THERE'S A FIRST FOR EVERYTHING

Mä heräsin just ja huomasin, että en voi laittaa viestiä Suomeen, koska kello on siellä ehkä viisi. Oon jetlaginen (onks se ees sana, lol), väsynyt ja epätoivoisen epätietoinen kaikesta. Joka tapauksessa, täällä ollaan!

Mä aloitin matkani torstaina Rovaniemen lentokentältä (viimeinen joulupukkifiilistely hetkeen) ja lentelin iltalennolla Helsinkiin. Mun odotusaika lentojen välissä oli ruhtinaalliset viisi tuntia, ja nuo tunnit mä vietin tosi kotoisasti tupakkahuoneen (voi miksi, portti 36, voi miksi) ja kiinalaisten keskellä. Itse asiassa torstai oli mun ensimmäinen lentomatkailu yksikseni, ja selvisin jopa oikeaan koneeseen kahdesti! (Okei, oikeesti meinasin päätyä Lontoon koneeseen, mutta ei kerrota sitä kellekään.)

Mun kone Helsingistä Hongkongiin lähti vähän ennen puoltayötä. Mun paikka oli ihanasti keskellä konetta, kiinalaisen miehen ja kahden brittimummon välissä - varsin eksoottiset 10 tuntia siis, jos saan mainita. Mun viihdelaitteen kosketusnäyttö oli muuten älyttömän huono, joten viimeiset 5 tuntia kuuntelin yhtä ja samaa soittolistaa uudelleen ja uudelleen. Pirun elektroniikka.

Perille mä saavuin paikallista aikaa perjantai-iltapäivänä. Allekirjoittanutta ja paria muuta ykkösvuotista oli vastassa pari kakkosvuotista (Olga (Moldova) & Steephen (Kongo)), ja heidän johdollaan matkasimme koululle. Mun kännykkä tai muutenkaan mikään kameralla varustettu asia ei ole ollut käsissä viime aikoina, sillä välillä on vain mukavempaa kokea kaikki omin silmin kameran linssin sijasta. Jossakin vaiheessa täytyy kai kuitenkin ryhdistäytyä ja napata muutama muisto tulevaisuuteen, ehh. 

Mun huone on LPC:n Block kakkosessa, joten asun kirjaimellisesti aivan koulurakennuksen nurkan takana (koulumatka parikymmentä metriä, jee). Mulla on kolme kämppistä, joista tällä hetkellä kaksi asuu kampuksella (Mariyah (Hongkong/Singapore/Intia) sekä Jae Yoon (Korea)) - kolmas puolestaan muuttaa tän kyseisen huoneen neljänteen nurkkaan tulevana sunnuntaina, jee. Mun eka päivä kului lähinnä huonetta järjestellessä (ylhäällä pieni vilaus mun kirjoituspöydästä) ja kampusta kierrellessä (se on muuten hitosti hienompi kuin olisi voinut etukäteen päätellä, apua). 

Oon väsynyt, jetlaginen, nukuin huonosti (nyyh), nimet menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (apua), täällä on kuuma (en tiedä miten päin olis) ja täällä on aivan mahtavaa. Piste. 

Päivien, kuukausien, vuosien odotus - nyt se on takana! Täällä mä olen!

*nukahtaa koneen ääreen, vielä ainakin kaksitoista tuntia pitäis pysyä hereillä, damn*

KOHTA

IT'S FRIDAY, FRIDAY / GOTTA GET DOWN ON FRIDAY

Älkää olko liian häpeissänne mun Rebecca Black -siteerauksesta, okei? Mun oli pakko vain juhlistaa tätä apaattisen tapahtuma(ton)rikasta perjantaita, joka on muuten mun viimeinen perjantai Suomessa! Käytännössä mulla on siis alle viikko lähtöön, mikä on ihan hullua! Mä muistan vielä sen, kun laitoin kännykän laskurin laskemaan päiviä lähtöön. Sen ilmoittama luku oli 115. Nyt se on 6. Six freaking days! 

Mulla oli suunnitelmissa tehdä vaikka mitä näiden viimeisten viikkojen aikana: tavata kavereita, käydä koululla, tavata ihmisiä, hoitaa asioita, käydä hammaslääkärillä - ja lista jatkuu. Täytyy ehkä hieman nolona myöntää, että suuri osa tuosta listasta jäi tekemättä. Viimeiset päivät oon kuluttanut kotona, neljän seinän sisällä. Toisaalta, miks mun pitäis sitä hävetä - tää on mun viimeinen viikko kotona neljään kuukauteen, miksi en sitä aikaa saisi näin käyttää?

