Avoin kirje suomalaisille

Arvasinhan minä että se alkaa taas. Oli sitten kyseessä Euroviisut, jääkiekko, jalkapallo, uusi artisti, elokuva tai ylipäänsä mikään kansainväliseen levitykseen päätyvä tapahtuma tai asia, aina suomalaiset osaavat valittaa. Ulkosuomalaiseksi profilioituani olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiota suomalaisten kansallisylpeyteen. Mulle suomalaisuudesta on kasvanut tärkeä osa arkipäivää; tunnen oikeasti ylpeyttä ollessani suomalainen. Olen ylpeä, että voin sanoa tulevani Suomesta. Että olen syntynyt ja kasvanut Suomessa, että omistan Suomen passin. Kun saan tilaisuuden valistaa jotakuta Suomen historiasta, politiikasta, sosiaaliturvasta, koulutusjärjestelmästä, taloudesta tai oikeastaan mistä tahansa, olen iloinen. Edustan ylpeänä Suomen lipun alla koulun tapahtumissa ja suomea puhuessani olen onnellinen. Juuri näistä syistä mediaa ja suomalaisten kirjoituksia seuratessani mua alkaa ärsyttää. 

"Voi voi, mitähän ne meistä nyt ulkomailla ajattelee?"

" Nyt ne ajattelee ulkomailla että suomalaiset on ihan outoja!!!"

"Miten me suomalaiset uskalletaan enää koskaan astua tän maan rajojen ulkopuolelle kun noin surkean artistin lähettivät!"

Ja siinä vasta muutama esimerkki. Suomalaisilla on kummallinen tapa huolehtia muiden mielipiteistä tilanteessa kuin tilanteessa. Aina löytyy jotain valitettavaa, jokin epäkohta jonka takia "suomalaisten maine on pilalla". Niin että voi nyyh kun naapurin Matti ei uskallakaan lähteä Thaimaahan rantalomalle enää kun pelottaa, mitä siellä suomalaisista ajatellaan. Kun suomalaiset lähettivät niin karmean viisubiisin että se putosi, niin nyt ei uskalla lähteä kun mitähän siellä nyt Suomesta ajatellaan (mä kyl oikeasti pidin PKN:stä, kerrankin bändi, jolla riittää asennetta!)

Haluatteko kuulla pikkiriikkisen tosiasian? 

Suomalaisista ei ajatella sitten yhtään mitään. Ainakaan negatiivista. Pohjoismailla on ylipäänsä hyvin positiivinen maine ympäri maailmaa. 80 eri kulttuurista tulleen nuoren kanssa eletyn vuoden jälkeen en ole kuullut yhtä ainutta negatiivista asiaa kenenkään suusta. Jotain kertoo se, että se olen aina minä, joka kritisoi Suomea. Että voi kun on niin paljon alkoholismia. Että voi kun on niin korkeat verot. Että voi kun ollaan niin rasistisia. Että voi kun kohta on persut hallituksessa. Korostan vielä kerran: minä, suomalaisena, olen se joka kritisoi.

Mistä Suomi sitten tunnetaan jos ei rasismista, alkoholismista, häviöistä, surkeista euroviisubiiseistä tai itsemurhista (Mikä siinä muuten on, että suomalaisten on pakko vetää ne itsemurhat joka paikkaan? Onhan se totta, että tilastoluvut ovat korkeat, mutta samalla tämä todistaa juuri sitä ongelmaa, josta puhun. Suomalaiset aina tarttuvat siihen negatiiviseen.)?

Suomi on kuuluisa koulutuksestaan. Jo useaan kertaan olen päässyt selittämään suomalaisen koulutusjärjestelmän "salaisuuksia". Aina yhtä paljon ihmisiä jaksaa ihmetyttää koulutehtävien vähäisyys tai vapaa-ajan määrä: erityisesti Aasiassa on totuttu opiskelemaan sataprosenttisesti, joten rennompi mutta tuloksiltaan jopa parempi suomalainen järjestelmä ihmetyttää. 

Suomi tunnetaan rahasta ja tuista. Suomalaisena en saisi kritisoida täällä mitään, koska meidän "hallitus on rikas ja antaa rahaa". Mikä sinänsä on ihan totta, koska hyvin harva oppilas täältä saa tukea kotimaastaan. Joten vaikka se Kela osaa olla rasittava, niin se on kuitenkin jotain hyvin spesiaalia. 

