On hämärä keskiviikkoilta elokuussa 2011. Kuusi nuorta tyttöä astuu yksitellen ahtaseen musiikinluokkaan. Ikivanhat soittimet lepäävät nurkassa ja kaappeihin unohdetut kanteleet ja kirjat hukkuvat pölyyn. Keinotekoinen valo kimpoilee valkoisista seinistä ja tavoittaa lopulta katsojan silmän. On alkanut tarina, joka nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, lähenee loppuaan.
Tuona iltana lähes kolme vuotta sitten sai alkunsa ryhmä, johon kuului nuoria ja kokemattomia muusikonalkuja. Tuona iltana sai alkunsa näiden kuuden nuoren yhteinen musiikkiharrastus. Tuona iltana sai alkunsa B.AM.
Ensimmäinen vuosi kului iloisen intohimon parissa - musiikki oli ihmeellinen asia, yhdessä soittaminen tuntui hullulta - mutta hauskalta. Noin kaksi viikkoa tuon elokuisen illan jälkeen koitti ensimmäinen keikka paikallisessa musiikkitapahtumassa. Kolme vuorottelevaa laulajaa seisoi kukin vuorollansa yleisön edessä jännituksestä täristen ja sormet kippuralla. Nuottitelineet ja paperit naaman edessä suojasivat katseilta; oli vaikeaa liikkua, ymmärtää, esiintyä.
Täytyy sanoa, että juuri tuo vuosi oli meille hyvin kasvattava kokemus. Kaikki piti alusta alkaen tehdä itse: tavaroiden roudaaminen, biisien treenaaminen ja esiintymispaikkojen löytäminen ei tullut ilmaiseksi. Kasvaminen oli outoa, uutta ja ihmeellistä. Ilta illalta esiintyminen alkoi tuntua luonnollisemmalta ja yleisön edessä seisoiminen ei tuntunutkaan enää kovin kaamealta.
Eräs keikka mulla on erityisen paljon jäänyt mieleen. Eräänä talvisena päivänä saimme kutsun vuosittaiseen Joulupukin liikkeellelähtöön, jossa esiinnyimme joukolle nuoria ranskalaislapsia. Kyseinen ilta tuskin olisi jäänyt mieleen, ellei paikalle olisi astellut kuvausryhmä televisiokameroineen. Rumpukapuloiden ensimmäiset iskut, pianon koskettimien ensimmäiset soinnut, ensimmäinen henkäys mikrofoniin. Punainen valo kamerassa. Kyseinen ilta oli täysin uusi kokemus: eihän meitä tietenkään kuvattu, mutta tuntuihan se hauskalta sanoa tuttaville että hei, arvatkaa kenen ääni kuului eilen telkkarissa.
Muuten ensimmäinen vuosi kului melko tasaisesti. Esiintymispaikkoja löytyi kiitettävästi: mielenkiinto oli vielä kohtalaista, kyseltiin "sen uuden tyttöbändin" perään. Ajateltiin, että annetaan nyt pikkutyttöjen soittaa kun vielä haluavat, kohta tuo teini-ikä vie mennessään eikä niitä kuitenkaan kohta kiinnosta enää.
Vaan väärässä olivat.
Toinen vuosi yhdessä lähti käyntiin räjähtäen, kun kokoonpanomuutokset repivät bändiä riekaleiksi. Ensin lähti yksi, sitten lähti toinen, sitten lähti kolmas. Ensin oli kuusi, sitten oli viisi, sitten oli neljä: lopulta enää kolme. Muutoksista huolimatta B.AM jatkoi matkaansa ja teki töitä, treenasi ja keikkaili.
Kesäkuussa 2012 Suomen kaikkien aikojen myydyin miesartisti vieraili Savukoskella - nimittäin (tattadadaa) Jari Sillanpää. Mutkien ja pulmien kautta meille tarjottiin tilaisuutta päästä esiintymään ennen varsinaista esiintyjää. "Saatte lämpätä", meille sanottiin. Okei, olisi ehkä totuudenmukaisempaa sanoa, että me saatiin lämpätä lämppäreitä, mutta soitettiinpa kuitenkin! Kyseinen päivä oli ensimmäinen kerta, kun me pääsimme ryhmänä soittamaan ammattimaisilla soittimilla, äänentoistolla, tavaroilla, tilpehööreillä. Oma äänimies kertoi ja kuulutti, testasi ääniä ja neuvoi. Ammattilaisbändi avusti ja ohjeisti, auttoi ja opasti. Suuret tuulettimet halkoivat kesäistä ilmaa: "ei tuu hyttysiä", miehet sanoivat. Ei tullut ei.