Yli puolet meistä kahdestatoista stipendiaatista on aloittanut jo matkansa, osa jo viikkoja sitten. Outoa ajatella, että vasta puoli vuotta sitten roikuimme foorumeilla ja keskustelimme keskenämme hakemisesta, vaihdoimme ajatuksia, panikoimme hylkäysviestien varalta - ja nyt nämä täsmälleen samat ihmiset ovat jo aloittaneet UWC-taipaleensa. Heidän tarinansa on jo alkanut - ja mun tarinani saa alkunsa vaivaisen kuuden päivän kuluttua. 

Viimeisen neljän kuukauden aikana olen kuullut jos jonkinlaista ihmettelyä mun tulevaisuudesta. Olen selittänyt kyllästymiseen asti siitä, että en ole vaihto-oppilas, en vietä vaihtovuotta eikä "tilalleni" tule lukiooni saatika koko Suomeen yhtä ainutta ihmistä. Lopulta luovutin ja tägäsin bloginikin vaihto-oppilaiden joukkoon - mitä väliä, who cares, ulkomaillahan me ollaan kaikki joka tapauksessa. (Jos kuitenkin UWC:n varsinainen idea kiinnostaa, niin klikatkaapa itsenne tästä lukemaan)

Ihmisiä tuntuu ihmetyttävän käsite "kaksi vuotta" todella paljon. Samoin se fakta, että mun stipendi sallii kotiin palaamiseen kaksi kertaa vuodessa. Tän kaiken tulos on lähinnä "Hui, oletpa sinä rohkea!" - no kiitos kiitos. Paljon tuntuu kiinnostavan myös mun asuinpaikka (Kyllä, asun koulun asuntolassa. Ei, en etsi asuntoa Hongkongista. Onneksi. Nimimerkillä Hongkong, asuntomarkkinoiden painajainen.) Kyllä, mun kouluni on kansainvälinen, opiskelen englanniksi ja koulussa opiskelee toinen suomalainen. Ei sillä, että suomalaisen läsnäolo mut pelastais jokaisesta pulmasta ja ongelmasta, mutta ihan kiva ajatus kuitenkin - noin teoriassa. Mikäli mun koulu kiinnostaa, niin tästä voi lukaista pätkän infoa ihan suomeksi. 

Paljon kysytään myös sitä, tuleeko mulla ikävä. Tai että miten selviän näin nuorena ilman perhettäni. Tai että miten mun vanhemmat voi päästää mut niin kauas. Tai että miten alaikäinen saattaa lähteä suureen, pelottavaan maailmaan. Hell, tottakai mulla tulee ikävä - mutta kuka on sanonut, että tänä päivänä kenenkään tarvii ilman perhettä elää? Skype on keksitty, netti on keksitty, facebook, e-mail, puhelimet, kirjeet, paketit on keksitty - tänä päivänä yhteydenpito on älyttömän helppoa. Ainakin jos ei oteta huomioon aikaeroja ja internet breakin olemassaoloa (nimimerkillä varautukaa, mun netti katkeaa jatkossa kahdeltatoista - eli noin seitsemältä Suomen aikaa, hoh). Käytännössä mun opiskeleminen tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että voisin ihan yhtä hyvin asua toisella laidalla Suomea - ja käydä yhtä monta kertaa kotona vuoden aikana. 

Rehellisesti sanoen täytyy kuitenkin myöntää, että multa yleisimmin kysytty kysymys on simppeli "jännittääkö". Oon tyynen viileästi vastannut jo kuukausien aikana "eipä erityisemmin". Joo, eipä erityisemmin. 11-vuotias - hell, vielä 15-vuotias - Viivi olisi vastannut että todellakin, kuolen tähän panikointiin. 17-vuotias Viivi vastaa kuitenkin tyynesti: "eipä erityisemmin". Joo, eipä erityisemmin. Sinänsä, miksi mua edes jännittäisi? Mä olen matkalla mun tulevaan, uuteen kotiin. Mä olen matkalla upeaan tulevaisuuteen, upeiden ihmisten keskelle, upeaan paikkaan kokemaan upeita kokemuksia. 

En mä oleta, että kaikki olisi täydellistä. Ei kaikki ole täydellistä Suomessakaan - ihan yhtä lailla täällä painiskellaan ongelmien kanssa: oli ne sitten pieniä tai suuria ongelmia. Miksi mun elämäni olisi täydellistä Hongkongissakaan? Ei UWC tai elämä ylipäänsä ole täydellisyyttä. UWC-elämä on henkistä kamppailua yhteisen tulevaisuuden hyväksi - siihen kamppailuun kuuluvat niin hyvät kuin huonot asiat. UWC-elämä on paljon muutakin kuin koulunpenkillä opittavia asioita tai nettisivuilla komeilevia siistejä tavoitteita. UWC-elämä on kokemista, kasvamista, kehittymistä. Se, että mä jonakin päivänä kaadun ei tarkoita sitä, etten mä voisi nousta ylös. UWC on auttava käsi, joka nostaa ylös mutaisella hiekkakentällä. UWC on aurinkoisena päivänä laulava lintu, joka laskeutuu olkapäälle. UWC on pieni ja viaton lapsi, joka juoksee luoksesi nauraen. UWC ei ole vain kaunis ajatus, jota pitäisi jotenkin haikeasti ihailla. UWC on elämäntapa. 

"UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future" (huomatkaa, muistin tavoitelauseen ulkoa, muahhahahahha)

Tottakai mä olen ajatellut etukäteen mun tulevia vuosia, stressannut ja panikoinut tulevia tilanteita. Mä tiedän, että edessä on monia inhottavia hetkiä. Mä tiedän, että mä tulen viettämään unettomia öitä miettien perhettä, ystäviä ja Suomea. Mä tiedän, että mä tulen viettämään paniikinomaisia hetkiä ihmismassojen keskellä. Mä tiedän, että mä tulen viettämään tuskanomaisia öitä koulutehtävien parissa. Mut hei, that's fine, koska mä tiedän, että edessä on upeita hetkiä, kokemuksia, ihmisiä, ihmissuhteita, tilanteita. 

Koska hei, ei mikään oo täydellistä. En mä elä kaunista ajatusta, jota pitäisi "jotenkin haikeasti ihailla". Mä elän elämää. Ja sitähän elämä on - mä kaadun, jotta mä voisin nousta uudelleen ylös.

6 päivää. 

DON'T FORGET TO BRING YOUR ENTIRE WARDROBE

Jännittääkö?. Oikeesti, oon vastannut kyselyihin koko kesän ja vastannut, että ei jännitä. Tänään paikallisilla oppilailla oli kampuksella orientation day, jossa he kävivät läpi erilaisia asioita. Kotisohvalta on hyvä huomautella, mutta voi kuin minäkin olisin voinut olla jo paikalla (kiire kampukselle tai jotai)... Täydellistä turhautumista välttääkseni olen käyttänyt viimeiset päivät pakkaamalla. Suomen maisemat alkavat pikkuhiljaa tulla korvista ulos eivätkä päivät kulu läheskään yhtä nopeasti kuin toivoisin. 

Oon aina tykännyt pakata - muuten musta ei järjestelmällisyyttä löydy tippaakaan, mutta pakkaaminen on oikeasti mukavaa. Pakkaamiseen liittyy kuitenkin aina tiettyjä ongelmia - varsinkin nyt, kun on tarkoitus pakata neljäksi kuukaudeksi yhden viikon sijaan. 

Näin lähdön kunniaksi otin viimein tehtäväkseni suunnata kampaajalle ja hankkiuduin eroon suuresta määrästä hiuksia. Tavallaan kyllä ikävöin niitä kahtakymmentä puuttuvaa senttiä, mutta vaihtelu virkistää ja sitä rataa. Tilailin vielä hieman kesävaatteita helteiden kunniaksi ja tottakai helteet katosivat samantien. Jes. No, Hongkongissa on reilu 30*C lämpöä joten en taida valittaa.

Kuinka monta kenkäparia voi mahduttaa yhteen laukkuun ilman, että kyseinen laukku paina valtavasti? Ei kovin montaa, ja sekös mua harmittaa. Olen kenkäfriikki, rakastan kenkiä, kenkien ostamista, kenkien katselemista ja kenkiä yleensäkin (ironisesti kävelen kesät paljain jaloin, heh). On yllättävän vaikea päättää, kuinka monta kenkäparia on tarpeeksi. Ilmasto on erilainen, kelit erilaiset ja tarve erilainen jokaiselle parille. Tennarit, juhlakengät, korkokengät, nilkkurit, lenkkarit, sisäpelikengät, kumisaappaat... Mä olen pulassa. 

Samalla tavalla tuskastelen mun farkkukokoelman kanssa - kuinka monta eri väristä paria voin ottaa mukaan maksamatta lisäkuluja? Ne on hei niin erilaisia: valkeat, mustat, violetit, pinkit, reikäiset - lopulta tosin onnistuin taistelemaan näiden määrän kahteen. Ainakin hetkeksi, heh. 

Kuinka monta Fazerin suklaalevyä täytyy varata matkaan, jos niillä aikoo selvitä neljä kuukautta? Todellisuudessa aika monta, mutta onneksi pohjoismaiset kaupat pelaavat paikan päälläkin (saan suklaata, jes!) Mukaan täytyisi varata myös ruisleipää, Fazerin koko tuotantolinja (Tutti Frutti Chocot varsinkin), salmiakkia ja vielä lisää salmiakkia. 

Minä ja meidän kotiportaat päästiin Lapin Kansaan viime lauantaina. Hei Lapin lukiolaiset, ryhdistäytykää ja hakekaa UWC:lle, pliis? (lol). Haastattelun aikaan isä sattumoisin paljasti mun blogin (mur), kuvassa komeilee katuharja (jes) ja paitakin pääsi mainittavaksi, oivoi. 

