No words to say / no games to play

Viikonlopun kuvasaldo: järvi ja sorsa. Kännykän alamaisena toimivana 2000-luvun lapsena päätin elää viikonlopun paljolti ilman internetin vaikutusta. 

Suomen UWC-yhdistyksen kesätapaaminen oli siis tänä viikonloppuna. Tapahtuma oli meille uusille stipendiaateille pakollinen ja ilmainen (nimimerkillä ilmainen ruoka kelpaa aina), mutta meidän lisäksemme paikalla oli mm. kouluissa opiskelevia, niistä juuri valmistuneita sekä aikaisempina vuosina valmistuneita alumneja.

Harvemmin mun pää on yhtä tyhjä kuin nyt. Kaikki, minkä voi sanoa, on jo sanottu. Loput asiat ovat niitä, jotka pitää itse kokea. Sinänsä kyllä kauhistuttavaa, että me stipendiaatit vuosimallia '14-'16 tavataan ensi kerran kenties vasta ensi kesänä. Hui.

Tää yöjuna saa mussa aikaan masentuneita fiiliksiä. Tai ehkä se on tää Lappiin palaaminen.

Mut 12 apinaa ne tanssii tänään / kun niille antaa makeaa ne saa hyppimään

Suomen Kulttuurirahasto julkaisi viimein vuoden 2014 UWC-stipendiaattien nimet (linkitilink) maailman silmien alle, vau, hui, wau! Mä muistan miten vasta puoli vuotta sitten istuin sängylläni ja tuijotin nettisivuja silmä kovana. "Päivittykää nyt", huokailin. "Miks ei oo jo helmikuu", valitin. Mutta täällä ollaan, hui!

Kun mä oon puhunut täällä melko järjestelmällisesti mun lapsuudesta ja nuoruudesta ja harrastuksista, on lienee tän blogin tulevien kahden vuoden aiheen vuoro. Olen jo vuosia haaveillut mahdollisuudesta opiskella ulkomailla ja jo ala-asteella selvitin ahkerasti internetistä erilaisia vaihto-oppilasjärjestöjä. Tuohon aikaan olin ensimmäistä kertaa törmännyt japanilaiseen kulttuuriin, johon tutustuin siskoni animeharrastuksen kautta. Haaveilin vuodesta Aasiassa: googlettelin ja tiedustelin. Kaikki vaihtoehdot vaikuttivat aivan liian kalliilta, tyyriiltä, vaikeilta. Samoihin aikoihin kuulin ensimmäistä kertaa UWC:sta. Ensimmäiset hetket sivuja tarkastellessa olivat ristiriitaiset. Samalla tuijotin uskomattomia faktoja silmät pullollaan: kaksi ilmaista vuotta ulkomailla! Ei voi olla totta! Samalla kuitenkin innostuin myös perimmäisistä tarkoitusperistä, ideologioista, tavoitteista. Huomasin, että UWC ajaa hyvin samankaltaisia arvoja kuin minäkin omassa elämässäni. Huomasin, että UWC on paljon enemmän kuin kaksi vuotta ulkomailla. UWC on elämäntapa. Olin myyty. 

Omaan hakuaikaani oli kuitenkin aikaa vielä vuosia. Yläasteeni meni ohi aika leppoisasti omine vaikeuksineen ja onnenhetkineen. Vuosien aikana UWC painui mielestäni taka-alalle: keskityin jälleen pyörimään erilaisten vaihto-oppilasjärjestöjen sivuilla, laskeskelin rahoja ja etsiskelin työpaikkoja. Järjestöt vastailivat juuta ja jaata, osa heitti samantien rinkiin ehdottomat eit. Viimein Lokakuussa 2013 tärppäsi, kun eräs lappilainen Rotary-klubi ilmoitti, että pääsisin vuodeksi vaihtoon ulkomaille. Hypin, juoksin ja kiljuin enemmän kuin koskaan ennen. 

