TJ36

Kakkostermi on jo niin pitkällä, että koulupäiviä on jäljellä enää tasan yhdeksän - jostain pitäisi kaivaa motivaatio niitä loppukokeita varten, jotka edessä häämöttävät. Toisaalta mua ei voisi kiinnostaa pätkääkään, sillä jokaisessa päivässä tuntuu olevan asioita, jotka ovat paljon tärkeämpiä kuin pänttääminen. Toissapäivänä kakkosvuotiset viettivät viimeistä koulupäiväänsä ennen lukulomaa, ja illan päätteeksi seurasivat haikeat ennakkojäähyväiset koulun vanhimmille. Kolmekymmentäkuusi päivää jäähyväisiin. Kolmekymmentäkuusi päivää, ja puolet tuntemistani ihmsistä katoaa ympäri maapalloa. Suurinta osaa heistä en tule enää koskaan näkemään uudestaan. 

En osaa silti tuntea oloani surulliseksi tai haikeaksi, en vielä. Kuukausi tuntuu niin pitkältä ajalta, että en ole ajatellut kovin pitkälle. On oikeastaan hieman hassua, miten aika kuluu samalla niin hitaasti, mutta samalla niin nopeasti. Viikot vilahtavat ohi silmänräpäyksessä, ja seuraavassa hetkessä istunkin jo liikuntasalissa vuoden loppukokeiden äärellä. Mun toukokuun kalenteriin kuuluvat englannin, ympäristötiedon ja matematiikan vuoden loppukokeet sekä suomen IB-loppukokeet. Välillä huomaan panikoivani jo valmiiksi tulevaa. Toisaalta en jaksaisi välittää. Motivaatio mulla on siis jo valmiiksi hukassa, joten onneksi kuukauden päästä voin jo kiivetä lentokoneeseen ja kaartaa kohti Suomea. 

LPC:n Nordic Group (miinus oma kakkoseni Klaus); Eira (Ruotsi), minä, Karen (Grönlanti), Brage (Norja), Susanne (Grönlanti), Harriet (Ruotsi), Sophie (Tanska), Emma (Norja), Anton (Tanska), Siren (Norja) ja Magnus (Norja). Scandie family photo on, kuten arvata saattaa, ilmeetön ja hyvin lämmitunteinen. 

Tällä hetkellä istun sängylläni maaliin peitettynä kuvistyön valmistelun takia. Viime päivinä olen istunut tunteja studion lattialla maalaten, mistä lienee yhtäkkinen motivaatio iskenyt. Toisaalta, on ehkä ihan järkevää saada näin aikaavievä työ pois alta ennen loppukokeita - tai niin ainakin uskottelen itselleni samalla kun välttelen koulukirjoja. Koulu muutenkin tuntuu yhtäkkisesti niin paljon vaikeammalta: ei siksi etten osaisi, vaan siksi etten vain jaksa. Pelkästään tekemisen määrän ja tulevien kouluntäytteisten viikkojen ajatteleminen aiheuttaa päänsäryn. Toisaalta, toisin kuin moni muu, mä en tullut tänne arvosanoja hakemaan. 

Ja silti pitäisi kerätä se motivaatio jostain mielen perukoilta ja alkaa lukemaan. Ehkä ensi viikolla. Nyt kun olen liikkumisen suhteen hyvin rajoittunut, voisin käyttää sitä tekosyynä rankkaan opiskeluun. Mutta kun ei. Nyrjäytin siis vasemman nilkkani toissapäivänä, kun juoksin koulun aukealla ja lensin komeassa kaaressa naamalleni koko koulun nähden. Tarina tapahtumien takana liittyy kakkosvuotisten palaamiseen koululle valmistujaisillalliseltaan ja ykkösvuotisten juoksemiseen piiloistaan koulun aukealle heitä yllättämään. Käveleminen on tällä hetkellä sen verran kivuliasta, että pakollinen matka lähikauppaan Oreoiden perässä ei houkuttelekaan enää niin paljon kuin ennen. 

Jos kuitenkin palataan aikaan ennen kuin teloin jalkani, voidaan puhua kuluneesta viikosta. Perjantai oli tosiaan jokavuotinen 'prank day', eli kakkosvuotisten viimeinen koulupäivä. Viimeiseen koulupäivään liittyvät loogisesti rento asenne ja hauskanpito, kullakin hieman omalla tavallaan. Edellisvuoden rankkojen pilojen jälkeen koulun opettajilla oli tänä vuonna melko tiukka asenne pilojen suhteen, ja ihan hyvä niin. Silti päivän ohjelmaan kuului muunmuassa rehtorin auton "katoaminen", yön aikana koulun aukean täyttäneet kasvit sekä tuhat ja yksi sähköpostia (yritähän siinä sitten onkia ne tärkeimmät kaiken muun joukosta). 

