WELCOME HOME

Tässä vaiheessa vuotta voin myöntää, että puheet UWC:n ainutlaatuisista aikaulottuvuuksista ovat aikalailla totta. Yksi viikko tuntuu kuukaudelta, yksi kuukausi vuodelta. Elän täällä, rakastan ja itken, riitelen ja pidän hauskaa, huolehdin ja rentoudun. Mun elämä Suomessa tuntuu unelta, toiselta ulottuvuudelta. Elän täällä UWC:n omassa pienessä kuplassa, kaukana kaikesta. Hongkong on mulle uusi ulottuvuus, ja Suomi on jossain tuolla kaukana. 

Viikko viikolta opin elämään täällä. Viikko viikolta rakastan mun elämää enemmän. Suomi on tuolla kaukana, toisessa ajassa, toisessa ulottuvuudessa. Suomi ei ole täällä, mun Suomi-elämäni ei ole täällä. Se on historiaa, se on kaukana, tavoittamattomissa. Välillä mietin, olenko joskus asunutkin muualla kuin täällä, kuplassani. Välillä mietin, olenko nähnyt muitakin katuja, muutakin elämää. Välillä mietin, olenko koskaan kuullut suomea kaduilla. Välillä mietin, olenko koskaan elänyt Suomessa.

Pääsin yli koti-ikävästä. Mä olen uusi minä, mä olen Hongkongin minä. Hongkongin minä asuu kakkosblockin toisessa kerroksessa, nukkuu yönsä kaks-nolla-vitosen pienessä nurkassa, syö ruokansa koulun kanttiinissa ja kiipeää portaita hieman liikaa. Hongkongin minä puhuu englantia, pesee pyykkinsä vapaatunneilla, missaa aamiaiset lauantaisin ja painii matematiikan kanssa. Hongkongin minä matkustaa kaupungilla metrolla, nostaa rahaa kiinalaisista automaateista ja kommunikoi eleillä. 

Suomen minä asuu Suomessa, nukkuu yönsä omassa huoneessa ja syö ruokansa kodin keittiössä. Suomen minä puhuu suomea, ei pese pyykkejä, dataa huoneessaan, ei missaa ruoka-aikoja eikä paini matematiikan kanssa. Suomen minä kävelee paikasta toiseen, nostaa rahaa suomalaisista automaateista ja ei oikeastaan kommunikoi ollenkaan. 

Suomen minä on tuolla kaukana jossain. Välillä mietin, olinko todella tuo sama ihminen neljä viikkoa sitten. Välillä mietin, ovatko nuo päivät jonkun toisen muistoja, jonkun toisen elämää. Ripustin huoneeni seinälle Suomen lipun ja maalasin kynteni suomalaiseen kuosiin. Yritän puhua mahdollisimman paljon suomea aina kun se on mahdollista. Mun on pakko. Pakko. Muuten en muista olleeni Suomen minä. Muuten olen vain Hongkongin minä. 

Hongkongin minä on erilainen. Hongkongin minän pitää rakentaa kaikki yksin. Hongkongin minän pitää solmia ympärilleen turvaverkko. Hongkongin minän pitää kiinnittää ankkuri johonkin. Hongkongin minä on erilainen. Hongkongin minällä on omat ongelmansa, omat ajatuksensa, oma tulevaisuutensa. 

Ennen kuin muutin tänne, päästin irti menneestä. Tunsin kuukausia oloni ulkopuoliseksi, koska olin jo päästänyt irti Suomesta. Olin päättänyt, että tänne mä en enää kuulu, en käy enää näiden ihmisten kanssa koulua, en enää tule viettämään vapaa-aikaani täällä. Kun mä muutin tänne, mulla ei ollut vielä Hongkongin minää. Mä olin Suomen minä, ilman turvaverkkoa, ilman tukea. Mä olin Suomen minä, ja mulla oli vaikeaa. Suomen minällä ei ollut enää kotia, ei jokapäiväisiä kasvoja ympärillä, ei tuttua ja turvallista koulua.

Ekat viikot täällä oli mun elämän parhaat viikot. Ekat viikot täällä oli mun elämän kamalimmat viikot. 

Sitten tuli Hongkongin minä. 

Sitten tuli Hongkongin minä, ja Hongkongin minällä on koti.

Sitten tuli Hongkongin minä, ja mulla on koti.

Mä olen kotona, viimein.

PUHU KAMERALLE

Kyllä, puhuin kameralle. Käytävässä. Ihmisten nähden. Apua. Kuvasin myös pätkän kotimatkastani läheiseltä metroasemalta (kyllä: vain pätkän, koska en älynnyt aikaisemmin aloittaa, hups), todistin vartijoiden majaan luikerrelleen käärmeen kuoleman (videolla kuuluva kiljunta kuuluu kauhistuneista teinitytöistä jotka juoksevat karkuun käärme kepin päässä juoksevaa vartijaa) ja vietin hiljaisia mietintähetkiä web-kameran ääressä, 
Ainiin, ja mun videonmuokkausohjelma on jostain syystä norjaksi. Vaikeuttaa asioita ihan vähäsen. 
Joka tapauksessa, koska tää oli mun ensimmäinen kerta, ei kannata odottaa mitään kovin erikoista. Jos kuitenkin kestäisitte lisää matskua videoiden parissa tulevaisuudessakin, niin mainitkaa asiasta toki!