Kohtalolla oli kuitenkin näppinsä pelissä. Mä vihaan sanaa kohtalo, mutta tässä tapauksessa annan rikkomuksen anteeksi. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, en olisi välttämättä koskaan ottanut vastaan tilaisuutta hakea UWC:lle. Kolme viikkoa myöhemmin sama klubi kuitenkin ilmoitti kylmästi sähköpostilla, että vaihtovuoteni käsittely on lopetettu, koska he eivät löytäneet (taikka jaksaneet etsiä) vaihtoperhettä. Oloni oli kuin maansa myyneellä: tähänkö unelmani viimein kariutuvat? Tähänkö viimein pysähtyvät unelmani maailmanlaajuisesta ystävyydestä, kulttuurien rakastamisesta, moninaisen luonnon tuntemisesta? Istuin sängylläni ja annoin kyynelten virrata. Samana päivänä eksyin jälleen UWC:n sivuille. Tuijotin jälleen nettisivuja ihmeissäni, kävin läpi kaikki koulut ja harrastusmahdollisuudet, tavoitteet ja arvot, tunteet ja tottumukset. Päätin ryhdistäytyä. "Nyt tai ei koskaan" sanoin. Jos nyt ei tärppää niin sitten ei tärppää - sitten odotetaan yliopistoa. 

Joulun jälkeinen kuukausi kului hitaasti. Vietin ahkerasti aikaa UWC:n nettifoorumilla tarkkaillen muiden hakijoiden keskustelua. En uskaltanut itse ottaa siihen osaa: en halunnut jättää haustani jälkiä jo ennen kuin olin edes koskenut hakemuspapereihin. Mitä jos en pääsisikään. Niin, mitä jos en pääsisikään? Hylkäisinkö viimein unelmani, unohtaisin kaikki nuo onnelliset innostuksen hetket? 

Hitaasti, päivä kerrallaan, helmikuu jatkoi lähenemistään. Hakemuslomakkeet ilmestyivät nettisivuille. Hyökkäsin saman tien täydentämään tietojani. Nimi: Viivi. Harrastukset: laulaminen, vpk. Koulutoiveet: Hong Kong, Wales, USA. Sormet näpyttivät tietoja ruudulle. Näpytys jatkui sellaisenaan kaksi viikkoa - pysähtyen vain hetkeksi kysymään sähköpostista tai foorumilta lisää (ja lisää) kysymyksiä. Kun päätän jotain tehdä, teen sen myös kunnolla paitsi jos pitää siivota - siksi halusin tarkistaa jokaisen (ja meinaan ihan oikeesti jokaista) pikkuasian, mitä vain keksin. Kirjoitin omaelämäkertani uudelleen ja uudelleen: en ole koskaan jaksanut lukea yhtä ainutta tekstinpätkää yhtä kauan kuin tuota pahuksen omaelämäkertaa. Noiden kahden viikon aikana luin tekstin läpi valehtelematta yli 100 kertaa: uudestaan ja uudestaan, yhtä sanaa muuttaen, ja jälleen uudestaan muuttaakseni jälleen yhden sanan. Jos sana ei kuulostanut omalta, vaihdoin sen. Ihan joka asiassa mun perfektionismi ei tule ilmi, mutta kirjoittamisen kanssa kylläkin. Huh. 

Helmikuun 17. päivänä raahasin viimein tulostimen huoneeseeni ja klikkasin "tulosta". Kasasin läjän paperia yhteen ja etsiskelin kirjekuoren, jossa voisin paperit lähettää. Ajattelin kerrankin olla ajoissa, hyvässä aikataulussa. No, ei se ihan niinkään mennyt. Mulla meni vanhempien allekirjoituksia metsästäessä reippaasti yli viikko, kun isäni ei ollut paikkakunnalla ja hänen allekirjoitustaan tarvitsin. Joskus olisi oikeastaan ihan kiva saada asiat tehtyä ajoissa ja ilman stressiä, mutta tietenkin pääsin laittamaan paperini postiin vasta juuri ennen hakuajan loppumista. Hupsista.