Prank Dayn päätteeksi kakkosvuotiset valmistautuivat valmistujaisillalliselle, jota siis voitaisiin kuvailla hieman wanhojen ja penkkareiden yhdistelmäksi (tai no, hienot mekot ja koulusta pääsemisen juhliminen on siis kyseessä). Alkuillasta kokoonnuimme vielä kaikkien voimin rehtorin talon eteen 'drinkseille' kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia ottamaan. Tavallaan mua oikeastaan huvittaa LPC:n tapa järjestää näitä nk. kuvaushetkiä, jolloin olemassaolosi liittyy kuvien ottamiseen ja kameran kantamiseen. Toisaalta näitä kuvia katsoessani muistelen kulunutta vuotta vielä vuosienkin jälkeen, joten ehkä pinnalliselta vaikuttava kuvien näpsiminen on loppujen lopuksi ihan viisasta.

Koulun kaksi hyvin awkwardia suomalaista

Vaikka tämän blogin rajoissa otankin ajoittain kantaa politiikkaan, en ole sitä koskaan erityisesti tehtäväkseni kokenut. Tänään on kuitenkin Suomessa vaalipäivä, ja mielestäni vähintään jokaisen täysi-ikäisen suomalaisen täytyy olla perillä siitä, mitä tapahtuu. Mun jännittävä ensimmäinen äänestyskokemus sijoittui viime viikon lauantaille, kun seikkailin suomalaisen kakkosvuotiseni kanssa Hongkongin keskustaan Suomen pääkonsulaattiin äänestämään. Hongkongin Suomen pääkonsulaatti on lähes säälittävän pieni toimisto, jossa äänestimme ruhtinaallisesti verhotussa kopissa ja täytimme lappuja matalan pöydän ääressä suomalaisilla tuoleilla istuen. Sellainen ensimmäinen äänestäminen se. Samalla matkasimme myös TST:n ruuhkaiseen kaupunginosaan ruotsikauppaan suomalaisia herkkuja ostamaan (Fazerin suklaata pitkästä aikaa, jes!)

Näinä päivinä Fazerin kaipaamista lukuunottamatta Suomi tuntuu sen verran kaukaiselta, etten osaa oikeastaan edes kaivata. Sinänsä mulla ei ole siis mikään kiire takaisin toiselle puolelle maapalloa, vaikka olisihan se mahtavaa syödä pitkästä aikaa suomalaista ruokaa, viettää aikaa perheen kanssa ja nukkua omassa sängyssä. Erityisesti odotan sitä hetkeä, kun voin syödä omalla takapihalla kasvaneita perunoita (ei riisiä!), istua aamulla keittiössä kaurapuuron ääreen, juoda aamulla suomalaista maitoa (siis sellaista, jota oikeasti juodaan, ei näitä litkuja mitä täällä kaadetaan vaan muroihin) ja ostaa kaupasta suomalaista suklaata. Ja sitä, kun voin kävellä ovesta ulos mihin kellonaikaan tahansa ilman, että minun tarvitsee erityisesti kysyä kenenkään lupaa tai kirjoittaa mihinkään poistumisaikaani. Ja sitä, kun voin kävellä ulkona ilman, että tukehdun saasteisiin. Ja sitä, kun voin viettää aikaani koneen ääressä myös puolenyön jälkeen. Ja myös sitä, kun ei tarvitse jakaa huonetta kolmen ihmisen kanssa päivä toisen jälkeen. Ja sitä, kun voi puhua suomea ihan vapaasti kenen tahansa kanssa eikä tarvitse huolehtia niistä, jotka eivät suomea puhu. Ja sitä, kun voi istua autossa ja katsoa maisemia jotka vilahtaen jäävät taakse. Mä odotan paljon, mutta ei mulla silti ole mikään kiire Suomeen. 

Ensin pitää viettää aikaa tän perheen kanssa, joka mulla täällä on. Ensin pitää viettää aikaa mun kolmen kämppiksen kanssa. Ensin pitää marssia ruokalaan kolmenakymmenenäkuutena aamuna hakemaan aamiaista (niitä muroja maidon kanssa). Ensin pitää herätä yhdeksän kertaa kouluun. Ensin pitää tehdä kuusi koetta. Ensin pitää tehdä kaksi tutkielmaa. Ensin pitää istua keskiyöllä ulkona jutellen ystävien kanssa. On paljon asioita, joita pitäisi vielä tehdä. Ja pian se on jo ohi, nimittäin ensimmäinen vuoteni Hongkongissa. Vain muutama kuukausi sitten tänne kuuluminen tuntui hyvin kaukaiselta ja oudolta ajatukselta. Vain vuosi sitten kävin vielä suomalaista koulua, odottaen malttamattomana tulevaa syksyä. 

Nyt odotan aivan yhtä innolla tulevaa syksyä, sillä tapaan jälleen sata uutta kasvoa, toistan nimeäni ja kotimaatani vähintään sata kertaa, kuuntelen esittäytymisiä, halaan, tutustun, juttelen. Tällä kertaa mun ei tarvitse huolehtia siitä, kuulunko joukkoon. Ensi syksynä palaan Suomesta takaisin toiseen kotiini vielä vuodeksi. 

Sen jälkeen aika näyttää, mihin matkani vie.