhan tänne takaisin vielä ensi syksynä. Tutkintoni jatkuu siis vielä vuoden verran, ja seuraavien kahden päivän aikana asetan vuoden päätökseen vastaanottamalla loppukokeet. Tällä hetkellä fiilikset on hyvin hermostuneet, sillä opiskelusta huolimatta olen hieman huolissani lopputuloksesta - ja suomen ylppäreiden tulokset saan vasta heinäkuussa, kuvitelkaa tätä tuskaa. Lauantaina koittaa kakkosvuotisten valmistujaiset ja sunnuntaina matkaan lentokentälle. Sitten tämä on ohi. Ainakin hetkeksi. 

Mun ajatuksistani tulevana kakkosvuotisena saatte varmasti kuulla myöhemmin. Kesän aikana tulen myös toteuttamaan kysymys/vastaus -postauksen kakkososan, ja tulen puhumaan myös kesän UWC-leiristä. Ajattelin myös nostaa esille kakkoslukukauden kohokohdat ja tuoda esille hieman arkipäivääni Hongkongissa. Jos sinulla on kuitenkin mielessäsi jotain, mistä haluaisit minun kirjoittavan, kommentoi toki alle tai lähetä sähköpostia (sivupalkissa)! 

TJ36

Kakkostermi on jo niin pitkällä, että koulupäiviä on jäljellä enää tasan yhdeksän - jostain pitäisi kaivaa motivaatio niitä loppukokeita varten, jotka edessä häämöttävät. Toisaalta mua ei voisi kiinnostaa pätkääkään, sillä jokaisessa päivässä tuntuu olevan asioita, jotka ovat paljon tärkeämpiä kuin pänttääminen. Toissapäivänä kakkosvuotiset viettivät viimeistä koulupäiväänsä ennen lukulomaa, ja illan päätteeksi seurasivat haikeat ennakkojäähyväiset koulun vanhimmille. Kolmekymmentäkuusi päivää jäähyväisiin. Kolmekymmentäkuusi päivää, ja puolet tuntemistani ihmsistä katoaa ympäri maapalloa. Suurinta osaa heistä en tule enää koskaan näkemään uudestaan. 

En osaa silti tuntea oloani surulliseksi tai haikeaksi, en vielä. Kuukausi tuntuu niin pitkältä ajalta, että en ole ajatellut kovin pitkälle. On oikeastaan hieman hassua, miten aika kuluu samalla niin hitaasti, mutta samalla niin nopeasti. Viikot vilahtavat ohi silmänräpäyksessä, ja seuraavassa hetkessä istunkin jo liikuntasalissa vuoden loppukokeiden äärellä. Mun toukokuun kalenteriin kuuluvat englannin, ympäristötiedon ja matematiikan vuoden loppukokeet sekä suomen IB-loppukokeet. Välillä huomaan panikoivani jo valmiiksi tulevaa. Toisaalta en jaksaisi välittää. Motivaatio mulla on siis jo valmiiksi hukassa, joten onneksi kuukauden päästä voin jo kiivetä lentokoneeseen ja kaartaa kohti Suomea. 

LPC:n Nordic Group (miinus oma kakkoseni Klaus); Eira (Ruotsi), minä, Karen (Grönlanti), Brage (Norja), Susanne (Grönlanti), Harriet (Ruotsi), Sophie (Tanska), Emma (Norja), Anton (Tanska), Siren (Norja) ja Magnus (Norja). Scandie family photo on, kuten arvata saattaa, ilmeetön ja hyvin lämmitunteinen. 

Tällä hetkellä istun sängylläni maaliin peitettynä kuvistyön valmistelun takia. Viime päivinä olen istunut tunteja studion lattialla maalaten, mistä lienee yhtäkkinen motivaatio iskenyt. Toisaalta, on ehkä ihan järkevää saada näin aikaavievä työ pois alta ennen loppukokeita - tai niin ainakin uskottelen itselleni samalla kun välttelen koulukirjoja. Koulu muutenkin tuntuu yhtäkkisesti niin paljon vaikeammalta: ei siksi etten osaisi, vaan siksi etten vain jaksa. Pelkästään tekemisen määrän ja tulevien kouluntäytteisten viikkojen ajatteleminen aiheuttaa päänsäryn. Toisaalta, toisin kuin moni muu, mä en tullut tänne arvosanoja hakemaan. 

Ja silti pitäisi kerätä se motivaatio jostain mielen perukoilta ja alkaa lukemaan. Ehkä ensi viikolla. Nyt kun olen liikkumisen suhteen hyvin rajoittunut, voisin käyttää sitä tekosyynä rankkaan opiskeluun. Mutta kun ei. Nyrjäytin siis vasemman nilkkani toissapäivänä, kun juoksin koulun aukealla ja lensin komeassa kaaressa naamalleni koko koulun nähden. Tarina tapahtumien takana liittyy kakkosvuotisten palaamiseen koululle valmistujaisillalliseltaan ja ykkösvuotisten juoksemiseen piiloistaan koulun aukealle heitä yllättämään. Käveleminen on tällä hetkellä sen verran kivuliasta, että pakollinen matka lähikauppaan Oreoiden perässä ei houkuttelekaan enää niin paljon kuin ennen. 