Toinen vuosi oli esiintymisten kannalta paljon haastavampi: ihmisten kiinnostus katosi, kunnan vaikuttajat menettivät mielenkiintonsa ja tapahtumia löytyi yhä harvemmin. Musiikkiharrastus tiivistyi lähinnä jokaviikkoisiin bänditreeneihin, ja silti joka suunnasta sateli juuta ja jaata. Onneksi musiikista iloitsemiseen ei tarvita kunnan päättäjiä tai yritysten johtajia.
Bändimme musiikkigenret ovat aina olleet laajat: suomalainen purkkapop, amerikkalainen metalli, rauhallinen iskelmä, korealainen pop, japanilainen rock ja monet muut genret sekoittuivat settilistoissa merkittävästi. B.AMia ei voi lukita yhteen genreen: jos halutaan vetää tätä, vedetään tätä, mutta jos halutaan vetää tuota, niin medän vedetään tuota. Piste. Pienelle lappilaiskunnalle oli pienoinen shokki, kun paikallinen nuorisobändi coveroi korealaista musiikkia. "Mitä kieltä tuo on?" kysyttiin uudelleen ja uudelleen. "Miksi tuollaista?" udeltiin. "Miksei suomalaista?".
Kysymys on jo itsessään tyhmä. Miksi lukita itseään pelkästään suomalaiseen musiikkiin? Miksei tyyliään voisi jättää rajaamatta? Miksei musiikkityylin kohdalla voisi lukea: "se, mitä milloinkin huvittaa soittaa" tai "fiilistelymusiikki"? Se, mikä kuulostaa hyvältä ja tuntuu hyvältä. Eikö musiikin kuulu olla hauskaa, nautittavaa, tunteellista? Ei kieli tai alkuperä vaikuta musiikin olemukseen.
"Soittakaa paranoidi!" sanon minä.
Syksyllä 2013 synttärikakkuun olisi voinut taiteilla numero kakkosen. "Kaksi vuotta takana", muistan sanoneeni mikrofoniin valojen loisteessa. Basarin kumea sointi ja kitaran vahva huuto. Musiikin parhaat puolet: tinkimätön ilo, rakkaus, halu.
Lähes kolmen vuoden aikana tämä yhtye on muuttunut valtavasti. Ei liene tarpeellista mainita erikseen kokoonpanomuutoksia, sillä onhan se selvää, että sointi ja elämä muuttuu erilaisissa porukoissa. Muutosta ovat kuitenkin aiheuttaneet myös kuluneet vuodet, kuukaudet, viikot, päivät. Me pienet ihmiset tässä suuressa maailmassa opimme joka päivä jotain uutta. Aikuisempi ääni, tasaisempi rumpukomppi, varmempi tahti, kauniimpi melodia. Kokemus.
Ja silti taustalta paistaa edelleen se sama ilo, joka heijastui läpi ensimmäisellä keikalla. Se vilpitön ilo ja nautinto. Esiintymisjännitys on nykyään hallittavissa; se on kutkuttavaa, jännittävää, innostavaa, mutta ei painostavaa.
Tänään astuin lavalle tämän upean ryhmän kanssa kenties viimeistä kertaa. Fiilis on haikea. Miten selität muutamalla sanalla kokemuksen, joka on kestänyt yli 960 päivää? Miten selität, miten paljon nuo vuodet, nuo kuukaudet, nuo viikot ja nuo päivät ovat vaikuttaneet elämääsi? Miten selität, miten paljon nuo hyvästit sattuvat?
Hyvästit eivät ole helppoja, ja hyvä niin. Vaikka mun elämäni jatkuukin toisella puolella maapalloa, täysin erilaisessa ympäristössä, niin mulla on täällä ystäviä, perhe ja ympäristö, jota kaivata. Mulla on täällä valtava pala mun sydämestä, ja hyvä niin. Mulla on täällä upeita kokemuksia ja korvaamattoman tärkeitä ystäviä. Mulla on täällä koti. Ja hyvä niin.
Goodbyes are never easy. No, goodbyes are fucking hard.
C'est la vie.