Suomen luontoa ihaillaan. Vaikka talven pituus vähän pelottaa ja pimeys ihmetyttää, niin aina yhtä ihmeellistä on kuulla yöttömästä yöstä tai kaamoksesta. Hiljaisuus on täysin abstrakti asia monille täällä: kuvaillessasi porotokkaa tiellä tai hiljaista metsää saat hämmentyneitä katseita. Suomi ylipäänsä tunnetaan kauneudestaan, ja erityisesti kehuja saa Helsinki simppelin mutta tyylikkään designinsa takia. 

Suomi tunnetaan äitiydestä. Varmasti moni tietää sen BBC:n artikkelin äitiydestä Suomessa. Ei liene kaipaavan paljon selittelyä. 

Suomi tiedetään vaikealta kuulostavasta kielestään. Espanjalainen ystäväni mietti suomea puhuessani, että onko tuo oikeasti olemassaoleva kieli. On se - ja siitä meidän pitäisi olla ylpeitä. Osaan yhtä maailman vaikeimmiksi tituuleerattua kieltä, ja pystyn aiheuttamaan kielisolmun kelle tahansa niin halutessani (ei sillä ettei sama tapahtuisi mulle varsinkin kantoninkiinan kanssa)

Suomi tunnetaan tasa-arvosta, suvaitsevaisuudesta ja tuloerojen pienuudesta. Vaikka suomalaisen silmään se ei niin näkyisikään, niin todellisuudessa olemme osa hyvin tasa-arvoista maata, jossa pääosin asiat ovat tasapuolisesti jakautuneet miesten ja naisten kesken, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat avioliitto-oikeuden jälkeen paranemaan päin - ja onhan meillä ollut naispresidenttikin (sinänsä ei enää niin suuri asia, mutta mainitsemisen arvoinen ainakin jossakin päin maailmaa). 

Siinä oli aika monta positiivista asiaa, joista Suomi tunnetaan. Tosiasiassa moni ei tiedä Suomesta oikeastaan yhtään mitään: useaan otteeseen olen ihmisten silmissä joko norjalainen (jos sattuvat tietämään että olen Euroopasta) tai amerikkalainen (Aasiassa on joskus jännä käsitys länsimaalaisista). 

Loppupeleissä se on lähes aina suomalainen, joka haukkuu omaa maataan. Toki Suomi saa kritiikkiä ulkomailtakin, viime aikoina EU:n toimesta, mutta niin saavat kaikki maat joka puolella maapalloa. Yksikään maa ei ole täydellinen, mutta asiaa ei auta muiden mielipiteiden pelkääminen. Ketä se todella hyödyttää? Mitä sillä on väliä, mitä joku ruotsalainen Åke tai japanilainen Yuki ajattelee Suomesta? Varsinkin, kun yleensä moni ei ajattele Suomesta yhtään mitään - tai jos ajatteleekin, yleensä mielikuva on hyvin positiivinen. 

Kaiken huolehtimisen jälkeen suomalaisilla olisi paljon opittavaa PKN:n kitaristilta Pertti Kurikalta. "Voitko onnitella meitä?" hän totesi Ylen haastattelussa finaalista putoamisen jälkeen. 

Tarvitseeko aina murjottaa ja itkeä, mitä ulkomailla ajatellaan?

Kolme loppukoetta ja yhdet ylppärit myöhemmin

Jo monena iltana olen yrittänyt pukea ajatuksiani sanoiksi tuloksetta. Hieman yllättäen tämän postauksen kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa. On vaikea sisäistää, miten monta unelmaa ja haavetta olen saavuttanut tämän kuluneen vuoden aikana. Vaikka vuosi on ollut hyvin akateeminen ja aasialainen opiskelukulttuuri on tarrannutkin allekirjoittaneen nilkkoihin, niin vuoteen on mahtunut niin paljon kaunista. Viime viikolla tein viimeisenkin vuoden loppukokeen ja kirjoitin mun ensimmäisen aineen ylppäreissä (äidinkielen paperit lähti Suomeen tarkistettavaksi, toivotaan parasta!), joten opiskelu on tältä vuodelta ohi. Viimein. Viimeiset päivät olen yrittänyt pakata tavaroitani kesävarastointia varten - on muuten ihan uskomatonta, miten paljon tavaraa kerääntyy yhden vuoden aikana! 