Jos kuitenkin palataan aikaan ennen kuin teloin jalkani, voidaan puhua kuluneesta viikosta. Perjantai oli tosiaan jokavuotinen 'prank day', eli kakkosvuotisten viimeinen koulupäivä. Viimeiseen koulupäivään liittyvät loogisesti rento asenne ja hauskanpito, kullakin hieman omalla tavallaan. Edellisvuoden rankkojen pilojen jälkeen koulun opettajilla oli tänä vuonna melko tiukka asenne pilojen suhteen, ja ihan hyvä niin. Silti päivän ohjelmaan kuului muunmuassa rehtorin auton "katoaminen", yön aikana koulun aukean täyttäneet kasvit sekä tuhat ja yksi sähköpostia (yritähän siinä sitten onkia ne tärkeimmät kaiken muun joukosta). 

Prank Dayn päätteeksi kakkosvuotiset valmistautuivat valmistujaisillalliselle, jota siis voitaisiin kuvailla hieman wanhojen ja penkkareiden yhdistelmäksi (tai no, hienot mekot ja koulusta pääsemisen juhliminen on siis kyseessä). Alkuillasta kokoonnuimme vielä kaikkien voimin rehtorin talon eteen 'drinkseille' kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia ottamaan. Tavallaan mua oikeastaan huvittaa LPC:n tapa järjestää näitä nk. kuvaushetkiä, jolloin olemassaolosi liittyy kuvien ottamiseen ja kameran kantamiseen. Toisaalta näitä kuvia katsoessani muistelen kulunutta vuotta vielä vuosienkin jälkeen, joten ehkä pinnalliselta vaikuttava kuvien näpsiminen on loppujen lopuksi ihan viisasta.

Koulun kaksi hyvin awkwardia suomalaista

Vaikka tämän blogin rajoissa otankin ajoittain kantaa politiikkaan, en ole sitä koskaan erityisesti tehtäväkseni kokenut. Tänään on kuitenkin Suomessa vaalipäivä, ja mielestäni vähintään jokaisen täysi-ikäisen suomalaisen täytyy olla perillä siitä, mitä tapahtuu. Mun jännittävä ensimmäinen äänestyskokemus sijoittui viime viikon lauantaille, kun seikkailin suomalaisen kakkosvuotiseni kanssa Hongkongin keskustaan Suomen pääkonsulaattiin äänestämään. Hongkongin Suomen pääkonsulaatti on lähes säälittävän pieni toimisto, jossa äänestimme ruhtinaallisesti verhotussa kopissa ja täytimme lappuja matalan pöydän ääressä suomalaisilla tuoleilla istuen. Sellainen ensimmäinen äänestäminen se. Samalla matkasimme myös TST:n ruuhkaiseen kaupunginosaan ruotsikauppaan suomalaisia herkkuja ostamaan (Fazerin suklaata pitkästä aikaa, jes!)

Näinä päivinä Fazerin kaipaamista lukuunottamatta Suomi tuntuu sen verran kaukaiselta, etten osaa oikeastaan edes kaivata. Sinänsä mulla ei ole siis mikään kiire takaisin toiselle puolelle maapalloa, vaikka olisihan se mahtavaa syödä pitkästä aikaa suomalaista ruokaa, viettää aikaa perheen kanssa ja nukkua omassa sängyssä. Erityisesti odotan sitä hetkeä, kun voin syödä omalla takapihalla kasvaneita perunoita (ei riisiä!), istua aamulla keittiössä kaurapuuron ääreen, juoda aamulla suomalaista maitoa (siis sellaista, jota oikeasti juodaan, ei näitä litkuja mitä täällä kaadetaan vaan muroihin) ja ostaa kaupasta suomalaista suklaata. Ja sitä, kun voin kävellä ovesta ulos mihin kellonaikaan tahansa ilman, että minun tarvitsee erityisesti kysyä kenenkään lupaa tai kirjoittaa mihinkään poistumisaikaani. Ja sitä, kun voin kävellä ulkona ilman, että tukehdun saasteisiin. Ja sitä, kun voin viettää aikaani koneen ääressä myös puolenyön jälkeen. Ja myös sitä, kun ei tarvitse jakaa huonetta kolmen ihmisen kanssa päivä toisen jälkeen. Ja sitä, kun voi puhua suomea ihan vapaasti kenen tahansa kanssa eikä tarvitse huolehtia niistä, jotka eivät suomea puhu. Ja sitä, kun voi istua autossa ja katsoa maisemia jotka vilahtaen jäävät taakse. Mä odotan paljon, mutta ei mulla silti ole mikään kiire Suomeen. 

Ensin pitää viettää aikaa tän perheen kanssa, joka mulla täällä on. Ensin pitää viettää aikaa mun kolmen kämppiksen kanssa. Ensin pitää marssia ruokalaan kolmenakymmenenäkuutena aamuna hakemaan aamiaista (niitä muroja maidon kanssa). Ensin pitää herätä yhdeksän kertaa kouluun. Ensin pitää tehdä kuusi koetta. Ensin pitää tehdä kaksi tutkielmaa. Ensin pitää istua keskiyöllä ulkona jutellen ystävien kanssa. On paljon asioita, joita pitäisi vielä tehdä. Ja pian se on jo ohi, nimittäin ensimmäinen vuoteni Hongkongissa. Vain muutama kuukausi sitten tänne kuuluminen tuntui hyvin kaukaiselta ja oudolta ajatukselta. Vain vuosi sitten kävin vielä suomalaista koulua, odottaen malttamattomana tulevaa syksyä. 