Kuinka asennoitua olemaan pakkaamatta kaikkia lämpimimpiä talvivaatteita talvea varten? On yllättävän vaikea sisäistää, että en tule tarvitsemaan mun talvitakkia koko vuoden aikana: Hongkongin kylmimmät ilmat pysyvät plussan puolella koko vuoden. On myös yllättävän vaikea sisäistää, että oikeastaan mun pitäis pärjätä parin hupparin kanssa koko vuoden. Hui. 

Kuinka olla pakkaamatta kokonaista vaatekaappia mukaan? Pakkaamisen aikana mun sisällä herää melkoinen hamsteri: "Hei, tää paita on kyllä niin kiva.... En oo käyttänyt sitä varmaan puoleen vuoteen mutta voisin ottaa sen mukaan..." Joo ei. Vaate, jota ei ole käytetty kuukausiin, tuskin tulee käyttöön ulkomaillakaan. Varsinkin, kun tavaroilla on painorajoitus. Edelleen täytyy tosin huomauttaa, että tää ei ole vielä mitään verrattuna mun kenkähamstraamiseen (toivottavasti en kadu sitä myöhemmin...)

Kuinka arvioida matkalaukun painoa ilman vaakaa niin, että lisäkuluja ei tule? Vaikea tehtävä, kun silmämääräisesti on paha sanoa, mikä ylittää maagiset 23 kiloa ja mikä ei. Toistaiseksi toi laukku nousee vielä mun komeilla muskeleilla, joten ei se voi 23 kiloa ylittää. Ehkä. 

12 päivää!

Q&A - VASTAUKSET

Tällaisina kuumina päivinä uskoisin, että itse kukin tukehtuu tähän lämpöön - ainakin koulun penkillä (muahhahhahahhahhaa, kärsikää). Mun päivät kuluu jälleen epätietoisen laiskottelun vallassa - nukun, syön, dataan, tapaan kavereita, repeat. Tänään visitoin vielä mun kavereita koulun penkillä, osallistuin historian tunnille (wut) ja päällystin kirjoja. Aktiivista ja kehittävää, uskoisin. 

Mun ainevalinnat meni just uusiksi, mutta se oli tällä kertaa enemmän allekirjoittaneen vika kuin kenenkään muun. Sen sijaan kaikki muut paperit ja asiat tuntuvat vaan lykkäytyvän ja hankkiutuvan ongelmiin, huoh. Kela tiedustelee multa oikeutta Suomen sosiaaliturvaan (lisää lomakkeita, jee!), koulu haluaa tietää musta sitä sun tätä ja juoksen ympäri kyliä palauttamassa ja hankkimassa asioita. (Se murskaava tunne kun luovutat rakkaan tietokoneen ex-rehtorisi käsiin, nyyh)

Mutta hei, aloitetaan nyt niistä kysymyksistä ja palataan mun kuulumisiin vielä jossakin toisessa postauksessa! 

Miks hait just Hong Kongiin? Mihin muihin kouluihin oisit halunnu ja miks??

Kuten moni varmasti tässä vaiheessa tietää (ja jos ei tiennyt, niin nyt tietää), UWC:n hakupapereissa koulutoiveet asetetaan mieluiseen järjestykseen. Tällä kyseisellä listauksella on merkitystä, kun hakijoita haastattelutilaisuuden jälkeen asetellaan kouluihin. Listauksen merkitys ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, vaan toimikunta valitsee oppilaat kouluihin heidän omien piirteidensä ja taipumustensa mukaan - toisin sanoen koulua ei saa täysin itse päättää, vaan toimikunta yleensä katsoo, mihin kouluun oppilas soveltuu. Näin ollen kannattaa olla valmis sitoutumaan kouluun kuin kouluun, mikäli sinne asti selviytyy. 

Mutta nyt harhauduttiin (vaihteeksi) aiheesta, hups. Mun listauksen kärjessä oli nimenomaan Hong Kong - vain harvat pääsevät ensimmäisiin vaihtoehtoihinsa, joten sinänsä mulla kävi tuuri. Kuten mun toisesta blogista voi päätellä, olen ollut jo pitkään kiinnostunut Aasiasta ja sen maiden kulttuureista. Li Po Chunissa on mahdollisuus opiskella mandariinikiinaa, mikä tällaista kielifriikkiä miellytti erityisen paljon. Hong Kong on paikkana todellinen sulatusuuni - länsi ja itä, luonto ja kaupunki - asiat sekoittuvat ja kohtaavat juuri Hong Kongissa. Nykyisen kotikuntani ja Hong Kongin ero on suorastaan naurettava, mutta samalla nämä erot kuvaavat myös omaa persoonaani - olen ristiriitainen, välillä hyvinkin erikoinen ja viihdyn "sulatusuuneissa". Tämän lisäksi Li Po Chun on kouluna tosi monipuolinen ja maineeltaan varmasti yksi haastavimmista UWC:n kouluista. 