Maaliskuu kului mun osalta hermostuneen odottelun parissa. Laskin viikkoja, päiviä, tunteja - jopa minuutteja - hakujen tuloksiin. Odotusaikaa helpottivat (ja toisaalta hermostusta pahensivat) foorumilta löytyneet hakijat, joiden kanssa oli helppo vaihtaa mielipiteitä ja kokemuksia. Yksinkertaiset "mitä te laitoitte siihen ja siihen" -kysymykset satelivat puolin ja toisin. Hermoilimme yhdessä, juttelimme mukavia ja tapoimme tylsyyttä. Omat mahdollisuudet haastattelupaikkaan tuntuivat pieniltä varsinkin sen jälkeen, kun olin päässyt tutustumaan suureen porukkaan aivan mahtavia ihmisiä. Epätietoisuus oli pahinta. Ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Sama tunne iski silloin, kun suuri osa hakijoista sai sähköpostiinsa viestin, jossa ilmoitettiin, ettei heitä ollut valittu haastatteluihin. En tiennyt, pitäisikö iloita vai olla hyvin hyvin hermostunut, sillä epätietoisuus siitä, hylättäisiinkö vielä lisää hakijoita, oli suuri. Tuona yönä oli vaikea nukkua. Huusimme toisillemme caps lockit kaakossa järkytystämme ja hermostuneisuuttamme. Seuraava aamu oli vaikea: olin valvonut pitkälle yöhön, eikä sähköposteja kuulunut. Vieläkään. Astelin kouluun kädet hermostuksesta täristen. Tunteihin oli vaikea keskittyä: vilkuilin kännykkää minuutin välein. Pelkäsin jatkuvasti, että sähköpostiin pamahtaisi sittenkin hylkäys: niin kuin niin monta kertaa aiemminkin. 

Koulun loputtua marssin kotiin pakkasen saattelemana ja luovuin viimein kännykän tuijottamisesta. Marssin pannuhuoneeseen sytyttämään tulia ja päätin, että kännykkä saisi olla rauhassa koko illan. 

Eipä saanut. 

Tiistaina 25.3. kello puoli kuuden aikaan vilkaisin sähköpostiani vielä kertaalleen. Suu loksahti auki hämmästyksestä. Haastattelukutsu. Oikeesti. Soitin paniikinomaiset puhelut vanhemmilleni ja juoksin ympäri taloa huutaen innoissani. Joskus on oikeesti ihan hyvä, että asustelen suuren osan viikosta itsekseni. Ainakin tällaisina hetkinäni. Onneksi mulla ei ole seinänaapureita. Ne vihais mua. Oikeesti. 

Niin siitä ajan laskemisesta?

Näkymä hytin ikkunasta illalla. Näkymä hytin ikkunasta aamulla. Pieni ero?

woopwoop tunnelmia

Haastattelupäivää edeltävänä perjantaina astuin Kemijärveltä lähtevään yöjunaan yhdessä erään ystäväni kanssa. Viikonloppu Helsingissä kului nopeasti: melkein liiankin nopeasti. Sunnuntaina astelin sateisessa säässä ympäri Helsinkiä vailla päämäärää. Iltapäivällä tapasin muita hakijoita keskustassa. Meitä oli kai parikymmentä, noin puolet haastatteluun kutsuttuja ja puolet muita hakijoita. Istahdimme suurena pöytäseurueena ensimmäiseen tilaan, jonka löysimme, ja keskityimme vaihtamaan ajatuksia. Hermostukseni kasvoi entistä enemmän: miten minulla, pohjoisessa asuvalla mitäänsanomattomalla tytöllä olisi mitään parempaa annattavaa kuin näillä ihmisillä? 