Nyt odotan aivan yhtä innolla tulevaa syksyä, sillä tapaan jälleen sata uutta kasvoa, toistan nimeäni ja kotimaatani vähintään sata kertaa, kuuntelen esittäytymisiä, halaan, tutustun, juttelen. Tällä kertaa mun ei tarvitse huolehtia siitä, kuulunko joukkoon. Ensi syksynä palaan Suomesta takaisin toiseen kotiini vielä vuodeksi. 

Sen jälkeen aika näyttää, mihin matkani vie.

MEET MY SCHOOL

LPC:n vuosittainen Lip Dub on jälleen täällä! Suurimmalla osalla UWC-kouluista on siis tapana kuvata joka vuosi eräänlainen musiikkivideo, jossa vilahtaa valtava määrä lippuja ja kansallisuuksia. Tämän vuoden tarina alkoi viattomasti eräänä kauniina, aurinkoisena talvipäivänä kun LPC:n oppilaat kuvailivat huvikseen videomateriaalia Mark Ronsonin Uptown Funkin tahtiin. Sattumoisin kävi niin, että kyseinen kappale oli myös USA:n koulun Lip Dub -biisi tänä vuonna (ja hetkeä myöhemmin myös Norjan), ja siitäkö vasta LPC:n kilpailuhenki heräsi (alun puhelinsoitto on siis vastaus UWCUSA:n haasteeseen, haha!)
Tällaisten päivien myötä mä muistan miten paljon rakastan mun koulua ja näitä ihmisiä kaikesta negatiivisesta huolimatta! Tämän kuvaaminen oli aivan mahtavaa (itsekin siis vilahdan ainoana suomalaisena videolla muutaman kerran) ja videon nähtyäni innostuin valtavasti koska onhan toi nyt älyttömän suloista! Tää vuosi on ollut vaikeuksista huolimatta mun elämän kaunein ja paras vuosi, toivottavasti nautitte videosta yhtä paljon kuin minä!

Perfection does not exist.

Mun on pitänyt jo pidemmän aikaa järjestää aikaa kirjoittamiseen ja kertoa pitkästä aikaa, miten mulla menee ja mitä tän lukukauden aikana on tapahtunut. Mun on pitänyt jo pidemmän aikaa kirjoittaa siitä, mitä olen oppinut tämän pian vuoden aikana, mitä olen oppinut rakastamaan ja mitä ajattelen synkkinä hetkinä. Mun on pitänyt jo pidemmän aikaa kirjoittaa asioista, joista olisin halunnut tietää ennen lähtöäni - se olisi helpottanut näitä kuukausia niin paljon.

Ensinnä täytyy sanoa, että tämä kokemus ei ole millään tavalla yksinkertainen, eikä sitä voi kahlita muutamaan sanaan. Tuleville UWC-oppilaille ja hakijoille sanoisin, että jokaisen kokemus on erilainen ja jokainen käy näiden vuosien aikana läpi erilaisia tunteita ja ajatuksia. Kun mä tasan vuosi sitten odottelin hermostuneena hakupapereiden tuloksia, olisin halunnut tietää enemmän. Samalla olen kuitenkin onnellinen, että en tiennyt. Sillä jos olisin, en tiedä olisinko uskaltanut lähteä, olisinko täällä. 

Aloitan kertomalla, että viimeiset seitsemän kuukautta eivät tosiaan ole olleet helppoja. Takana on elämäni pisimmät kuukaudet; jokainen kuukausi on kuin vuosi, toinen toistaan pidempi. Ajan kulua ei voi oikein selittää: syyskuun orientaatioviikko tuntuu kuin eiliseltä, mutta samalla se on jo niin kaukana historiassa. Jos olisin tiennyt etukäteen miten vaikeaa mulla tulisi olemaan, en tiedä olisinko uskaltautunut lähtemään. Korostan, että jokaisen ajatukset tämän matkan aikana ovat erilaiset ja riippuvat täysin henkilöstä, joillakin ei koskaan edes tule olemaan erityisen vaikeaa tai stressaavaa. Korostan myös, että tämä kokemus on täysin ainutlaatuinen ja korvaamaton, enkä voisi kiittää Suomen UWC-yhdistystä enempää tästä mahdollisuudesta. Jos siis saat stipendipaikan tai saat mahdollisuuden lähteä ulkomaille, tee se! Astu sen tutun ja turvallisen kuplan ulkopuolelle, koska se on sen arvoista. 

Mun polkuni UWC-oppilaana lähti risteilemään heti alusta alkaen. Olen aina ollut melko antisosiaalinen persoona, jolla menee aikaa tottua ympäristöön ja ihmisiin. En koskaan ollut erityisen suosittu koulussa ja muiden ihmisten keskuudessa, ja itsetuntoni ala-asteen viimeisten luokkien jälkeen oli surkea. Mun kuvitelmani UWC:sta oli täydellinen ihmemaa, jossa voisin paeta elämän realistisuudelta ja ennen kaikkea itseltäni. Siinä mä menin ensimmäisen kerran pieleen. Älä koskaan lähde muuttamaan itseäsi kuvitelmiesi tähden, sillä huomaat nopeasti että se ei toimi. UWC ei ole millään tavalla täydellinen laitos ja LPC ei ole täydellinen koulu. UWC:n hienous perustuu aivan erilaisiin tasoihin kuin täydellisyyteen. Mutta siitä lisää myöhemmin. 