Li Po Chunin lisäksi listani kärjessä komeilivat Walesin Atlantic College sekä Italian UWC Adriatic. Todellisuudessa tärkeintä on kuitenkin itse UWC-liike - ei niinkään paikka, missä sitä pääsee toteuttamaan. Yhtä kaikki kaikissa kouluissa pääsee opiskelemaan, kokemaan ja viihtymään samalla tavalla. Silmät kannattaa pitää auki kaikkien koulujen suhteen, ja ainakin mulla mieli ehti vaihtua vielä monta kertaa ennen haastatteluja - no, LPC:tä lukuun ottamatta. 

millon kuulit UWCst ekaa kertaa?

Kuulin UWC:sta ensimmäistä kertaa noin kolme vuotta ennen omaa hakuaikaani, kun eräs tuttuni sai stipendin Bosniaan (hellöy).

Ootko ennen käynyt Hong Kongissa?

Nöyp. Mun "ansioluettelossa" komeilee tällä hetkellä lähinnä vain naapurimaat ja muutama muu Euroopan maa; Ruotsi, Norja, Venäjä, Kypros, Saksa. Siinä ne oikeastaan olivatkin. Eli ei, en ole käynyt Hong Kongissa saatika Aasiassa - kerta se on ensimmäinenkin, haha. 

Millaisia suunnitelmia sulla on sen Hong Kongin jälkeiselle ajalle vai onko niitä vielä ollenkaan?

Tätä kysymystä kuulee itse asiassa yllättävän paljon. Mun suunnitelmat on aina olleet tosi avonaisia, koska pidän monista erilaisista asioista enkä oikeastaan osaa päättää, mitä haluan tehdä vuosikymmenten ajan. Ennen suunnitelmani rantautuivat sentään pitkälti Suomeen, mutta varsinkin nyt stipendin jälkeen en todellisuudessa edes tiedä, mihin maahan asetun. Kirjoittaminen mua kiinnostaa, samoin eläimet ja musiikki, kulttuuri, matkailu... 

Ajattelitko muuttaa ulkomaille pysyvästi vai palaatko Suomeen vuoden päästä?

Kun mä tutkinnon saan kahden vuoden kuluttua (toivottavasti), en välttämättä palaa takaisin Suomeen ainakaan hetkeen. Opiskelupaikkana esimerkiksi Tukholma kiinnostaa mua kovasti, joten mikäli sieltä mulle koulu löytyy, suunnitelmat on selvät. Sen lisäksi Iso-Britannia, Italia, Ranska - kaikki kiinnostaa! Suomeen palaan kuitenkin ainakin jossakin vaiheessa elämääni ihan lopullisesti - en voisi kuvitella muuttavani täysin pysyvästi muualle. 

Uskoitko hakuvaiheessa että sulla on hyvät mahdollisuudet päästä UWC:hen?

Tietenkään hakiessa ei voi sanoa juuta eikä jaata sen suhteen, millaiset mahdollisuudet läpi pääsemiseen on (voin mä sen paljastaa: tosi huonot). Samaan aikaan olin käsittämättömän varma mahdollisuuksistani, mutta samalla yritin valmistautua pettymykseen. Olin todella tyytyväinen hakupapereihini, olinhan valmistellut niitä vuorokauden ympäri muutaman viikon ajan - luin omaelämäkerran läpi uudelleen ja uudelleen, muokkasin uudelleen ja uudelleen, tein ja ahersin uudelleen ja uudelleen. Vaikka olin täysin varma hakemukseni "laadusta", en kuitenkaan tiennyt muiden hakijoiden panoksesta tai taidoista. 

Sinänsä omiin mahdollisuuksiin ei kannata edes keskittyä. Hyvän hakemuksen saa aikaan paneutumalla itseensä ja omaan persoonaansa, ei niinkään tuijottamalla mahdollisuuksiinsa. On melko varmaa, että reilun sadan hakijan joukosta löytyy ainakin muutama sinua taidokkaampi kirjoittaja, kuvailija tai muuten vain "mielenkiintoisempi" persoona, mutta siitä ei kannata välittää - tuijottakaa mieluummin omaa hakemustanne, kehittäkää sitä ja toivokaa kovasti. Kyllä se sieltä aikanaan tulee. Karkaan taas aiheesta....

Tiedätkö/osaatko arvailla miks just sut valittiin?