PIKAJUNA HONGKONGIN / HALKI KIITÄÄ YÖ JO ON

Reilun kahden viikon jälkeen alan viimein tottua ajatukseen, että asun täällä. Alan tottua ajatukseen, että täällä on mun uusi, toinen koti. Tottumisen mukana tulee myös arki, joka alkaa pikkuhiljaa pyöriä omaan tahtiinsa. Mä olen ihminen, joka tarvitsee rutiineja elämäänsä, sillä muuten päivät kuluvat ohi liian nopeasti, tunteettomina, tylsinä. Ensimmäiset viikot ovat täällä koko ajan uuden oppimista: ensimmäinen viikko yleistä orientaatiota, toinen koulun alkua, kolmas harrastustoiminnan aloittamista. Alku on vaikea, koska mikään ei ole tuttua, kukaan ei ole ystävä ja koulu ei ole koti. 

Kahden viikon jälkeen voin kuitenkin sanoa, että olen aloittanut rutiinien rakentamisen - tai ainakin niiden perustusten suunnittelun. Mä osaan liikkua kampuksella (jos ei oteta huomioon muita asuntoloita, varsinkaan ykköstä), tiedän tärkeät kellonajat (torstaiset asuntolakokoukset, arkipäivien sisäänkirjautumiset) ja pikkuhiljaa opin myös ruoka-ajat (nimimerkillä aamiaisen liian monta kertaa missannut). Arkipäivisin tekemistä riittää koulun ja Quan Caiden parissa (niistä lisää jossakin toisessa postauksessa) ja koulun jälkeen aika kuluu läksyjen parissa. 

Oon ollut täällä nyt kolme viikonloppua, ja yhtenäkään en ole tyytynyt jököttämään kampuksella. Vaikka kampusalue on todella kaunis (siitäkin lisää joskus toiste), samojen naamojen tuijottaminen ja alituinen kommunikointi käytännössä vieraiden ihmisten kanssa on väsyttävää - siksi myös tänä viikonloppuna hyppäsin metron kyytiin ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Hieman riskialtista, ottaen huomioon mun internetittömyyden ja kontaktien puutteen miljoonakaupungissa, mutta ehdottomasti sen arvoista!

Kulkeminen täällä on superhelppoa - kaupungin läpi kulkee hyvin yksinkertaiset metrolinjat, kaduilla kulkee busseja, minibusseja ja ikivanhoja raitiovaunuja ja meren äärellä myös lautalla matkustaminen on nopeaa ja vaivatonta. Matkustaminen on Suomeen verrattuna hyvin halpaa, sillä kalliimmatkin matkat ovat yleensä vain muutaman euron.

Li Po Chun sijaitsee hongkongilaisen käsityksen mukaan melko kaukana kaikesta - mikä on totta, jos katsoo metrokarttaa. Meidän lähin asema on nimeltään Wu Kai Sha (kuvassa ympyröity punaisella, ruskean linjan päätepysäkki) ja matkaa keskustaan (sininen ympyrä) on noin tunti. Ainakin jos mahdut metroon, sillä ruuhka-aikoina odotusaikaa asemilla kertyy hieman enemmän. Vertailun vuoksi lentokentälle (musta ympyrä) on matkaa reippaan tunnin verran, riippuen kulkuvälineestä ja ajankohdasta. 

Julkisilla kulkuvälineillä liikkuessa voi tietenkin ostaa joka kerta uuden kertalipun, mutta paljon käyttäessään kannattaa harkita eräänlaisen monitoimikortin, Octopus-kortin hankkimista. Octopus-kortti on siis monitoimikortti, johon talletetaan rahaa ja jota leimaamalla pääsee paikasta toiseen hyvin yksinkertaisesti. Mulla on tällä hetkellä mun norjalaisen kakkosen ystävällisesti antama normaali Octopus-kortti, koska opiskelijakorttini saan vasta marraskuussa. Siihen asti matkustan siis täydellä hinnalla, nyyh!

Lauantaina otin melko suuren riskin ja lähdin metrolla yksikseni keskustaa kohti. Mä en ole aikaisemmin käynyt itsekseni Ma On Shania (toisiksi lähin metropysäkki) kauempana, joten ihmismassojen keskellä liikkuminen ja suunnistaminen hermostutti hieman. Hain Google Mapsin kautta tarvittavat osoitteet, otin muutaman kuvankaappauksen (screenshot?) ja neljän vaihdon kautta päädyin kuin päädyinkin oikeaan paikkaan: Tsim Sha Tsuihin eli tutummin TST:hen. TST on yksi Hongkongin tunnetuimmista ja vilkkaimmista alueista ja sijaitsee hyvin keskeisellä paikalla (metrokartassa kohta, jossa punainen ja sininen linja risteävät). Hyppäsin metroon, kärsin litistymisestä (sininen linja on aina yhtä karmea kokemus, just saying), kävelin epätoivoisesti ympäriinsä, yritin painaa mieleeni paikkoja ja samalla tulkitsin karttaa. 