Haastatteluja edeltänyt yö sujui huonosti. Hyvin huonosti. Erittäin huonosti. En halunnut laskeja tunteja haastatteluun - laskinpa kuitenkin. En halunnut laskea minuutteja haastatteluun - laskinpa kuitenkin. En halunnut laskea lampaita nukahtaakseni - laskinpa kuitenkin. Enkä nukahtanut, en sitten millään. Mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä, kävin läpi mielessäni elämän syvimpiä koukeroita ja masentelin itseäni murskakuvilla mahdollisesta tulevaisuudestani. Yön aikana onnistuin nukkumaan ehkä noin tunnin. Ihanaa. Valehtelematta elämäni tuskallisin yö. 

Positiivinen puoli? Ainakin ehdin selvittää ajatuksiani.

Mä en stressaa herätyksistä. Koskaan. Paitsi haastattelupäivänä. 

Kaunis auringonnousu enteili päivää? Ainakin se lämmitti mieltä. Hih.

Kello viideltä viimein luovutin ja nousin sängystä. Olo oli kuin rekan alle jääneenä: ilman niitä murtumia ja veren määrää. Saimme yösijan kaverini tädin kodista, joten varhain aamulla oli vaikeaa olla herättämättä muita. Hiippailin kaikessa hiljaisuudessa ympäri taloa etsien viime hetken tavaroitani, syöden ja meikaten. Puoli seitsemän aikoihin astuin viileään ulkoilmaan ja tallustelin juna-asemalle. 

"Tavataan steissillä", taisi olla porukan viimeinen huudahdus sunnuntaina ennen kuin katosin ihmispaljouteen. Puoli kahdeksan aikaan minä ja muutama muu haastatteluihin kutsuttu seikkailimme ympäri keskustaa Kulttuurirahaston tiloja etsien. "Tästä vasemmalle", hoettiin. "Tästä oikealle". Helsingissä on loppujen lopuksi hyvin vaikea eksyä, mutta tällaisena pohjoisen asukkina olin tottakai kehittänyt jo kaikenlaisia kauhukuvia päässäni: mitä jos en löytäisikään perille, mitä jos juna ei olisi ajoissa, mitä jos eksyisin, mitä jos unohtaisin paperini jonnekin... No, sitä ongelmaa ei ollut. Löysimme perille hyvin helposti. Liian helposti. Höh. Tylsää. 

Itse haastattelupäivästä en halua (enkä saa) kertoa juurikaan, mutta yleisiä fiiliksiä voin kyllä jakaa. Ne yleiset fiilikset? Hermostuneet, mutta onnelliset. Tuntui mahtavalta päästä puhumaan "kaltaisilleen" ihmisille (jotenkin äärettömän tyhmästi ilmaistu mutta mun suomi ei nyt toimia) kokonaisen päivän ajan. Kun oma osuuteni oli ohi, päivä oli jo pitkällä iltapäivän puolella. Nostin käteni pystyyn ja romahdin seinää vasten. Polvet olivat turta ja sormet hellinä: kuukausien jännitys ja stressi tuntui purkautuvan hetkessä. Olin kuullut kaikenlaisia juttuja haastatteluista: siitä miten mukavia ne ovat ja miten hauskaa siellä on olla. En ollut uskonut niitä väitöksiä, joskin täysin turhaan. Jos sillä puolen ruutua jossakin mahdollisesti joskus on mun tuleva ykkönen (hui, pelottava ja kauhea ajatus, minä kakkosena, AJATUSKULKU PERUUTETTU VASTAHAN MÄ HAIN) niin ei tarvitse huolehtia, siellä on oikeasti ihan mukavaa!

teinipeilitunnelmia koska kuvamateriaalin vähäisyys

Haastattelupäivän jälkeinen aamu tuntui kauhealta. Odotin, odotin ja odotin. Oloni oli ihmeellisen rauhallinen, mutta samalla hyvin jännittynyt. Ristiriitaista? Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joo. Ehkä ei. Hmm. Kello kymmenen koitti (aivan liian hitaasti) ja yritin tottakai soittaa heti ensimmäisellä minuutilla (bad choice Viivi, bad choice). Ja toisella minuutilla. Ja viidennellä minuutilla. Ja viidennellätoista minuutilla. Ja kahdennellakymmenennellä minuutilla. Ja.... 