Mun käsityksen mukaan toimikunnalla ei ole tiettyjä, kiveen kirjoitettuja kriteerejä hakijoille. Haastatteluvaiheeseen pääsin todennäköisesti juuri hyvin valmistellun hakemuksen ansiosta. Haastattelutilaisuudesta puolestaan voi olla montaa mieltä - ehkä erotuin positiivisesti joukosta, vastasin henkilöä, joka kuvailin olevani, tai ehkä vain satuin olemaan sopiva hakija. Toimikunta hakee usein hyvin erityyppisiä ihmisiä, joten kaikki haastatteluihin kutsutut ovat hyvin erilaisia ihmisiä: osa todella äänekkäitä ja sosiaalisia, osa hiljaisempia ja rauhallisempia (kuten mahdollisesti allekirjoittanut, heh). Jokainen valitaan omien ansioidensa avulla: oli se sitten akateemisuus, harrastukset, sitoutuneisuus, asenne, persoona tai jokin muu piirre.

Tän kaiken takia en osaa sanoa, miksi juuri minut valittiin - siinä kenties yksi mun elämän suurimmista mysteereistä. Toki voisin asiaa varmaan kysyä "ylemmiltä tahoilta" (lol) mutta taidan jättää asian ihan vain kysymysmerkiksi itselleni, haha. Sen verran voin vinkata, että kannattaa tosiaan keskittyä olemaan ihan vain juuri se henkilö, kuin olet - niillä ansioilla pääsee parhaiten eteenpäin.

Tiiätkö onko muilla tänä vuonna UWC:n alottavilla blogeja?

Hei, tästä saa mullekin infota, mä en tiedä! Onks teillä blogeja? (lol). Ainakin Intian Niklas bloggaa ja vloggaa, tsekatkaa toki! Sen lisäksi koulujen elämää voi stalkata muistakin blogeista, mikäli vain varautuu suureen määrään englantia ja muita maailman kieliä, haha.

EDIT// Myös Norjan Ines (linkki) ja Bosnian Iina (linkki) bloggaavat.

EDIT2// Walesin Sonjan blogi sijaitsee täällä

mitä kaikkee sun pitää maksaa ite ja mitä kaikkee sun stipendiin kuuluu?

Stipendi kattaa mun asumisen ja elämisen koululla ja sen lisäksi suurimman osan mun matkoista (tiettyyn rahasummaan saakka). Sen sijaan viisumi, vakuutukset ja vastaavat kulut (vaatteet, harrastukset, taskurahat) jäävät perheen ja stipendiaatin maksettaviksi. Sen lisäksi kouluilla saattaa olla muita kuluja. Mun onnekseni LPC kattaa lukuvuosihinnoissaan sekä China week'in (seikkaillaan jossain päin Kiinaa) että project week'it (seikkaillaan jossain päin Aasiaa), joten niitäkään ei mun tilin päälle kasaudu. 

mitä sä opiskelet koulussa?

Ai Hong Kongissa vai? Ainevalinnat on vielä mullekin pienoinen mysteeri, koska en tiedä, mitä kaikkia jatkan vielä kahden vuoden päästä. Kerron varmasti aineistani enemmän, kunhan pääsen oppitunneille kokemaan ja oppimaan.

miten sä päätit hakee UWC:lle?

En taida selostaa tähän pidemmän kaavan kautta kuten hakemukseeni, joten joudutte tyytymään lyhyenpään tekstiin, haha. UWC:n tavoitteet, keinot ja tarkoitusperät kiinnostivat ja vastasivat paljon mun omia ajatuksia ja arvoja elämässä. Sen lisäksi IB kouluttautumisvaihtoehtona kiinnosti, ja ulkomaat tietenkin herättivät mielenkiinnon. UWC on tosi monipuolinen, opettavainen ja tosi laaja kulttuurikeskus - ei sinne vain voi olla hakematta. Näin lyhyesti. 


miten oot valmistautunu lähtöön??

Nukkumalla ja lomailemalla. Okei, oon mä myös viimein ostanut uuden tietokoneen ja matkalaukun ja hoitanut paperityöt loppuun, mutta siinä se oikeastaan onkin. Hups.

Siinä kaikki tällä kertaa, jeij! Kysykää toki kaikista ja kaikesta mikäli vain tulee mieleen jotain - vastailen omien taitojeni ja tietojeni mukaan. Uuden kysymyspostauksen ajoitus menee varmaan seuraavan hakuajan piikkiin (loppuvuodesta 2014) tai sen jälkeen, katsotaan miten aktiivisia te (ja minä) jaksetaan olla, haha!

Q&A - KYSY NYT

Elokuu viilettää menemään ja mun suomalaiset kaverit astelevat seuraavaan lukuvuoteen aivan lähipäivinä. Arkeen palaaminen koittaa itse kullakin, ja minunkin täytyy pikkuhiljaa alkaa ajatella tulevaa lukuvuotta. Varsinaiset järjestelyt ovat vieläkin täysin puolitiessä (uusi kone, laskin ja muut ihanan tarpeelliset asiat ostamatta, laukku pakkaamatta, asiat tekemättä, tuliaiset ostamatta ja muuta hauskaa), joten tekemistä kyllä riittäisi. 

