Samalla kun viimeinen kouluviikko matelee menemään, oon jumittunut miettimään mun elämää täällä. Muistatteko kun kirjoitin aikanaan postauksen mun odotuksista UWC:ta kohtaan? Tän viikon aikana oon päätynyt lueskelemaan mun vanhoja blogimerkintöjä: oon yrittänyt hakea sitä samaa innostusta ja motivaatiota, mikä mulla oli vuoden alussa. Kyllä se on kiven takana, huhhuh. Koulu on ollut käytännössä ohitse jo pari viikkoa, ja oon odottanut kotiin paluuta jo ikuisuuden. Tunneilla on vaikea keskittyä, päivät matelee menemään ja elämä tuntuu vaan polkevan paikoillaan.
Siinä mulla iskeekin se vaikein kysymys: jos kaipaan kotiin, mikä tää paikka mulle sit on? Hongkong on omalla tavallaan koti, mutta mites Suomi? Miten Hongkongin koti on koti? Ja jos se on koti, niin miten voi olla koti-ikävä? Mun henkisesti vaikeimmat kuukaudet ovat jo takanapäin, ja uskon, että tulevat lukukaudet tulevat olemaan omalla tavallaan helpompia (jos akateemista osaa ei oteta huomioon). Samalla kun oon alkanut sopeutua mun elämään täällä, oon opetellut elämään uudella tavalla, uudessa paikassa, uudessa ympäristössä. Ensimmäiset viikot täällä olivat uuden ihmettelemistä, rakastamista, iloitsemista.
Lokakuussa iski paniikki. Tottakai olin aiemminkin tuntenut oloni vähän epämukavaksi, välillä podin lievähköä koti-ikävää ja harmittelin ulkopuolisuuttani. Oon aina ollut ujo ja alkuun tosi huono sosiaalisissa tilanteissa, joten en päässyt mukaan samalla tavalla kuin 90% muista oppilaista - he kun sattuvat olemaan ylisosiaalisia persoonia. Syysloman jälkeen iski tyhjyys.
Koulu oli meneillään ihan normaalisti, ei mitään kummallista. Takana oli noin kuukausi Hongkongia, kuukausi koulua, kuukausi uutta kotia. Liikuin kyllä ihmisten kanssa ulkona ja muualla, mutta ajoittain tunsin oloni ulkopuoliseksi, riittämättömäksi. Aloin nähdä miinuksia ympärilläni, aloin nähdä vikoja ja haittoja. Huomasin, että LPC on kuin mikä tahansa muukin koulu: sillä on hyvät ja huonot puolensa. Aloin pikkuhiljaa huomata, miten kaunis kuplamme ei ollutkaan täydellinen utopia. Yhteisö oli ihan samanlainen kuin muualla. Englannin kieli alkoi pikkuhiljaa sujua, mutta mua häiritsi paljon se, etten voinut käyttää mun äidinkieltä missään. Yhteydenpito kotiin oli vaikeaa, koulu aikaisti internetin katkaisua ja ajoittain huomasin mun tunteiden kulkevan vuoristorataa, jota en osannut hallita. En halunnut puhua vaikeuksistani kellekään, koska en halunnut vaikuttaa kiittämättömältä. Miten kymmenien tuhansien arvoisen stipendin jälkeen voi sanoa että ei viihdy, että ei kelpaa? Nimenomaan, ei voikaan. Joten mä sinnittelin niillä voimilla mitä mulla oli. Yritin puhua mun kakkosvuotiselle, toivoen että se saattaisi helpottaa taakkaa mun sydämeltä. Yritin puhua koulun counsellorille, mutta siitäkään ei tuntunut olevan hyötyä. Jonakin päivänä vain huomasin, että voimat ei riittäneet. Yhtenä päivänä ne oli poissa, viimeisetkin. Romahdin kaatosateessa koripallokentälle itkemään. Vesi kasteli mun hupparin ja lehdet kahisivat puissa. Siinä maassa maatessani mietin, että mihin mä olenkaan itseni vienyt.
Mä muistan sen hetken kahdeksan kuukautta sitten, kun mulle myönnettiin UWC-stipendi. Kahdeksassa kuukaudessa mun elämä muuttui niin paljon, etten ehtinyt ottaa muutoksesta kiinni. Jo kesällä olin hukassa, sillä panikoin turvan ja kodin "menettämisestä". Jo silloin sanoin, että "putosin tyhjän päälle". Jos jo ennen lähtöä kokee olevansa tyhjän päällä, miten voi olettaa selviävänsä ongelmitta uudessa ympäristössä? Vastaus: ei voikaan. Mutta mä oletin. Mä lähdin tänne täydellisen utopian perässä, mä lähdin tänne hakemaan uutta elämää ja täydellisyyttä. Ja sain pettyä pahasti.