Kun mä elokuun lopussa astuin lentokoneeseen, en oikeastaan tiennyt mihin olin matkalla. Mielessäni olin matkalla unelmien ihmemaahan, jossa kaikki ovat toistensa ystäviä, elämä on täydellisen ihanaa ja kaikki toimii juuri niinkuin haluaisit. Alussa se toimikin niin: kaikki oli outoa, erilaista, suurta ja uutta. Pian kuitenkin mielikuvani alkoi murtumaan: kaikki oli ehkä sittenkin liian outoa, liian erilaista, liian suurta ja liian uutta. Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin, että mä en voinut olla joku muu tämän kokemuksen tähden. Mä huomasin, että jäin ulkopuolelle. Orientaatioviikko on yksi monimutkaisimmista kokemuksista näiden kahden vuoden aikana, eikä ihme: kaikki yrittävät muodostaa ystävyyssuhteita. Kaikki yrittävät miellyttää. Kaikki yrittävät olla joku muu saadakseen itselleen seuraa, kuuluakseen joukkoon. Koska mä olen melko antisosiaalinen ja hyvistä englannin arvosanoista huolimatta olin hyvin haluton käyttämään englantia kielivirheiden takia, jäin salamannopeasti ulkopuolelle. Huomasin, että mulla ei ollut yhtä hauskaa kuin muilla. Tuijotin ihmisten iloisia kasvoja ja mietin, miksi mulla ei ollut hauskaa. 

Sitten iski koti-ikävä. Olin tainnut viettää Hongkongissa kaksi viikkoa, kun itkin ensimmäistä kertaa. Melko tärkeä yksityiskohta mainittavaksi on, että mä en juuri koskaan itke. Tai ei, korjataan: en itkenyt ennen viime syyskuuta. Samaan aikaan kun muilla oli hauskaa, minä taistelin tunteideni kanssa. Mietin, miksi minä en kuulunut joukkoon. Halusin takaisin Suomeen: siellä kun oli paljon helpompaa, turvallisempaa, tutumpaa. Ikävöin suomen puhumista, sillä vaikka puhuin melko ahkerasti kakkosvuotiseni kanssa, ei se ollut sama asia. Tunsin oloni ulkopuoliseksi ja syytin itseäni. En halunnut kertoa ajatuksistani kenellekään, sillä ajattelin sen olevan väärin. Ajattelin sen olevan epäkunnioittavaa Suomen UWC-yhdistystä kohtaan, kun he ovat kuitenkin minut tänne lähettäneet. Ajattelin, että pakottamalla hymyn kasvoille nämä ajatukset lähtisivät. Siinä olin toisen kerran väärässä. Nyt kun katson taaksepäin noihin kuukausiin, minun olisi pitänyt puhua ensi hetkestä lähtien. Minun olisi pitänyt tiedostaa, että lähettämällä minut tänne UWC-yhdistys ei ole lähettänyt tänne henkilöä joka on täydellinen. Ei, he ovat lähettäneet tänne ennen kaikkea ihmisen. Ja ihminen ei ole täydellinen. Olin niin liimautunut ajatuksiini täydellisyydestä, että en edes huomannut miten naurettavia ajatukseni olivat. 

Koulun myötä elämä alkoi hieman rauhoittumaan, mutta ajan kuluessa huomasin ihmissuhteiden kärsivän. Kun minä podin koti-ikävää huoneessani, muut viettivät aikaa keskenään ja muodostivat ystävyyssuhteita. Lokakuun alussa, kuukauden kuluttua, en vain pystynyt enää. Huulille pakotettu hymy ja ainainen "I'm fine" ei vain toiminut enää. En osannut pakottaa itseäni onnelliseksi, en vaikka kuinka halusin. Puhuin kakkosvuotiselleni, puhuin nykyisistä ja menneistä ongelmistani. Kuvittelin, että saisin ongelmiini täydellisen ratkaisun. Huomaatteko tuon sanan toistuvan? Täydellinen, täydellinen, täydellinen. Näin jälkeenpäin en edes tiedä, miksi oletin jonkun muun osaavan ratkaista ongelmani. Puhuin oppilashyvinvoinnista vastaavalle opettajalle. Hänen suurin huolenaiheensa oli, olinko lähdössä kotiin. Sanoin, etten ollut. Puhuin koulun psykiatrille. Hänen mielestään ajattelin liian vähän itsestäni. Hänen mielestään en osannut arvostaa itseäni. Tunsin oloni vain ahdistuneemmaksi hänen toimistossaan. En mennyt enää. 

Lokakuun lopussa alkoi kiinaviikko. Kiinaviikon aikana ykkösvuotiset saavat mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin. Kiinaviikon aikana ykkösvuotiset saavat mahdollisuuden muodostaa suhteita matkustaessaan ympäri Kiinaa. Myös minä sain tämän mahdollisuuden, ja kiinaviikko todella opetti minulle paljon itsestäni ja maailmasta. Opin tuntemaan uusia ihmisiä, tunsin olevani niin läheinen uuden kaveriporukkani kanssa. Kiinaviikko oli täydellinen. Kunnes se täydellisyys taas romahti alta, kun palasimme kampukselle ja uudet ystäväni katosivat ystäviensä seuraan. Niiden, jotka he olivat tunteneet kaksi kuukautta. Eivät minun, jonka he olivat tunteneet viikon. Mietin, miksen ollut tarpeeksi. Halusin olla parempi, halusin olla joku muu. Halusin muuttaa itseäni, huutaa perään. Syytin kaikkia ympärilläni, mutta ennen kaikkea itseäni. Miksi olen tällainen? Miksi en kelpaa? Mitä tein väärin? Kolmas suuri virhe, jonka tein. Syyttämällä itseäni en saanut asioita muuttumaan, olin vain entistä ahdistuneempi. En välittänyt enää, suljin itseni kuoreen josta ei ollut poispääsyä. 