Sen vertaa energiaa multa ei kuitenkaan ainakaan vielä löydy, että jaksaisin sen syvällisemmin asiaa miettiä.

Sen sijaan, että oikeasti tekisin jotain, käytän aikani koneeni ääressä. Jee. Koneen, josta luovun ylihuomenna. Surulliset jäähyväiset, nyyh. 

Mutta hei, palauttakaapa mut maan pinnalle! Ajattelin, että nyt olisi hyvä aika toteuttaa tän blogin ensimmäinen kysymyspostaus! Mun blogin lukijat ei ole koskaan olleet mitenkään aktiivisia kyselijöitä, mutta hei, jos nyt kerrankin? Pliis?

Seuraava UWC:n hakuaika koittaa tämän vuoden lopussa: mitä kysyttävää sinulla on hakemisesta, sen järjestelyistä, hakuprosessista? Mitä kysyttävää sinulla on UWC:sta, Hong Kongista, Li Po Chunista? Mitä kysyttävää sinulla on minusta, yleisistä fiiliksistä tai jostakin muusta? Ihan kaikkeen mä en luonnollisesti vielä voi vastata, sillä esimerkiksi opiskelut mulla on vielä täysin edessä. Jos jokin kuitenkin kiinnostaa, niin kysy silti - vastaan heti, kun minulla on itsellänikin käsitys aiheesta (lol).

Mutta hei, nyt olisi se aika, kun näpyttelette kysymyksen joko alle ihanan ihanaan kommenttiboksiin tai sähköpostiin (viivi.kairala(a)gmail.com)!

Kysy nyt tai vaikene ikuisesti! 

Okei, ei ikuisesti. No, ainakin hetkeksi. 

PITKÄ KUUMA KESÄ

Kesäkuu koitti, loma alkoi. Elokuu koitti, loma loppuu. Olen elänyt yhtäaikaa elämäni parasta mutta hirveintä kesää. Paljon on tapahtunut, niin hyviä kuin huonoja asioita. Välillä itken ilosta, välillä ahdistuksesta. Välillä juoksen ympäriinsä euforian vallassa ja välillä käperryn nurkkaan itsekseni. Tunteet heittelevät kuin mielipuolella, mutta pikkuhiljaa tästä selviää! 

Lähteminen on siitä outoa, että kaikki jää taakse - mutta silti välimatka on internetin ansiosta melko siedettävä. Toisaalta vihaan lähtemistä, mutta toisaalta rakastan tulevia vuosiani jo valmiiksi. Mulla on täällä todella paljon tärkeitä ihmisiä ja eläimiä, joita jään ikävöimään - ja silti tiedän, että todennäköisesti heistä tärkeimmät ovat täällä vielä palatessanikin. Monet asiat tulevat muuttumaan, muutamat kaverit etääntymään, mutta toisaalta osa jopa lähentymään. Kaiken ei tarvitse jäädä taakse, vaikka uusi elämä alkaakin. 

Mun murua mulla tulee kuitenkin eniten ikävä, nyyh! </3

Toukokuun lopussa lähdin matkaamaan kohti Oulua, jonka lentokentältä liitelin Berliiniin kesäkuun alussa. Vietimme kaupungissa muutaman päivän, lensimme takaisin ja seikkailimme takaisin kotiin. Berliinin matkasta olen puhunut erillisessä postauksessa, joten se siitä. Berliinistä palauduttuamme palasin kotiin, söin, datasin, söin, datasin, söin, datasin ja söin vielä uudestaan. Toisaalta on hauska ajatella, että ehdin myös lomailemaan kunnolla näiden viikkojen aikana, vaikka näkymätön "summer bucket list" olisi varmasti täyttynyt melko helposti. 

Kesäkuun puolivälissä, muutama päivä edellisen matkan jälkeen hyppäsin junaan ja matkasin toiselle puolelle Suomea, Helsinkiin. Helsingissä tapasin ensin muutamaa stipendiaattia ja Hongkongin kakkosvuotistani (terveisiä, eheh) ja sen jälkeen matkasin heidän kanssaan Järvenpäähän UWC-yhdistyksen kesätapaamiseen. Eniten mua matkassa harmittaa se Kulttuurirahastolla tarjottu kakku, jota en syönyt. Elämä pilalla ja sillee. Ei ihan, mutta sitä rataa kuitenkin. Järvenpäässä aika kului lähinnä muiden stipendiaattien kanssa (no d44, eihän siellä muita juuri olekaan) mutta myös tuleviin vuosiin valmistatutuen. Puhuimme, keskustelimme (ne on eri asioita!), valmistauduimme ja kuuntelimme pelotteluja asioista kuin asioista. Seurasin sisäpiirin vitsejä koulujen opettajista ja säännöistä, kertasin vanhoja tuttuja asioita, puhuin haastatteluista, vaihdoin ajatuksia. Noin 95% hyödyllisestä informaatiosta meni valitettavasti ohi (hups), mutta onneksi sentään se 5% on tallella (jee)!