Ainiin, mutta enhän mä enää sen jälkeen soittanutkaan. Viimein kello 10.26 pääsin linjoille. Seuraavat 57 sekuntia kuluivat epäuskoisen euforian vallassa. "Oikeesti?" kysyin ensimmäisenä. Joo, kuulemma oikeesti. "Oikeesti?" kysyin vielä uudestaan. Joo, vieläkin kuulemma oikeesti. "Oikeesti?" kysyin vielä uudestaan levy jäi päälle?. Joo, vieläkin ihan oikeesti. Oli vaikea löytää sanoja (oikeesti), mutta onnistuin silti sopertamaan jotakin (oikeesti) ja ryntäämään sisälle (oikeesti) puhelinta puristaen (oikeesti). NYT VIIVI STAHHHHP. 

"MÄ LÄHDEN HONGKONGIIIN!" muistan sopertaneeni. 

Niin se vain menee. Minä ja 11 muuta ihmistä lähdemme oikeasti ulkomaille. Ihan kohta. 114 päivää. vai 113. Vai 115. En ole ihan varma. Kuitenkin. Kohta. 

KAKSITOISTA APINAA NE TANSSII TÄNÄÄN

Hyttiseuralaiselta terveisiä! Eiks ookki aika kova jätkä?

Goodbyes are never easy.

On hämärä keskiviikkoilta elokuussa 2011. Kuusi nuorta tyttöä astuu yksitellen ahtaseen musiikinluokkaan. Ikivanhat soittimet lepäävät nurkassa ja kaappeihin unohdetut kanteleet ja kirjat hukkuvat pölyyn. Keinotekoinen valo kimpoilee valkoisista seinistä ja tavoittaa lopulta katsojan silmän. On alkanut tarina, joka nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, lähenee loppuaan. 

Tuona iltana lähes kolme vuotta sitten sai alkunsa ryhmä, johon kuului nuoria ja kokemattomia muusikonalkuja. Tuona iltana sai alkunsa näiden kuuden nuoren yhteinen musiikkiharrastus. Tuona iltana sai alkunsa B.AM.

Ensimmäinen vuosi kului iloisen intohimon parissa - musiikki oli ihmeellinen asia, yhdessä soittaminen tuntui hullulta - mutta hauskalta. Noin kaksi viikkoa tuon elokuisen illan jälkeen koitti ensimmäinen keikka paikallisessa musiikkitapahtumassa. Kolme vuorottelevaa laulajaa seisoi kukin vuorollansa yleisön edessä jännituksestä täristen ja sormet kippuralla. Nuottitelineet ja paperit naaman edessä suojasivat katseilta; oli vaikeaa liikkua, ymmärtää, esiintyä. 

Täytyy sanoa, että juuri tuo vuosi oli meille hyvin kasvattava kokemus. Kaikki piti alusta alkaen tehdä itse: tavaroiden roudaaminen, biisien treenaaminen ja esiintymispaikkojen löytäminen ei tullut ilmaiseksi. Kasvaminen oli outoa, uutta ja ihmeellistä. Ilta illalta esiintyminen alkoi tuntua luonnollisemmalta ja yleisön edessä seisoiminen ei tuntunutkaan enää kovin kaamealta. 