Ei ensimmäinen lukukauteni täällä ollut aivan niin kauhea, kuin miltä se kuulostaa. Haluan korostaa, että minulla oli aikoja, kun nautin elämästäni suurettoman paljon. Minulla oli aikoja, kun minulla on äärettömän hauskaa ja rakastin elämääni. Tässä tekstissä kerron kuitenkin vain yleisistä piirteistä, jotta pystyisin mahduttamaan kaiken yhteen tekstiin. 

Kun ensimmäinen lukukausi loppui, olin helpottunut. Pääsin viimein takaisin Suomeen. Istuin lentokoneeseen ja olin niin helpottunut, niin iloinen. Selvisin. Laskeuduin Rovaniemen lentokentälle, näin perheeni ja olin onnellinen. Tapasin ystäviäni, palasin takaisin elämääni ennen lähtöäni. Oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kunnes nuo kolme viikkoa olivat ohi ja koitti aika palata takaisin. 

Luulin olevani valmis. Ihan oikeasti luulin, että olin jättänyt negatiiviset asiat taakse. Mitä todellisuudessa tapahtui? Kun astuin kampukselle ja avasin huoneeni oven, purskahdin itkuun. Sille itkulle ei tullut loppua muutamaan päivään. Seuraavana aamuna menin teatterintunnille ja itkin. En vain voinut lopettaa: kyyneleet virtasivat silmistä niin voimakkaasti, ettei minulla ollut voimaa niiden pysäyttämiseen. Halusin kotiin enemmän kuin koskaan. Hetken ajattelin oikeasti lähteväni. Hetken olin oikeasti lähdössä, varaamassa lentolippuja, lähdössä mahdollisimman kauas. Eräänä iltana kuitenkin kaivoin esiin kalenterin ja aloin laskemaan viikkoja. Kuusi viikkoa kiinalaiseen uuteenvuoteen. Siitä kaksi viikkoa projektiviikkoon. Siitä kolme viikkoa pääsiäislomaan. Siitä kuukausi loppukokeisiin. Siitä kuukausi kesään. Se helpotti. Kämppikseni sanoi, että ajattelutapani ei ollut hyvä, että en voisi nauttia elämästi ajatellessani näin. Mutta se helpotti. 

Totta puhuen toinen lukukausi on ollut paljon onnellisempi ja helpompi kuin ensimmäinen lukukausi. Tietyllä tavalla Hongkong on minulle koti, enkä antaisi tätä kokemusta pois mistään hinnasta. Olen opetellut päästämään irti suurimmasta osasta negatiivisista ajatuksista. Kiinalainen uusivuosi oli upea. Projektiviikko oli upea. Ennen projektiviikkoa sanoin, että hei, ei tää olekaan niin paha. Että ei term 2 ole niin paha kuin mitä ihmiset sanovat. Ja nyt viikko projektiviikon jälkeen olen aivan hajalla kaikesta. Koulustressi on valtava, koti-ikävä yllätti 18-vuotispäivän myötä, tunteet heittelevät vuoristorataa. Mutta se kuuluu asiaan. Tiedän, että tämä menee ohi. Kaksi vuotta on lyhyt aika. Vaikka olen epätoivoinen, olen kuitenkin tyytyväinen. Onnellinen. 

Mitä olen oppinut? Olen oppinut, että elämä ei ole täydellistä. Olen oppinut, että täydellisyyttä ei voi odottaa. Opin, että en voi muuttaa itseäni muiden takia. Olen oppinut arvostamaan mahdollisuuksiani ja saavutuksiani. Olen oppinut elämään jälleen normaalisti. Olen oppinut löytämään keinoja, joilla selvitä. Olen aikuistunut, itsenäistynyt. Teen asioita, pelkään vähemmän. Olen oppinut itkemään. Olen oppinut arvostamaan kulttuureja ja ihmisiä enemmän. Olen oppinut arvostamaan itseäni enemmän. Kulttuurit ovat nykyään arkipäivää. Kun kirjoitan blogiini postausta, kirjoitan kuvien alle kavereideni nimiä ja heidän kotimaitaan. Vasta silloin tajuan, että he ovat oikeasti jostain kaukaa. Että minäkin tulen jostain kaukaa. Täällä ihmisistä tulee muutakin kuin heidän kotimaansa. Brasilialainen ei olekaan brasisialainen, hän on ihminen, ystäväni, en ajattele hänen maataan vaan hänen persoonaansa. Samalla tavalla UWC tuo mieleesi ihmisen maan sijasta. Kun Pakistanissa tapahtuu onnettomuus, ajattelet pakistanilaista ystävääsi, et median maalaamaa kuvaa. Olen oppinut näkemään median taakse, tapaamaan ihmisiä. 