Helsingistä otin junan takaisin kohti Lappia. Yöjunat ovat siitä hauskoja, että niiden aikatauluista voi aina vitsailla. Suuri osa järkyttyy, kun kuulee, että matkustamiseen kuluu allekirjoittaneella 12-14 tuntia. Todellisuudessa matka taittuisi nopeammin, mikäli 1. juna matkaisi edes vähän nopeampaa kuin kuuttakymppiä 2. jokaikiselle asemalle ei pysähdyttäisi tunniksi. Taisiis, eihän Misin asemalle tunniksi pysähdytä, mutta sieltä ei toisaalta kukaan kyytiin nousekaan. Joskus täytyy ihan vain hypätä kyydistä Misin kohdalla ja katsoa mitä siellä on. Summer bucket list, nyt mä sen teen!

Heinäkuun alku kului mulla töiden parissa Kuusamossa. Maalaaminen on muuten yllättävän rauhallista ja aikaavievää - mähän voisin melkein tehdä sitä useamminkin! Kyllä se kaupassa juoksentelun voittaa - en ole koskaan ollut erityisen innokas hyllyttäjä tai tavaroiden laskija, eli ei sen puoleen. Ehkä olen maalaamiseen riittävän yksinkertainen, tiedä sitä. 

Välillä mun aikani kului myös kotona paperitöitä tehden. Valmistelin lääkärintodistusta, infopapereita, suostumuksia ja muita lappusia. Kävin keuhkokuvissa, verikokeissa, lääkärillä ja terveydenhoitajalla liiankin monta kertaa. Otin rokotuksia, huolehdin aikatauluista ja soittelin ympäriinsä. Onnekseni sain kuitenkin paperityöt valmiiksi jo useita päiviä ennen aikarajaa. Viisumikin saapui viimein, hyvissä ajoin joskin mutkien kautta.  

Koulu lähetti paperit lentopostina loistavasti

1. väärälle paikkakunnalle, jota ei ole edes olemassa 

2. niin, että kolme a4-paperia painaa kuljetusyhtiön mielestä 6,4kg 

3. väärällä puhelinnumerolla varustettuna. Jes!

Heinäkuun lopulla vietin 10 päivää rippileirillä isosena (ja soittelin viisumini perään, koska kuljetusliike ei pystynyt toimittamaan pakettia perille ja muuta hauskaa). Vietin päiviä riparilla jo kolmatta kertaa, joten sinänsä rutiinit ja niiden kiireellinen noudattaminen olivat tuttuja. Aikataulut olivat sinänsä hieman liiankin tiukkoja, joten käytännössä aika kului juostessa paikasta toiseen. Draamaa tällä leirillä oli enemmän kuin koskaan ja olo on kuin rekan alle jääneenä. Frisbeetä en tahdo nähdä enää koskaan (johtuen suuresta osumaprosentista allekirjoittaneen päähän ja raajoihin), solmua en leiki enää koskaan tai ainakaan vuoteen (johtuen allekirjoittaneen turvonneesta kädestä, jonka arvelen johtuvan juuri kyseisestä leikistä), kapeilla sängyillä en tahdo nukkua enää koskaan (johtuen liian monista lattiaan, kaappeihin ja pöytiin isketyistä päistä), lippua en tahdo nostaa enää koskaan (voisin selittää tässä jotain katkeavasta narusta ja älyttömän suurista feilauksista mutta en taida) ja lattialla en tahdo liukua enää koskaan (johtuen mukavista palovammoista ja mustelmista). Mutta hei, ainakin mulla oli loistava ryhmä ja isosporukka, joiden kanssa aika kului kuin siivillä! Kiitos näistä kamalan kamalista ihanista päivistä, pus!

Sinänsä kaikki tarpeellinen on viimein hoidettu ja tehty. Uusi tietokone mun täytyy hankkia ja englanninkielinen syntymätodistus olisi ihan mukava Kiinan viisumia varten, mutta muuten uskoisin tulevan kuukauden sujuvan varsin mallikkaasti. Näillä reppanoilla alkaa koulu jo viiden päivän kuluttua, joten periaatteessa voisin kuluttaa päiväni myös vahingoniloisesti naureskellen koulun käytävillä. Tulevina sunnuntaina juoksentelen rakkaiden riparilaisten konfirmaatioissa (ja ne ei edes kutsuneet mua juhliinsa, mur!), kampaajalla ja varmaan kohta myös lääkärissä, mutta elämä jatkukoon. 

27 päivää!