Jäin porukan ulkopuolelle, en saanut suutani auki tarpeeksi usein. Peruskoulun kymppi englannissa ei ollutkaan tarpeeksi, kun en uskaltanut mennä tilanteisiin tarpeeksi avoimesti. Mulla meni kolme kuukautta kehittää jostain rohkeutta puhua ihmisjoukoissa. Mulla meni kolme kuukautta oppia puhumaan. Ja siinä vaiheessa kun uskalsin yrittää, olin jo auttamattomasti ulkopuolella. Oon aina ollut hiljainen kotihiiri, enkä (osittain asuinpaikastani johtuen) ole ulkona hirveästi liikkunut. LPC:ssä, akateemisten ja aktiivisten ihmisten mekassa laiskotteleminen ja rauhassa oleminen tuntui olevan kauhea synti. Enää ei voinut tehdä "ei mitään": aina olisi pitänyt olla jossain. Vaikeuksien keskellä mun oli vaikea puhua kellekään. Kämppikset eivät koskaan olleet paikalla. Kavereita, joiden kanssa hengaisin kouluajan ulkopuolella ei kauheasti ollut. En saanut tukea muiltakaan stipendiaateilta, ja heidän viestejään lukiessa tunsin oloni vain kahta kauheammaksi. Miten minä en osannut nauttia, mutta heillä elämä meni kuin taivaissa? Kakkosvuotisenikin osasi auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Suomesta kyseltiin lähinnä koulun perään, mutta mua puolestaan ei paljon koulu kiinnostanut. Yritin repiä itseäni joka suuntaan, yritin tehdä itsestäni toisen ihmisen.
Jossain vaiheessa mun oli vain pakko hyväksyä, että mä olen kuka olen. Mä hyväksyin, että vaikka mun utopistinen unelma UWC:sta on ehkä kiva pilvilinna, niin todellisuus on hyvin kaukana siitä. Pakotin itseni hyväksymään sen pala palalta. Päästin irti pilvilinnoistani, sillä ne eivät muuta tehneet kuin satuttaneet. Myönsin ekaa kertaa elämässäni, että olin ihan oikeasti huono. Olin huono hyväksymään asian, olin huono toteamaan, että elänkin ihan oikeaa elämää. Kun on haaveillut unelmien koulusta, unelmien elämästä ulkomailla, unelmien suurkaupungista - voi, on niin vaikea päästää irti.
Mutta pala palalta mä opettelin päästämään irti. Opettelin suhtautumaan päiviini avoimemmin. Menin kouluun avoimin mielin, yritin puhua enemmän ihmisille. Haastoin itseni puhumaan tunneilla, ihmisten edessä, yritin vaihtaa edes muutamia sanoja jokaisen kanssa. Hain kontakteja, kysyin ihmisiä ulos. Opettelin näkemään ihmiset ympärilläni: vaikka koin olleeni yksin, huomasinkin ympärilläni olevan joukko mahtavia ihmisiä. Opettelin arvostamaan ystävyyttä, opettelin avautumaan. Jakamaan. Opettelin ymmärtämään. Lähennyin kämppisteni kanssa, kun aloin puhumaan heille enemmän. Opettelin hyväksymään, että on okei olla tekemättä mitään. Että on okei vain maata peiton alla ja torkkua kiireisen päivän keskellä jos siltä tuntuu. Huomasin miten vaikeaksi olin elämäni tehnyt. Huomasin, miten vaikeaan tilanteeseen olin ajanut erään tärkeän ihmissuhteen. Opettelin päästämään siitä irti, pala kerrallaan, edes hetkeksi. Ainakin siksi aikaa, kun huomaan ettei se satuta enää.
Pikkuhiljaa huomasin muutoksen. Aamuisin oli helpompi nousta sängystä ja käytävillä oli helpompi kävellä hymyillen. Ulos oli helpompi mennä ja kampukselta poistuminen kavereiden kanssa oli vain hauskaa. Ikävät asiat poistuivat mielestä nopeammin ja koti-ikäväkään ei ole viime viikkojen odotusta lukuunottamatta painanut. Huomasin arvostavani elämääni täällä enemmän. En tuntenut oloani enää niin kiittämättömäksi. Kun päästin irti täydellisyydestä, löysin täydellisyyden. Se ei ehkä ollut sellainen täydellisyys kuin mitä hain, mutta se tekee mut onnelliseksi.
Mun isä sanoi joskus, että oon sellainen ihminen, että jos en osaa jotain, luovutan. Viime kuukausien jälkeen mun täytyy allekirjoittaa väite selkeällä käsialalla. Huomasin, miten helposti luovutan. Luovutin kiinan opiskelemisen koska en "pitänyt opettajasta", jätin koripallon koska treenaaminen oli "ahdistavaa" ja pudotin matematiikan tasoa koska en "pärjännyt". Kun mä lokakuussa huomasin, että haluan luovuttaa tämänkin ja palata takaisin kotiin, oli mun aika pysähtyä ja miettiä, mitä mä oikeasti elämältäni haluan.
Ja mä huomasin, että tätä mä elämältäni haluan. Mä haluan täydestä sydämestäni olla täällä. Vaikka Hongkong ei ole vieläkään "mun kaupunki", se on kuitenkin kaunis ja ainutlaatuinen. Vaikka kantooninkiina onkin välillä kauhean rasittavan kuuloista, on aina yhtä tärkeää muistaa, että mulla on mahdollisuus sitä kuunnella. Vaikka koulu on rasittavaa, mulla on mahdollisuus opiskella. Vaikka en vieläkään koe olevani sosiaalisesti täysin avoin enkä koskaan tule olemaankaan, mulla on kunnia kutsua näitä ihmisiä täällä ystävikseni. Vaikka elämä täällä ei ole täydellistä, se on kuitenkin kaiken sen tuskan arvoista.
Huomasin tän jo jonkun aikaa sitten, mutta musta tuntui tärkeältä päättää tämä lukukausi näihin sanoin. Musta oli tärkeää lopettaa tämä lukukausi mulle tärkeällä ja todella henkilökohtaisella tekstillä.
- Kun päästin irti täydellisyydestä, löysin täydellisyyden.