Ensi viikolla hyppään lentokoneeseen ja matkaan takaisin Suomeen koko kesäksi. Reippaat neljä kuukautta ovat kuluneet kuin silmänräpäyksessä, ja ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta sanoisin lukukauden edenneen varsin sulavasti. Toisaalta nyt koestressin purkautuessa olen löytänyt itseni mitä kummallisimmista tilanteista, ja pikkuhiljaa pään räjähtämisestä kärsiessäni Suomen loma tulee oivaan paikkaan. Kesäsuunnitelmia mulla ei juurikaan ole - ajattelin oikeasti vain olla tekemättä yhtään mitään. Todellisuudessa tuo taitaa olla hyvin optimistinen ajatus, sillä kesän ohjelmistoon kuuluu 4000-sanainen extended essay, ToK presentation (IB:tä tuntemattomille selittäisin että hieman filosofian kaltainen kurssi, jossa keskitytään nimenomaan tietämiseen ja totuuteen), matematiikan tutkielma ja teatterin research presentation. Todellisuudessa tehtävää siis riittää enemmän kuin koskaan, mutta ajattelin stressata niiden olemassaolosta vasta paljon myöhemmin. Kesäkuu mun on tarkoitus pyhittää pelkkään olemiseen, joskin samalla mun pitäisi aloittaa mun extended essay. Mun extended essay eli EE on englannin kirjallisuusessee, ja aiheena mulla on Kalevalan ja J.R.R Tolkienin Húrinin lasten tarinoiden yhtäläisyydet (lähinnä keskityn siis Kalevalan Kullervoon ja Tolkienin Túriniin). Aihe on musta supermielenkiintoinen, vaikka täytyykin myöntää että Kalevalan englanninkielinen käännös vie paljon pois alkuperäisestä tekstistä. Kesäkuun ohjelmistosta löytyy myös jokavuotinen UWC-viikonloppu Etelä-Suomessa, eli matkaan Helsinkiin jälleen kesäkuun puolivälissä tapaamaan ystäviäni sekä tulevia ykkösvuotisia (hui!). 

Elokuussa tulen myös viimein toteuttamaan yhden suurimmista unelmistani - lähden nimittäin Etelä-Koreaan! Olen unelmoinut Korean pelkästä näkemisestä jo vuosikausia aina siitä hetkestä lähtien kun ensimmäisen kerran kiinnostun maan kulttuurista, eli kyseinen maa on ollut ohjelmistossa jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun mulla on viimein mahdollisuus lentää Koreaan suhtkoht edullisesti Hongkongin kautta, päätin kaverini kanssa toteuttaa tämän haaveen. Elokuun puolivälissä siis lennän Hongkongista Souliin israelilaisen ystäväni Gaian kanssa - mun innostus on ihan taivaissa! Matkasta kuulette varmasti myös myöhemmin, sillä onhan kyseessä yksi suurimmista unelmistani kautta aikain. 

Tulevaisuus näyttää siis koulutehtävien määrästä huolimatta varsin valoisalta. En malta odottaa Suomeen pääsemistä, sillä vaikka koti-ikävä ei mua vaivannut tämän lukukauden aikana laisinkaan, joitakin asioita tulee helposti ikävä. Kohtaamiset suomalaisten kanssa Hongkongissa ovat varsin harvinaisia, ja vuoden aikana olenkin tavannut suomalaisia vain kolme kertaa - suomikoulussa visitoidessani, konsulaatissa äänestäessäni ja ruotsikaupassa käydessäni. Olen päässyt kokemaan miltä tuntuu suomalaissukuiselta lapselta suomea opiskellessa (täytyy myöntää että monelle ei ihan positiivisin asia, kun onhan se 'helpompi englantikin' olemassa) ja millaista on äänestäminen ulkomailla (tai oikeastaan ylipäänsä, vastahan olen ollut täysi-ikäinen parin kuukauden ajan). Hongkongin pääkonsulaatti koostuikin lähinnä pienenpienestä toimistosta eräästä toimistorakennuksesta keskustassa, jossa on tiski, odotushuone ja pienenpieni verhottu nurkkaus äänestyskopiksi naamioituna. Siinä vaiheessa tuntui Lapin politiikka varsin kaukaiselta. Samana päivänä ruotsikaupassa vieraillessani (Sverige Shoppen, hengenpelastaja <3) kohtasin suomalaisen perheen, jonka isä muistutti minua joidenkin suomalaisten rasistisesta asenteesta ja siitä miksi Suomea ei ihan aina ole ikävä (paikalliset saivat kuulla kunniansa, ruotsalaiset ovat 'pellejä' ja kiinalaiset 'apinoita'). Joka tapauksessa Suomessa on paljon asioita, joita ikävöin. En nyt puhu pelkästään perheestäni ja ystävistäni, mutta myös yksinkertaisista arkipäiväisistä asioista. Osa niistä on asioita, joita oletinkin ikävöiväni, toiset taas ovat tulleet yllätyksenä. 