Tsim Sha Tsui on kahden maailman risteytys: yksi katu on täynnä hienoja ja superkalliita merkkiliikkeitä, toinen taas täynnä pieniä kauppoja, kiinalaisia marketteja, pienenpieniä liikkeitä ja muuta vastaavaa. 

Miksikö sitten otin suunnakseni riskialttiin TST:n? Olin jo aikaisemmin kuullut ruotsalaisesta kaupasta, jonka voi etsiskelyn jälkeen löytää Hongkongista. Sattumoisin mahdollisesti olin jo syönyt Suomesta mukanani tuomat karkit (tai no, jakelin aikalailla kämppiksilleni...nyyh.) ja sattumoisin, pienenpienen koti-ikävän kourissa tein alustavia suunnitelmia matkasta Sverige shoppeniin kakkoseni kanssa. Ja koska hän ei sitten matkalle lähtenytkään (mur!) päätin kokeilla onneani ja tutkia kaupunkia itsekseni. Ja olen iloinen päätöksestäni! Yksin kaupungilla liikkuminen on mahtavaa: ei tarvitse kommunikoida kellekään (kuulostaapa antisosiaaliselta), saa päättää itse suuntansa ja aikataulunsa, saa miettiä asioita kaikessa rauhassa ja ennen kaikkea saa kokea kaupungin sellaisena kuin se on. 

Itse Sverige shoppen oli yllättävän helppo löytää, joskin sen sijainti oli mielenkiintoinen. Hetken vaellettuani löysin oikean hissin ja nousin kahdeksanteentoista kerrokseen (kuulitte oikein: 18. kerros - bisnes mahtaa pyöriä hyvin), josta löysin kuin löysinkin oikean, minimaalisen kaupan. Yllä näkyy kyseisen kaupan minimaalinen karkkihylly. Hongkongissa asuvalle suomalaiselle se tosin on aikalailla taivas. Tai no, en tiedä muista suomalaisista, mutta mulle se ainakin on. Koska olen aivan kamala paras ykkönen ja hirvän katkera ihana ystävä, nappasin mukaani myös viimeisen Fazerin sinisen ja raahasin sen mukanani kampukselle eräälle nimeltämainitsemattomalle IB:n orjalle (paranee olla aika älyttömän onnellinen, mur! Nimimerkillä Fazerin sininen on elämä). Muut ostokset mahdollisesti saattoivat kadota jotenkin mystisesti vielä saman päivän aikana. 

Tunnen oloni hyvin ruotsalaiseksi tämän viikonlopun takia. Sverige shoppenin jälkeen bongasin (kas kummaa) vaateliikkeen nimeltä H&M (kuinka yllättävää), ja tänään seikkailin (jälleen itsekseni) IKEA:an! Hongkongissa jopa rakas vihamies alkaa tuntua turvallisen tutulta, joten mua ei voi syyttää! Ja nyt mulla on sentään viimein oma viltti, ihanat lakanat ja verhot, jotka voin viimein ripustaa tuomaan edes vähän yksityisyyttä. Huh. Ensimmäinen vapaa viikonloppu on takana, toinen kouluviikko edessä - väsymys on karmea, varsinkin kun herään aamuisin ilman herätystäkin viimeistään kahdeksalta. Nyyh.

Huomenna roomie lunch, yay!

YOU'RE IN HIGH SCHOOL AGAIN

Ensimmäinen kouluviikko on viimein ohi! Uuden koulun aloittaminen on aina jännittävää, eikä tälläkään kertaa säästytty kommelluksilta. Muistan elävästi mun ensimmäisen luokan ensimmäisen päivän huikeat 10 vuotta sitten - hieman samanlaisilla fiiliksillä mentiin tänäkin vuonna. Viikkoon kuului niin epätoivoista juoksentelua käytävillä oikeaa luokkaa etsien (no hei, mun edelliseen koulurakennukseen verrattuna kolmekerroksinen a-block on mulle kuin sokkelo) kuin opon toimistossa aineita vaihdellen.

IB-aineita valitessa opiskelijan tulee valita kolme pitkää ja kolme lyhyttä ainetta kuudesta erilaisesta ryhmästä (äidinkieli/paras kieli, toinen kieli/opiskeltava kieli, humanistiset tieteet, tieteet, matematiikka ja taiteet). Mun aineiksi valikoitui alkukompuroinnin jälkeen englannin kieli ja kirjallisuus (pitkä), itseopiskeltu suomi (lyhyt), ympäristötieto (lyhyt), matematiikka (lyhyt), teatteri (pitkä) ja kuvaamataito (pitkä). Ainelistaa katsoessa mieleen saattaa herätä muutamia kysymyksiä; "Miten sillä on kaksi taideainetta?" tai "Miksi englanti äidinkielenä?"