Eräs keikka mulla on erityisen paljon jäänyt mieleen. Eräänä talvisena päivänä saimme kutsun vuosittaiseen Joulupukin liikkeellelähtöön, jossa esiinnyimme joukolle nuoria ranskalaislapsia. Kyseinen ilta tuskin olisi jäänyt mieleen, ellei paikalle olisi astellut kuvausryhmä televisiokameroineen. Rumpukapuloiden ensimmäiset iskut, pianon koskettimien ensimmäiset soinnut, ensimmäinen henkäys mikrofoniin. Punainen valo kamerassa. Kyseinen ilta oli täysin uusi kokemus: eihän meitä tietenkään kuvattu, mutta tuntuihan se hauskalta sanoa tuttaville että hei, arvatkaa kenen ääni kuului eilen telkkarissa. 

Muuten ensimmäinen vuosi kului melko tasaisesti. Esiintymispaikkoja löytyi kiitettävästi: mielenkiinto oli vielä kohtalaista, kyseltiin "sen uuden tyttöbändin" perään. Ajateltiin, että annetaan nyt pikkutyttöjen soittaa kun vielä haluavat, kohta tuo teini-ikä vie mennessään eikä niitä kuitenkaan kohta kiinnosta enää. 

Vaan väärässä olivat.

Toinen vuosi yhdessä lähti käyntiin räjähtäen, kun kokoonpanomuutokset repivät bändiä riekaleiksi. Ensin lähti yksi, sitten lähti toinen, sitten lähti kolmas. Ensin oli kuusi, sitten oli viisi, sitten oli neljä: lopulta enää kolme. Muutoksista huolimatta B.AM jatkoi matkaansa ja teki töitä, treenasi ja keikkaili. 

Kesäkuussa 2012 Suomen kaikkien aikojen myydyin miesartisti vieraili Savukoskella - nimittäin (tattadadaa) Jari Sillanpää. Mutkien ja pulmien kautta meille tarjottiin tilaisuutta päästä esiintymään ennen varsinaista esiintyjää. "Saatte lämpätä", meille sanottiin. Okei, olisi ehkä totuudenmukaisempaa sanoa, että me saatiin lämpätä lämppäreitä, mutta soitettiinpa kuitenkin! Kyseinen päivä oli ensimmäinen kerta, kun me pääsimme ryhmänä soittamaan ammattimaisilla soittimilla, äänentoistolla, tavaroilla, tilpehööreillä. Oma äänimies kertoi ja kuulutti, testasi ääniä ja neuvoi. Ammattilaisbändi avusti ja ohjeisti, auttoi ja opasti. Suuret tuulettimet halkoivat kesäistä ilmaa: "ei tuu hyttysiä", miehet sanoivat. Ei tullut ei. 

Toinen vuosi oli esiintymisten kannalta paljon haastavampi: ihmisten kiinnostus katosi, kunnan vaikuttajat menettivät mielenkiintonsa ja tapahtumia löytyi yhä harvemmin. Musiikkiharrastus tiivistyi lähinnä jokaviikkoisiin bänditreeneihin, ja silti joka suunnasta sateli juuta ja jaata. Onneksi musiikista iloitsemiseen ei tarvita kunnan päättäjiä tai yritysten johtajia. 

Bändimme musiikkigenret ovat aina olleet laajat: suomalainen purkkapop, amerikkalainen metalli, rauhallinen iskelmä, korealainen pop, japanilainen rock ja monet muut genret sekoittuivat settilistoissa merkittävästi. B.AMia ei voi lukita yhteen genreen: jos halutaan vetää tätä, vedetään tätä, mutta jos halutaan vetää tuota, niin medän vedetään tuota. Piste. Pienelle lappilaiskunnalle oli pienoinen shokki, kun paikallinen nuorisobändi coveroi korealaista musiikkia. "Mitä kieltä tuo on?" kysyttiin uudelleen ja uudelleen. "Miksi tuollaista?" udeltiin. "Miksei suomalaista?".

Kysymys on jo itsessään tyhmä. Miksi lukita itseään pelkästään suomalaiseen musiikkiin? Miksei tyyliään voisi jättää rajaamatta? Miksei musiikkityylin kohdalla voisi lukea: "se, mitä milloinkin huvittaa soittaa" tai "fiilistelymusiikki"? Se, mikä kuulostaa hyvältä ja tuntuu hyvältä. Eikö musiikin kuulu olla hauskaa, nautittavaa, tunteellista? Ei kieli tai alkuperä vaikuta musiikin olemukseen. 