Suomalainen maito on jotain, mistä antaisin melkein mitä tahansa tällä hetkellä. Hongkongista on vähän vaikeaa löytää kunnon maitoa hyvällä hinnalla - löytyyhän täältä toki muroille niitä laihoja litkuja, soijamaitoa riittää, kondensoituakin maitoa riittää, jopa suklaamaitoa, mutta tavallinen lehmänmaito on (melko itsestäänselvistä syistä) melko vaikeaa löytää. Kunnolliset perunat oikein keitettynä ovat myös korkealla listalla. Leipä, joka ei ole täysin valkoista. Hongkongin leipätarjonta koostuu lähinnä täysin valkeista tai vaaleista leivistä, joiden terveellisyyden me kaikki taidammekin tietää. En ole koskaan ollut ruisleivän suurkuluttaja, mutta valkoista leipää ei aina jaksaisi syödä. Suklaa, tai oikeastaan nimenomaan Fazerin suklaa (täällä kulutan Cadburyn suklaita, mutta ne on vähän liian makeita mun makuun). Ylipäänsä Fazerin karkit (niiden sijasta olen kehittänyt addiktion mansikkaoreoihin, eli tekee ihan hyvää päästä niistä eroon kesäksi). Juusto on Hongkongissa kallista ja mikään ei voita Oltermannia. Suomalainen ruoka ylipäänsä: yksinkertaisuus ja ainakin etelä-kiinalaiseen ruokaan verrattuna vähärasvainen ruokavalio. 

Ruoan ja perheen lisäksi mulla on ikävä ylipäänsä suomalaista kulttuuria. Ensi viikolla pääsen viimein saunaan (!!!), mitä en malta odottaa! Ensi viikolla pääsen myös puhumaan suomea enemmän kuin kuukausiin - pääsen asioimaan suomeksi, kaikki lukee suomeksi, ruokalistat on suomeksi, kaikkea on suomeksi, EI ENÄÄ ENGLANTIA KUUKAUSIIN! Jossain vaiheessa äidinkielen puhumattomuus alkaa ottaa hermolle, en halua edes kuvitella niitä ihmisiä, jotka on pakotettu olemaan puhumatta äidinkieltään - en kestäisi. Odotan suomalaista rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Ikävöin Suomen luontoa - joskin missasin suurimman osan talvesta, ja oikeasti haluaisin nähdä taas lunta. Sinänsä Hongkongissa on kyllä vuodenajat, mutta lappilaisen asteikolla Hongkongissa vallitsee ikuinen kesä. Toisaalta Suomessa taitaa kotiin matkatessani olla Hongkongin mittapuulla talvi (~15*C), joten taidan palella varpaani irti joka tapauksessa. Odotan niitä hiljaisia autossa istuttavia matkoja, VR:n hitautta, asioiden epäjärjestelmällisyyttä - ainakin kun verrataan superorganisoituun Hongkongiin. Kaipaan omaa, pehmeää sänkyä ja mahdollisuutta päättää omasta internetinkäytöstään. Ikävöin hiljaisuutta ja yksinoloa - Hongkongissa et ole koskaan täysin yksin. 

Samalla tavalla tulen kesän aikana varmasti ikävöimään monia asioita täältä, toisesta kodistani. Mutta se kuuluu elämään, ja tulenhan tänne takaisin vielä ensi syksynä. Tutkintoni jatkuu siis vielä vuoden verran, ja seuraavien kahden päivän aikana asetan vuoden päätökseen vastaanottamalla loppukokeet. Tällä hetkellä fiilikset on hyvin hermostuneet, sillä opiskelusta huolimatta olen hieman huolissani lopputuloksesta - ja suomen ylppäreiden tulokset saan vasta heinäkuussa, kuvitelkaa tätä tuskaa. Lauantaina koittaa kakkosvuotisten valmistujaiset ja sunnuntaina matkaan lentokentälle. Sitten tämä on ohi. Ainakin hetkeksi. 

Mun ajatuksistani tulevana kakkosvuotisena saatte varmasti kuulla myöhemmin. Kesän aikana tulen myös toteuttamaan kysymys/vastaus -postauksen kakkososan, ja tulen puhumaan myös kesän UWC-leiristä. Ajattelin myös nostaa esille kakkoslukukauden kohokohdat ja tuoda esille hieman arkipäivääni Hongkongissa. Jos sinulla on kuitenkin mielessäsi jotain, mistä haluaisit minun kirjoittavan, kommentoi toki alle tai lähetä sähköpostia (sivupalkissa)!