Mä opiskelen tosiaan bilingual IB-ohjelmaa (kaksikielinen), eli opiskelen äidinkielenäni sekä suomea että englantia. Pienoinen tasonnosto koulussa opiskellun englannin ja ensimmäisenä kielenä opiskelun välillä siis, hupsista. Mun englanninluokka on kuitenkin aikalailla täynnä ei-äidinkielenään englantia puhuvia (edustettuna on mm. Hollanti, Hongkong, Tadžikistan ym.), joten en ole kokemuksessani ihan yksin. Englannin tuntini eroavat suomen tunneistani suuresti: koska suomi on itseopiskeltua, meillä ei ole varsinaista opetusta ollenkaan - sen sijaan käteen lykätään valtava kasa kirjoja ja niistä syynätään esseitä ja esittelyjä vuoden aikana ihan riittämiin. IB-itseopiskeltu aine opiskellaan yleensä yhdessä vuodessa, eli tämän vuoden lopulla mulla on mun ensimmäiset IB-loppukokeet, hui!

Ympäristötieto (onkohan tämä nyt ihan pätevä suomennos, no olkoon) eli environmental systems and societies on mun IB-ohjelman tiedeaine. Kiersin siis kolmannen ryhmän (humanistiset tieteet) ja neljännen ryhmän (tieteet) vaatimukset valitsemalla aineen, joka kattaa molemmat. Hupsista. Vähän mulla on kyllä ikävä fysiikkaa ja historiaa, mutta tällä kertaa näin päin. Matematiikka mulla on puolestaan IB-standardien mukaan lyhyenä. IB-matematiikkaa tarjotaan LPC:ssä neljällä eri tasolla (Higher lever eli pitkä, Further Maths eli supermatemaatikkojen spesiaalipitkämatikka, Standard level eli suomen pitkää vastaava (?) lyhyt sekä Math Studies eli suomen lyhyttä vastaava (?) lyhyt) ja mulla on siis tasoista tuo kolmas. 

Mun ovelan kiertelyn ja kaartelun seurauksena sain ottaa IB-ohjelmaani kaksi taideainetta, eli siis ne ainoat, joita LPC:llä on tarjota. Teatterin tunneilla en ole ainevaihdosten vuoksi vielä ollut, mutta maanantaina puolestaan aamutunti näyttänee, mitä tuleman pitää. Kuvaamataitoa mulla on puolestaan ollut nyt kolmen tunnin verran, ja pidän aineesta kyllä kovasti!

Kuten huomata saattaa, mun ainevalinnat ovat aikalailla IB:n vähiten arvostetut aineet. Voin kyllä kädet pystyssä ja sormet solmussa myöntää, että kämppiksen fysiikkojen ja biologioiden rinnalla mun aineet on aikalailla hauskanpitoa - mutta eikös koulusta kuulu nauttia? Taideaineet ovat oikeastaan IB:n vähiten arvostetut aineet muutenkin, koska taideryhmä on ainut ei-pakollinen aineryhmä. Siitä huolimatta taiteet tarjoavat varmasti aivan tarpeeksi haastetta ja tekemistä kahdelle vuodelle. Moni puhuu mun ainevalinnoista negatiiviseen sävyyn jo ennen kuin ehdin suutani avata ja esittäytyä, mutta ennemmin kannattaa valita aineet, joista itse pitää, kuin kuunnella liiaksi muita. Mä ainakin olen ihan täpinöissäni mun valinnoista, hiiteen Oxfordit ja Cambridget joista nää täällä tykkää paasata (mulla ei oo tulevaisuutta koska en voi nyt mennä opiskelemaan sitä ja tätä nyyh). 

Kuluneen viikon matka läheiselle vesiputoukselle kului mielenkiintoisissa merkeissä...

Koska meidän QC:t (Quan Cai) eivät ole vielä alkaneet, koulun jälkeen vapaa-aikaa riittää. IB vaatii opiskelijoitaan suorittamaan aktiviteetteja CAS-ohjelman (creativity eli luovuus, action eli toiminta/urheilu ja service eli palvelu) parissa. Me täällä LPC:ssä viemme kyseisen ohjelman hieman pidemmälle ja suoritamme Quan Cai ohjelmaa neljän virallisen aktiviteetin kera (enemmänkin "extra-aktiviteetteja" saa halutessaan ottaa, jos ne aikatauluun mahtuvat). Jokaisen oppilaan tulee valita ainakin yksi Creativity, Action, Campus Service (esim. koulun lehti, koulun matkamuistot ym) ja Community Service (palvellaan koulun ulkopuolista yhteisöä; esimerkiksi taistellaan orjuutta tai ihmiskauppaa vastaan tai autetaan vanhainkodilla, orpokodeissa ym.) 