Hieman hävettävää ja hyvin naurettavaa myöntää, että ajattelin aluksi, että ystäväpiirini ei ole tarpeeksi monipuolinen. Ajattelin, että minun täytyy olla ystäviä kaikkien kanssa, kun todellisuudessa se ei ole edes mahdollista. Näiden kuukausien aikana en ole vain ryvennyt koti-ikävässä ja itkenyt: olen tutustunut ihmisiin ja muodostanut ystävyyssuhteita. Minulla on ystäviä Hongkongista, Venäjältä, Israelista, Hollannista, Pakistanista, Brasiliasta, Kolumbiasta, Iso-Britanniasta - kaikkialta maailmaa. Ja olen onnellinen. Rakastan näitä ihmisiä, elämääni täällä, Elän ja hengitän, rakastan. Tottakai koen edelleen pettymyksiä, romahdan, itken, kadun ja stressaannun. Mutta silti nautin. Olen nuori, minulla on elämä edessäni, teen virheitä kuten jokainen muukin. Ja miksen saisi? Jos sanon jotain väärää, se on oikeuteni, olen vielä kokematon ja nuori. En ole edelleenkään erityisen sosiaalinen, ratkaisen ongelmia väärällä tavalla, en osaa käsitellä stressiä, itken liian helposti. Mitä väliä? Mitä väliä, etten kelpaa kaikille tai etten voi olla ystäviä kaikkien kanssa? Mitä väliä, että en tule koskaan olemaan täydellinen oppilas ja saamaan seiskaa kaikesta? Mitä väliä, että ärsytän ihmisiä omalla persoonallani, että teen huonoja päätöksiä, että en osaa ratkaista ongelmiani? Tämä on minun elämäni, minun kokemukseni. Teen virheitä, mutta se on minun oikeuteni.

Jokaisen kokemus on erilainen. Toisille se on vaikeampaa kuin toisille. Jokaisella on omat huolenaiheensa, ongelmansa ja murheensa. Toiset käsittelevät niitä enemmän, toiset vähemmän. Mikä yhdistää meitä kaikkia on oppiminen - näiden kahden vuoden aikana oppii itsestään enemmän kuin koskaan aiemmin. Nykyään osaan sanoa, mistä ongelmani johtuvat. Pääosin luon itse ongelmani ajattelemalla liikaa ja epäilemällä omia kykyjäni. Kaipaan läheisyyttä, suomalaisuutta, Suomea. Kaipaan elämän helppoutta, stressittömyyttä, turvallisuutta. 

Mutta en antaisi tätä kokemusta pois mistään hinnasta.

PROJECT WEEK IN TAIWAN

Huh, vaihderikkaat kaksi viikkoa alkavat olla takanpäin ja ainakin allekirjoittanut alkaa olla taas loman tarpeessa, sen verran väsyttävää ja stressaavaa viimeisten päivien ohjelma on ollut. Näin iltatunteja koneen ääressä istuessa tunnen epätoivon hiipivän sisälle, miten tulen koskaan selviämään tämän tutkinnon loppuun? En koskaan uskonut IB:n olevan näin stressaava, mutta niin sitten päädyin kysymään tuutoriltani apua ja nyt viettelen pitkää viikonloppua emotionaalisen poissaolon turvin.

Sen sijaan että keskittyisin elämän sietämättömään vaikeuteen, ajattelin kirjoittaa (nyt kun vielä muistan) viime viikosta. Jos joku ei siis tiennyt, niin vietin viime viikon projektiviikon parissa Taipeissa, Taiwanissa! LPC:n ohjelmaan kuuluu joka vuosi viikon mittainen projektiviikko jossakin puolella Aasiaa, ja tämän viikon aikana oppilaat osallistuvat erilaisiin projekteihin palvelutyön parissa. Oppilaat auttavat esimerkiksi orgaanisilla maatiloilla, järjestävät nk rauhankonferensseja "konfliktiryhmien" välille, auttavat lapsikylissä, harrastavat taiteita - ja, mun tapauksessa, auttavat eläintalolla. Yllä on kokoamani video viime viikosta, ja seuraavaksi paneudun viikkoon tekstin muodossa.

Matkamme alkoi viime sunnuntaiaamuna puoli seitsemän aikaan, kun astuimme bussiin ja seikkailimme lentokentälle odottamaan lentoamme Taiwaniin. Kommelluksiltakaan ei vältytty, sillä opettajamme oli unohtanut oman passinsa ja yritti lähteä maasta poikansa passilla, ja yhdellä oppilaalla ei ollut oikeanlaista viisumia. Alkuhankaluuksien jälkeen selvisimme kuitenkin matkaan, ja vaikka kommelluksia täynnä meidän viikkomme olikin, oli kyseessä hyvin opettava ja palkitseva viikko kaikenkaikkiaan. Lensimme Taiwaniin EVA airilla, eli taiwanilaisen lentoyhtiön mukana. Lennosta täytyy sen verran mainita, että vaikka paikkamme olivatkin turistiluokassa, oli kyseessä paljon mukavampi lento kuin jokavuotiset Finnairin Hongkong-Helsinki -lentoni. Okei, lentoaikaa on vain puolitoista tuntia, mutta koneessa on toimivat (Finnairin lennoilla mun omani kun aina hajoaa jotenkin) viihdejärjestelmät, riittävästi jalkatilaa ja oikeasti hyvää ruokaa. Paluumatkalla lentokenttävirkailija ystävällisesti antoi minulle pituuteni takia hätäuloskäyntipaikan, joten tilaa todella riitti kuin businessluokassa konsanaan! Paluumatkalla myös lentokone liikkui Hello Kitty -teemalla päästä varpaisiin, ja kuka ei rakastaisi Hello Kitty -kuvioitua lentokonetta, haha!