"Soittakaa paranoidi!" sanon minä.

Syksyllä 2013 synttärikakkuun olisi voinut taiteilla numero kakkosen. "Kaksi vuotta takana", muistan sanoneeni mikrofoniin valojen loisteessa. Basarin kumea sointi ja kitaran vahva huuto. Musiikin parhaat puolet: tinkimätön ilo, rakkaus, halu. 

Lähes kolmen vuoden aikana tämä yhtye on muuttunut valtavasti. Ei liene tarpeellista mainita erikseen kokoonpanomuutoksia, sillä onhan se selvää, että sointi ja elämä muuttuu erilaisissa porukoissa. Muutosta ovat kuitenkin aiheuttaneet myös kuluneet vuodet, kuukaudet, viikot, päivät. Me pienet ihmiset tässä suuressa maailmassa opimme joka päivä jotain uutta. Aikuisempi ääni, tasaisempi rumpukomppi, varmempi tahti, kauniimpi melodia. Kokemus. 

Ja silti taustalta paistaa edelleen se sama ilo, joka heijastui läpi ensimmäisellä keikalla. Se vilpitön ilo ja nautinto. Esiintymisjännitys on nykyään hallittavissa; se on kutkuttavaa, jännittävää, innostavaa, mutta ei painostavaa. 

Tänään astuin lavalle tämän upean ryhmän kanssa kenties viimeistä kertaa. Fiilis on haikea. Miten selität muutamalla sanalla kokemuksen, joka on kestänyt yli 960 päivää? Miten selität, miten paljon nuo vuodet, nuo kuukaudet, nuo viikot ja nuo päivät ovat vaikuttaneet elämääsi? Miten selität, miten paljon nuo hyvästit sattuvat?

Hyvästit eivät ole helppoja, ja hyvä niin. Vaikka mun elämäni jatkuukin toisella puolella maapalloa, täysin erilaisessa ympäristössä, niin mulla on täällä ystäviä, perhe ja ympäristö, jota kaivata. Mulla on täällä valtava pala mun sydämestä, ja hyvä niin. Mulla on täällä upeita kokemuksia ja korvaamattoman tärkeitä ystäviä. Mulla on täällä koti. Ja hyvä niin. 

Goodbyes are never easy. No, goodbyes are fucking hard. 

C'est la vie.

The Dream has begun.

Mä olen yleensä ajatusteni suhteen hyvin järjestelmällinen. Yksi asia on näin ja toinen on noin. Ajatukseni ovat mustavalkoisia - ehkä suuruudenhulluja, mutta mustavalkoisia kaikki tyynni. Koen olevani hyvä sanojen kanssa: kun asetan eteeni tyhjän paperin, osaan useimmiten koota ajatukseni ja tunteeni sanoiksi melko lyhyessä ajassa. Tiedän, mitä tunnen ja miksi tunnen niin kuin tunnen. Tunnistan syyt ahdistukseen, pelkoon tai iloon. Järjestys on mulle tärkeää - muuten sekoan. 

Siksi onkin pelottavaa huomata, miten muutamassa päivässä tuo tuttu ja turvallinen järjestys katoaa. Hokkuspokkus, se on poissa! Mun ajatukset heittää kuperkeikkaa ja pyörii piirissä sen kuuluisan mörön kanssa. Yhtenä hetkenä huomaan helpottuneena, et hei, nyt tuntuu iloiselta, pysäytäpä tunneskaala tähän. Toisena hetkenä huomaan, et hei, nyt tuntuu stressaantuneelta, nyt mä tiedän mitä mieltä mä olen. Mutta ei se mene ihan niinkään. Tää tunteiden kirjo on valtava. Ilo, stressi, ahdistus, pelko, innostuneisuus, rakkaus, kaipaus. Sekasorto. Järjestyksen vastakohta.