Vaikka vapaa-aikaa iltapäivisin riittää (olenhan siivelläeläjä double art -oppilas), tekemistä ei kuitenkaan suurkaupungissa ole vaikea keksiä. Kouluni sijaitsee Hongkongin syrjäisillä alueilla, ja läheisistä kerrostaloista (ja uusista, rakennettavista sellaisista) huolimatta ihmismassaa täällä ei ole läheskään niin paljon kuin muualla. Läheiseltä MTR-asemalta pääsee kuitenkin noin tunnin sisään muutamaa linjaa vaihdellen keskustaan, jossa tilanne on hieman erilainen. Iltapäivisin ohjelmaksi on siis muodostunut katsella paikkoja eri puolilla Hongkongia - joinakin päivinä keskustassa, joinakin läheisellä MTR-asemalla tai kauppakeskuksessa. Toissapäivänä suuntasimme koulun läheiselle vesiputoukselle, jonne kiipeämisen jälkeen maisemat olivat muuten upeat. 

Nyt kuitenkin siirryn mun lauantain pariin (uskokaa tai älkää, heräsin kahdeksalta ilman minkäänlaista herätystä ja yritän tässä kuluttaa aikaa kirjoittamalla) ja aamurutiineja noudattamaan (RUOKAA). Nyt, kun kaikki ympäristössä ei ole ihan niin uutta ja sekavaa, on helpompaa kirjoittaa järjestelmällisiä postauksia - kertokaa siis toki, mikäli haluatte kuulla jostakin tietystä Hongkongiin tai LPC:hen liittyvästä asiasta. Kommenttiloota on aina avoin ihmettelylle, joten sinne vain!

IF YOU'RE HOMESICK / GIVE ME YOUR HAND AND I'LL HOLD IT

Kaksi viikkoa on pitkä aika. Kahteen vuoteen verratessa se on hyvin lyhyt aika - tällä hetkellä se kuitenkin tuntuu ikuisuudelta. Istun pimeässä huoneessa, kirjoitan tätä tekstiä läppärin valossa ja mietin, mitä ihmettä teen täällä. Joinakin illan pimeinä hetkinä istahdan huoneeni nurkkaan (kirjaimellisesti, mun huone kun on vain "nurkka") ja mietin, miksi ihmeessä lähdin tutusta ja turvallisesta kotimaasta. Mietin, miksi ihmeessä astuin ovesta ulos viime helmikuussa ja pudotin suuren kirjeen postilaatikkoon. Mietin, miksi ihmeessä päästin irti menneisyydestäni, perheestäni ja läheisistäni.

Elämä täällä ei suinkaan ole täydellistä. Usein UWC:n nettisivuja lukiessa tai yhteisöstä puhuessa sitä kuvittelee, että kaikki on kuin ruusuilla tanssimista ja elämä on niin kauhean helppoa - kunhan vaan parannetaan maailmaa ja sitten vapaa-ajalla vähän chillataan. Ikävä kyllä todellisuus on melko kaukana kuvitellusta ulottuvuudesta. En sano, ettenkö nauttisi täällä olemisesta - mä en lähtisi täältä pois kulumallakaan! Sen verran haluan kuitenkin varsinkin tuleville stipendiaateille valaista, että ensimmäiset viikot eivät suinkaan ole ihan niin helppoja ja ruusuisia kuin niiden kuvittelisi olevan. 

Kun istut täpötäydessä lentokoneessa kahden brittimummon ja leveästi nukkuvan kiinalaismiehen välissä. Kun astut ensimmäistä kertaa uudelle mantereelle ja kaikki on ihan liian suurta. Kun vedät matkalaukkusi läpi lentokentän portista ja tajuat, että suomi ei ole enää vaihtoehto ainakaan kolmeen kuukauteen. Kun saavut kampukselle ja kuulet valtavan kasan sääntöjä. Kun keskustelet valtavassa porukassa ja lipsahdat puhumaan lauseen suomeksi (voi sitä nolouden määrää). Kun en pysty ilmaisemaan itseäsi samalla tasolla kuin äidinkielelläsi. Kun istut huoneessasi kämppisten dataillessa, ja yksinkertaisesti tajuat, että olet uudessa maassa ihan yksin. Kun makaat sängylläsi yön pimeinä tunteina, kuuntelet ilmastoinnin kohinaa ja itket muutaman kyyneleen ihan vaan koska tuntuu siltä. Kun juokset ympäri kaupunkia umpiväsyneenä orientaatioviikon takia. Kun vaellat kukkuloilla ja vuorilla reilun kolmenkymmenen asteen helteessä. Kun istut oppitunnilla ja erehdyt harhautumaan keskittymiskykysi kanssa - ja huomaat missanneesi jotain hyvin tärkeää. Kun istut tuutorisi kanssa hänen asunnossaan ja yrität saada selvää hänen espanjalaisesta aksentistaan. Kun istut mandariinintunnilla ja huomaat, että et pidä opettajasta sitten ollenkaan. Kun täytät Kiinan viisumihakemusta ja toteat, että byrokratia on (jälleen) syvältä. Kun istut opinto-ohjaajan toimistossa ja kuuntelet kun se pelottava mies pauhaa huonoista valinnoistasi. 