Noin yhdeksän kuukauden asumisen jälkeen olen niin tottunut Hongkongin järjestelmään, että yllätyin hieman saapuessamme Taipeihin. Oletin kaupungin olevan Hongkongin tyyppinen pilvenpiirtäjiä täynnä oleva suurkaupunki, jossa kaikki on huippukunnossa ja organisoitua. Sen sijaan edessäni levittäytyi kaupunki, jonka rakennukset ovat puolet pienempiä ja vanhempia kuin Hongkongissa, liikenne katastrofaalista ja ilmapiiri hyvin erilaista kuin Hongkongissa. Alkujärkytyksen jälkeen opin kuitenkin arvostamaan Taipeita näistä piirteistä, sillä tiukkaa ja kurinalaista Hongkongia vapaampi Taipei osaa ottaa iisimmin.

Hostellimme sijaitsi Taipein kaupunkingosassa Beitoussa, alle tunnin matkan päässä keskustasta. Hostellin nimi on On My Way Taipei Hostel, ja vaikka bussista noustessamme mietimme hetken että onpas epäilyttävän oloinen paikka, niin emme olisi voineet olla enempää väärässä! Hostelli oli läpi viikon ehdottoman hyväntuulinen ja tunnelma oli vapaa ja ystävällinen, työntekijät iloisia ja auttavaisia ja huoneet äärettömän suloisia. Huoneen saa alle parillakympillä yöksi, mikäli ei haittaa suuremmassa yhteisöhuoneessa yöpyminen. Itse yövyin viikon kahdeksan hengen yhteisöhuoneessa, ja tuntemattomien läsnäolosta huolimatta ihastuin paikkaan ehdottomasti. Jokaisessa huoneessa on lukittavat kaapit (vaikka maalaisjärkikin sanoo että ei välttämättä kannata jättää arvotavaroita lojumaan), joka kerroksessa vessat ja suihkut, alakerrassa ruokailutila ja kellarissa suloinen oleskelutila, jossa aikamme paljolti kuluikin patjojen, sohvien, television ja ilmaisen Wi-Fin siivittäminä.

Ensimmäinen päivämme Taipeissa kului lähinnä kaupungin tutkimisen parissa, sillä heti laukuista eroon päästyämme suuntasimme kohti läheistä metroasemaa ja ostoskatuja. Taipei Rapid Transit (MRT) on siis Taipein oma metrojärjestelmä, jossa liikkuu noin seitsemän eri metrolinjaa, joista meidän hostellimme sijaitsi keskeisellä, punaisella linjalla. Turistille matkaaminen on helppoa, sillä jokaiselta asemalta saa ostettua helposti automaateista lipun minne tahansa pysäkille halpaan hintaan (0,50€-1.50€/suunta). Liput ovat suloisia, sillä Hongkongin korteista eroten menoliput ovat söpöjä kolikoita (jollainen mun oli suorastaan pakko napata mukaani matkamuistoksi, sori MRT). Aluksi matkasimme Ximen-nimiselle asemalle ostosten pariin. Ximending on siis alue, joka on täynnä ostoskatuja ja katuruokaa sekä mielenkiintoista katutaidetta. Illaksi puolestaan matkasimme Shilinin "yömarkkinoille" (night market), joka on siis valtava katumarketti lähinnä täynnä katuruokaa.

Ja millaista ruokaa! Kaduilla on tarjolla mitä tahansa, vaikka tietenkin kannattaa hieman valikoida hygienian puolesta. Lihaa, kasviksia, mehuja, paistettua, uppokeitettyä, keitettyä, leivoksia, vohveleita, vartaita - käytännössä mitä tahansa paikallista ja erittäin halpaan hintaan. Sen lisäksi Taipei tunnetaan nautanuudeleista (beef noodles), joita tulikin nautittua muutamaan kertaan viikon aikana. Keskustasta löysimme hostellista löytynyiden oppaiden perusteella kuuluisan (Aasiassa olen muuten ensimmäistä kertaa kohdannut ajatuksen kuuluisasta ruuasta, hmm, kertoo hieman arvoista?) nautanuudelipaikan, jossa tarjotaan käsintehtyjä nuudeleita aivan järjettömän hyvässä keitossa, nam! Ruokaa saa Taipeissa halvalla, yksi annos on normaalisti noin kolmen euron paikkeilla, ja sillä pärjää lähes koko päivän. Yömarketeilla puolestaan hinnat liikkuvat alle eurosta muutamiin euroihin, ja syötävää tosiaan riittää! Sen verran rahasta täytyy mainita, että näin suomalaisena valuutasta toiseen muuntaminen muuttuu hiukan vaikeaksi, kun kääntää ensin Taiwanin uusista dollareista Hongkongin dollareihin ja siitä euroihin (eli jaa neljällä, jaa kymmenellä ja pyöristä ylöspäin niin saat hinnan euroissa).

Shoppailunkin puolesta Taipeilla on paljon tarjottavaa. Eräänä iltana suuntasimme Houshanpin vaatemarkkinoille (clothes market), ja täytyy myöntää, että oli näin teinitytön näkökulmasta upea (ja eksyttävä) kokemus. Paikka tunnetaan nimellä Taipei Wufengpu Shopping District ja se sijaitsee muutaman minuutin päässä läheisimmästä Houshanpin MRT-asemasta (joskin paikka löytyy vain, jos tietää mitä etsii). Kyseessä on siis valtava kaduilla sijaitseva "ostoskeskus", eli valtavasti erilaisia vaatekauppoja kaduilla sikin sokin. Hinnat ovat suhteellisen halpoja suurimmassa osassa paikoista, alennukset hyviä ja jos vain muistaa tarkistaa vaatteiden laadun, paikasta pitäisi päästä hyvillä mielin puolen päivän shoppailun jälkeen (me tosin menimme vielä toiseenkin kertaan, kun aika ei meinannut riittää, hups).