Vain viikko sitten makoilin sohvasängyssä Espoossa ja tuijotin seiniä stressaantuneena. Muistan valvoneeni tunteja ja taas tunteja ajatusteni parissa. Muistan katselleeni verhon raosta keväistä pihaa ja tummaa yötaivasta. Muistan miettineeni, miten hauraita mun unelmat ovat. "Ei tästä tuu mitään", mä ajattelin. "En mä pääse kuitenkaan", tuskailin. Kello tikitti. Puoli kolme. Kolme. Puoli neljä. Neljä. Uni ei tullut. 

Seitsemän päivää myöhemmin olen onnellisuuden korkeimmilla kukkuloilla. Viime maanantaina astelin pää pystyssä ja hermostuksesta täristen Suomen kulttuurirahaston tiloihin. Sormeilin halkeillutta kynsilakkaa ja tuijotin suu auki suurlähetystöjen tunnuksia. Istuin odotushuoneessa ja laskin sekunteja. Päivää myöhemmin laskin sekunteja entistä ahkerammin. Puoli kymmenen, varttia vaille kymmenen, kymmenen. Puhelimen näperöintiä. Varattu. Viisi yli kymmenen, kymmenen yli kymmenen. Varattu. Vartin yli kymmenen, kaksikymmentä yli kymmenen. Varattu. Tiistai, 8. huhtikuuta 2014 kello 10.26. Tärppäsi.

"United World Colleges (UWC) -koulut ovat kansainvälisiä kouluja, joissa lukioikäiset nuoret eri puolilta maailmaa elävät yhdessä intensiiviset kaksi vuotta. Kaikille UWC-kouluille on yhteistä UWC-järjestön periaatteiden noudattaminen. Päämääränä on tehdä kansainvälisestä koulutuksesta yhteisymmärrystä edistävä voima ja vähentää ennakkoluuloja. Keskeistä UWC-elämälle on International Baccalaureate (IB) -tutkinnon ohella tapahtuva palvelu-, harrastus- ja projektitoiminta. 

Nämä yhdessä pyrkivät kehittämään UWC-oppilaista vastuullisia kansalaisia, jotka aktiivisesti toimivat sellaisten arvojen hyväksi kuin rauha, oikeudenmukaisuus, ymmärtäminen ja yhteistyö. 

Käytännön kokemisen ja elämisen kautta colleget vahvistavat tietoisuutta monikulttuurisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Samalla UWC antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden elää jännittävässä, dynaamisessa ja inspiroivassa kansainvälisessä ympäristössä."

Mä muutan Hongkongiin! Kansainvälinen UWC-koulu Li Po Chun on mun tuleva koulu ja koti seuraavan kahden vuoden ajan, ja tän mahdollistaa Suomen UWC ja Suomen kulttuurirahaston rahoittama stipendi. 169 hakijaa, 12 stipendiaattia. Fiilis on huikea. Huh. 

UWC:sta saatte kuulla vielä monen monituiset kerrat, ja varmasti tarkempi selonteko mun hakuvaiheista on vielä tuloillaan, jahka tässä selviän ihanan mahtavasta paperisodasta. Älytön juokseminen sinne tänne, passin hankkimista, lääkärin tavoittelemista, rehtorille soitteluja, opettajan suosituksia, allekirjoituksia ja taas allekirjoituksia, huhhuh! Onneksi tälle kiireelle ja vääntämiselle on kerrankin hyvä syy. 

Onneksi tälle järjestyksen puutteelle on kerrankin hyvä syy.

Sekasorto on joskus ihan hyvä juttu.

Don't dream your life - Live your dreams

So come with me

where dreams are born

and time is never planned.

Just think of happy things

and your heart will

fly on wings

in Never Never Land

-Peter Pan