Juuri noina hetkinä sitä ajautuu miettimään. Koti. Missä on koti? Kuulunko minä tänne vai en? Entä jos en olekaan oikeassa paikassa? Entä jos en kuulukaan tänne, entä jos en löydä täältä pysyviä ystäviä? Entä ensi vuonna, jos ystävystynkin ylempien vuosiluokkien kanssa ja jään täysin yksin? Entä jos en pärjääkään tunneilla enkä saa vaihdettua aineitani? Entä jos koti Suomessa ei olekaan enää sama kun palaan? Kuten Ozonen tarjoilija meitä kauhean vaativia pohjoismaalaisia palvellessaan - the struggle is real. 

(c) Sophie

Samaan aikaan mä rakastan tätä paikkaa. Olen tavannut niin monta mahtavaa ihmistä, että tuskin osaan edes laskea niin pitkälle. Olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua erilaisten ihmisten kanssa, istunut niin monessa kanttiinin pöydässä niin erilaisen seuran kanssa, että muistikaan ei riitä. Olen nauranut ja iloinnut, hypännyt altaaseen kesken QC-esittelyjen valtavan porukan kera (ja kuullut siitä jälkeenpäin vihaiselta opettajalta, hups), viettänyt jäisiä hetkiä hetkiä auditoriossa kuunnellen puheita (=facebookissa värkäten), stressannut koulusta tanskalaisen luokkalaiseni kanssa, stressannut elämästä hongkongilaisten ystävieni kanssa, viettänyt naurunsekaisia hetkiä täydessä MTR-junassa suomalaisen kakkosvuotisen ja norjalaisen luokkalaiseni kanssa - ja paljon muuta.

En päästäisi tätä kokemusta irti mistään hinnasta. Vaikka ikävöin perhettäni ja kotia Suomessa, en lähtisi täältä mistään hinnasta. Ei nyt, ei vielä. Nyt ei ole sen aika. Mä tulin tänne osittain sen takia, että mä halusin oppia ja kehittyä ihmisenä. Mä halusin päästä eroon tietynlaisesta varautuneisuudesta, mä halusin oppia olemaan avoimempi ja ymmärtäväisempi. Mä halusin oppia ystävystymään ja sosialisoimaan, olemaan pelkäämättä sosiaalisia tilanteita. Mä halusin oppia ottamaan riskejä. (Yksi asia, mikä täällä huvittaa: kaikki jauhavat sitä ja tätä aiheesta "personal challenge". Itsensä haastaminen sitä ja tätä ja sitä ja tätä. STAHHHHHP plz) Ja hei, täällä mä olen!

(c)Siren

Vaikka suuri osa ulkomaille muuttavista nuorista, olivat he sitten UWC-oppilaita, vaihto-oppilaita tai jotain muuta, kehuu kaiken maasta taivaisiin, todellisuus on kuitenkin kaukana noista pilvilinnoista. Uskallan lyödä vetoa, että joka ikinen noista nuorista tuntee ainakin välillä olonsa erilaiseksi, ulkopuoliseksi tai yksinäiseksi. Toiset enemmän ja ennemmin kuin toiset. Se on elämää, normaalia ja sitä tapahtuu kaikille.

Kun koti-ikävä yllättää, mitä tehdä? Tää on kirjaimellisesti mun ensimmäinen kerta näin kaukana kotoa ja kaiken lisäksi aivan yksin. Tottakai mä voin laittaa iltaisin Facebookissa kauhean litanian tekstiä mun kakkosvuotiselle (been there, done that, anteeksi Klaus :D:D:D::D), mutta ei se ole sama asia kuin perheenjäsenelle puhuminen tai vastaava helpottava keino. Tottakai mä voin jakaa tunteitani myös luokkalaisteni kanssa (been there, done that, MÄ OON TEHNYT KAIKEN USKOKAA JO) mutta silloinkin eteen tulee usein jonkinlainen kielimuuri tai yleensäkin "tunteiden muuri". Aikaeron takia kotiin on melko vaikea viestittää reaaliaikaisesti ja yleensä kyseiset ongelmat kun tuntuvat painavan päälle nimenomaan internet breakin alkaessa....huoh.

Mitäkö mä sitten teen? Mä avaan silmäni (kuvainnollisesti, lol), mietin asioita ja syvennyn ajatuksiini. Mä kirjaimellisesti raahaan itseni ulos mun masislokerosta, mietin positiivisia asioita ja yritän ratkaista ongelman ensin itsekseni (suomalainen teen-kaiken-yksin-asenne voittakoon, not). Kelaan vanhoihin keskusteluihin, katselen vanhoja viestejäni ja huomaan, miten paljon olen halunnut tulla tänne. Miten suuren työn olen tehnyt päästäkseni tänne. Miten suuri unelma tämä on mulle ollut jo pitkän aikaa. Ja kappas, täällä mä olen. Elämä näyttää yhtäkkiä muutaman asteen valoisammalta.