Turistielämän lisäksi osallistuimme tietysti myös projektiimme. Työskentelimme siis Animals Taiwan -nimisen organisaation kanssa viikon heidän eläintalollaan Beitoussa. Animals Taiwan on siis tuottoa hakematon organisaatio (non profit organization) joka keskittyy lähinnä kulkukoirien ja -kissojen pelastamiseen Taiwanissa. Organisaatio on toiminut vuodesta 2004 Taipeissa ja he yrittävät parhaansa mukaan pelastaa mahdollisimman paljon eläimiä, huolehtia niiden terveydestä ja hankkia niille kodin. Eläintalolla on noin 70 koiraa ja muutama kissa, ja organisaatio on nk. "non-kill organization" (eli kun he ottavat eläimen, he lupautuvat pitämään siitä huolen, kunnes se löytää kodin). Erityisesti tämä eläintalo keskittyy loukkaantuneisiin ja kiireellistä apua tarvitseviin eläimiin, jotka ovat esimerkiksi jääneet auton alle, joutuneet pahoinpideltyiksi tai ovat muuten kärsineet sietämättömän paljon elämässään. Moni teistä varmaan tietää, että työskentelen koulun puolesta kerran viikossa hongkongilaisella koiratalolla. Mun ensimmäinen ajatus kuitenkin oli, miten erilainen ilmapiiri tällä eläintalolla oli. Mun Hongkongin vapaaehtoistoiminta on paljon pienimuotoisempaa, koska HKDR on suurempi organisaatio, jolla on paljon enemmän vapaaehtoisia (ja enemmän koiria).

Mua jopa hieman yllätti, miten lähelle pääsimme toiminnan ydintä näiden muutaman päivän aikana. Tehtäviimme kuului lähinnä häkkien siivous ja yleinen huolenpito kuten kulhojen puhdistaminen ja vesien vaihtaminen, mutta kun aikaa oli, pääsimme myös kävelyttämään koiria. Erityisen mielenkiintoinen kokemus oli kävelyttää pyörätuolissa kulkevia koiria, jotka ovat siis syystä tai toisesta halvaantuneet takajaloistaan. Koiratalolla on tällä hetkellä neljä pyörätuolissa liikkuvaa koiraa: Judy, Tango, Teresa ja Skal, ja jokaisella niistä on oma kustomoitu pyörätuoli, jonka avulla ne pääsevät juoksemaan kuin muutkin koirat. Kävelyttäjältä tämä kuitenkin vaatii paljon enemmän huomiota, sillä liikaa innostuessaan koirat saattavat kaatua ja kieriä kuperkeikkoja, menettää tasapainonsa, pyörät tuppaavat jäämään kiinni ja täytyy myöntää että koiraa on hieman hankalampi hallita kun sillä on vain kaksi jalkaa. Erityisesti rakastuin Judyyn, joka halvaantui jäätyään auton alle vuosia sitten. Judy on kuitenkin äärettömän elämänhaluinen koira, joka innostuu samoista asioista kuin muutkin koirat, tervehtii innoissaan tulijoita ja hakee seuraa kuin kuka tahansa muukin.

Judy ♥

Monilla koirista on pysäyttävän surullinen tarina, ja niiden elämiä ajatellessaan tulee pakostakin karmea olo. Näiden koirien onneksi he ovat päässeet hyvään hoitoon, mutta niin ei valitettavasti ole kaikkien tapauksessa: Taipei on täynnä kulkukoiria, ja koirat ja muut eläimet kärsivät ympäri maapalloa. Jokaisella koiralla on oma tarinansa, kuten olen jo aiemmin maininnut. Teresa on koira, joka oli osallisena suuressa auto-onnettomuudessa ja jonka halvaantumista ei huomattu tunteihin ihmisten hädän takia. Tango on nuori karvapallo, joka todennäköisesti syntyi nivelet viallisina eikä siksi voi kävellä. Innokas Addie on entinen vuoristoasukki, josta tehtiin pilaa hänen näytettyään "apinalta" huonokuntoisen ihon ja turkin puutteen vuoksi. Miracle on kymmenvuotias koiravanhus, joka löydettiin kadulta halvaantuneena, mutta joka sai tuntonsa takaisin ja pystyy nykyisin kävelemään rauhallisesti (siitä nimi Miracle; ihme). Nanook on saanut nimensä jääkarhumaisesta ulkonäöstään,  ja kulkee nykyisin kolmella jalalla menetettyään yhden jalkansa tulehduksen vuoksi. Liberty on suloinen ja innokas karvakorva, jonka synkästä historiasta löytyy mies, joka hakkasi tämän jalan poikki metallitangolla. Maya on ystävällinen kirjava kissa, jolla on epäonninen historia hylkäämisen parissa. Tarinoita riittäisi loputtomiin, joten lopetan niiden osalta tähän.

Mun täytyy myöntää, että takana on aivan uskomattoman ihana viikko iloisten eläinten ja mahtavien ihmisten seurassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään matkallani olleen ihmisen kanssa ennen matkaa, joten oli ilo huomata miten mahtava viikosta lopulta tulikin. Nyt loputtoman stressin ja väsymyksen vallassa ikävöin viime viikkoa, joka jää muistoihin aivan upeana. Taipei jää mieleeni kaupunkina, jossa olin onnellinen, jossa muistoni LPC:stä ja näistä ihmisistä jäävät aina elämään. Nyt mä lähden valmistautumaan perjantai-iltaan, ensi kertaan!