Pieni vinkinpoikanen siis tuleville stipendiaateille: ainakaan aluksi elämä ei ole helppoa. Eikä sen kuulukaan olla. Elämä on haaste (nyt hiiteen se personal challenge jo), joka vain täytyy ottaa vastaan. Palkintona on paljon upeita asioita - kuten tämä kokemus. Mä rakastan tätä paikkaa ja näitä ihmisiä. Mä nautin elämästä - ja tämä upea matka on vasta alussa.

MID-AUTUMN FESTIVAL

Hyvää keskisyksyn juhlaa sinne Suomeenkin! Mulla oli eilen (viimein) ensimmäinen koulupäivä, mutta osuvasti tänään on kansallinen vapaapäivä. Keskisyksyn juhlan aikaan ihmiset kerääntyvät yhteen, tapaavat perhettään, syövät ulkona, sytyttävät lyhtyjä, tapaavat ihmisiä ja rukoilevat. Mun ensimmäisenä keskisyksyn juhlana (kuulostaapa kamalalta näin suomennettuna, hyi) en vieraillut paikallisessa perheessä saati hankkinut yökylälupaa koululta, mutta ei se suinkaan estänyt hauskanpitoa. Päivän saldona on muutama ja taas muutama kuukakku (makea pieni kiinalainen leivonnainen), erityisen loistava eksyminen kaupungilla kahden paikallisen oppilaan kanssa, mielenkiintoista festivaaliohjelmaa (6-vuotiaita lapsia hyppimässä narua lavalla darrabiisin tahdissa. Juu.), muutama tikkari automaatista (päivän pelastus <3), kävelemistä, lisää eksymistä ja vielä lisää kävelemistä ympäriinsä.

Mid-Autumn festival!

Orientaatioviikko on viimein takanapäin, ja rehellisesti sanoen täytyy myöntää, että kyseessä oli yksi pisimpiä viikkoja mun elämässä. Korjaan: pisin viikko mun elämässä. Älyttömän raskasta täällä on ollut, mun energiatasot on nollassa ja ajoittain on vaikea pysyä tahdissa, mutta koulun alettua uskoisin, että fiilikset muuttuvat melko arkisiksi. Orientaatioviikon ohjelma oli paljolti juoksemista ympäriinsä erilaisilla asioilla, henkilökorttien, metrokorttien ja papereiden täyttämistä, esittelyjen kuuntelemista ja sen sellaista. Ohjelmaan kuului myös mm. Hongkongin "mysteerikiertue", eli käytännössä Hongkongin keskeisillä paikoilla pyörimistä erilaisia tehtäviä suorittaen (nimimerkillä Bruce Leen patsaalle haukkuminen on tosi eksoottista ja hauskaa. Hau hau.) Orientaatioviikko päättyi kansainväliseen kulttuurien iltaan (International Cultural Evening), pukukoodina kansallispuku. Sellaista allekirjoittanut ei tosin omista, joten suomenlippu hartioilla wonder woman -meiningillä mentiin. Jee.

Näkymiä Ozonen ikkunasta

Sunnuntaina pohjoismaalaisten ryhmä suuntasi maailman korkeimpaan baariin, Ozoneen. Paikka on älyttömän kallis luksusmesta valtavan kerrostalon 118 kerroksessa. Paikan hissi kulkee tuhatta ja sataa (sen tuntee korvissa, trust me), näkymät ikkunasta on aika hemmetin hienot ja drinkit on ihan mukavan hintaisia, mutta näkymät ja palvelun huomioonottaen ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Ensimmäinen täpötäydessä metrossa matkustuskin on viimein koettu, jee! Oon itse asiassa jo vähän aikaa miettinyt, missä ne kuuluisat ruuhkat ovat. No, siellähän ne, ruuhka-aikaan isommilla asemilla.

Wonder woman chillaa huoneessaan ja ottaa teinipeilikuvia....

Mun blogitekstit menee viikko viikolta aina vain erikoisemmiksi ja järjestys pomppii miten sattuu. Suuri osasyy siihen on ajan puute, pahoitteluni. Kamera ei ole kulkenut paljon matkassa, joten mulla ei ole paljon kuviakaan näytettäväksi - muiden ottamia kuvia löytyy kyllä, mutta en ole saanut aikaiseksi kysyä lupia niiden käyttämiseen. Siihen asti siis pärjätkäämme mun kännykän laadukkailla ja erittäin vääränkokoisilla kuvilla. Jee.

ORIENTATION WEEK

Päivät kuluvat yllättävän nopeasti, ja yhtäkkiä olenkin ollut täällä jo viikon. Toisaalta kyseinen viikko on ehdottomasti ollut elämäni pisin: olen ollut täällä ikuisuuden, mutta en kuitenkaan. Orientaatioviikko on reippaasti käynnissä ja lähestyy loppuaan. Nyt on torstai-ilta, ja yritän väsätä pikaista postausta ennen internetin katkeamista.

Mun elämä LPC:ssä on lähtenyt hyvin käyntiin, vaikka alku olikin vaikea. Maanantaina velloin yksinäisyyden kourissa ja tahdoin pois. Olin pettynyt itseeni, ympäristöön, halusin kotiin ja tunsin oloni ulkopuoliseksi. Englannin käyttäminen tuntui kauhealta, ja suurissa porukoissa suomeen lipsahtaminen oli noloa (okei, on se vieläkin). Mutta hei, mäkiä tulee ja menee, mutta täällä mä olen siitä huolimatta! Olen tutustunut kymmeniin ihmisiin, kysellyt nimiä uudestaan ja uudestaan ja toistanut nimeäni ainakin kolmesataa kertaa. On oikeastaan vähän noloa, että suuri osa oppilaista muistaa allekirjoittaneen nimen, mutta minä en suinkaan ole niin taitava (hemmetin nimimuisti................) Koska mä olen tietenkin todella tahdikas (lue: awkward) suomalainen, en yleensä uskalla kysyä nimiä enää kolmatta kertaa, joten yleensä odotan käsivällisesti, josko joku keskustelukumppanin nimen tunteva hyppäisi jostain esiin. Toimii aina!

Kenties tunnetuin maisema Hongkongissa - ja hyvin erikoista nähdä ja valokuvata kyseinen maisema omin käsin. 

Tekemistä riittää vaikka muille jaettavaksi. Tervetuliaisjuhla, tuutoriryhmät, harrastustoiminnasta päättäminen, syömistä, lisää syömistä, alkoholista keskustelemista, lisää syömistä, lisää tuutoriryhmäilyä, pelaamista, HKID:n hommaamista (ja englannintaidottoman kiinalaisen miehen haastateltavana olemista, huoh), leireilyä, vaeltamista, lattialla nukkumista, niskojen kipeytymistä, kiipeämistä, rantoja, maisemia, bussi- ja metromatkailua --- ja kaikkea muuta. 

Palasin tänään leireilemästä asuntolaryhmien 2&4 kanssa, ja väsymys painaa päälle. Hongkongin karmean kuumassa säässä vaeltaminen ei suinkaan kuulu mun suosikkiasioihin, mutta ainakin maisemat on älyttömän komeita! Vuoret, kukkulat, meri, kaikki se vihreys ja uskomaton luonto - sielu lepää. Takana on todella pitkä päivä, jonka ensimmäiset tunnit vietin lattialla nukkuen, seuraavat tunnit viideltä heräten, muutaman tunnin vaeltaen, sen jälkeen veneillen, sitten bussissa istuen, Victoria Peakilla kävellen (kuva yllä), huoneessa istuen ja niskakipuja valittaen. Noin lyhyesti sanoen. 

LPC alkaa oikeasti tuntua pikkuhiljaa kodilta, vaikka olenkin ollut täällä vasta viikon. Ajoittain olisin valmis juoksemaan karkuun ja piiloutumaan jonnekin kauas ihmisistä, mutta mitään ylitsepääsemätöntä ei kuitenkaan ole tullut vastaan. On täällä ärsyttäviäkin piirteitä, kuten muutama ihmeellisen tiukka sääntö (kaksi ihmistä istumassa sängyllä on sopimatonta ja rangaistavaa ym) ja yliopistoista pauhaaminen (cmoon, en ole edes aloittanut opiskelua ja nyt pitäis jo valita yliopistoja, huoh). Koska ykkösvuotisiin kuuluu monenikäisiä ihmisiä monesta eri kulttuurista, löytyy ärsyttäviä asioita kaikkialta. Äänekkyys, meluaminen keskellä yötä, lapsellisuus, ihmeellisistä asioista huutaminen, opiskelun fanittaminen - ihan kaikkea en osaa tajuta, mutta kukin tavallaan. (Tosin viime yönä kyseiset piirteet kello yhdeltä alkoivat hieman rasittaa. Hieman. Terveisin väsynyt ihminen). 

Toisaalta elämä ei ole koskaan niin helppoa kuin sen luulisi olevan. Elämä täällä ei ole täydellistä, mutta sen sijaan se on viihdyttävää ja mukavaa. Ihmiset ovat ihania, keskustelut hyvin luokkaa UWC (missä muualla keskustelisit tuikituntemattoman kanssa politiikasta ja uskonnosta ensimmäisenä päivänä?) ja kampus on upea. 

Kello ei ole vielä edes yhtätoista, mutta LPC:n ihana sänky (no hei, viime yöhön verrattuna aika luksus sentään) kutsuu mua luokseen aika tehokkaasti, joten tämä postaus saa jäädä hyvin sekavaksi ja irralliseksi, jee. Pahoitteluni siitä ja mahdollisesti myös mun suomen kielen taidon vähäisyydestä - kielen käyttäminen on jäänyt melko vähälle. surprise.

(p.s. If you're a fellow LPC student and you're reading this: congrats, you know how to use Google Translate!)