Perfection does not exist.

Mun on pitänyt jo pidemmän aikaa järjestää aikaa kirjoittamiseen ja kertoa pitkästä aikaa, miten mulla menee ja mitä tän lukukauden aikana on tapahtunut. Mun on pitänyt jo pidemmän aikaa kirjoittaa siitä, mitä olen oppinut tämän pian vuoden aikana, mitä olen oppinut rakastamaan ja mitä ajattelen synkkinä hetkinä. Mun on pitänyt jo pidemmän aikaa kirjoittaa asioista, joista olisin halunnut tietää ennen lähtöäni - se olisi helpottanut näitä kuukausia niin paljon.

Ensinnä täytyy sanoa, että tämä kokemus ei ole millään tavalla yksinkertainen, eikä sitä voi kahlita muutamaan sanaan. Tuleville UWC-oppilaille ja hakijoille sanoisin, että jokaisen kokemus on erilainen ja jokainen käy näiden vuosien aikana läpi erilaisia tunteita ja ajatuksia. Kun mä tasan vuosi sitten odottelin hermostuneena hakupapereiden tuloksia, olisin halunnut tietää enemmän. Samalla olen kuitenkin onnellinen, että en tiennyt. Sillä jos olisin, en tiedä olisinko uskaltanut lähteä, olisinko täällä. 

Aloitan kertomalla, että viimeiset seitsemän kuukautta eivät tosiaan ole olleet helppoja. Takana on elämäni pisimmät kuukaudet; jokainen kuukausi on kuin vuosi, toinen toistaan pidempi. Ajan kulua ei voi oikein selittää: syyskuun orientaatioviikko tuntuu kuin eiliseltä, mutta samalla se on jo niin kaukana historiassa. Jos olisin tiennyt etukäteen miten vaikeaa mulla tulisi olemaan, en tiedä olisinko uskaltautunut lähtemään. Korostan, että jokaisen ajatukset tämän matkan aikana ovat erilaiset ja riippuvat täysin henkilöstä, joillakin ei koskaan edes tule olemaan erityisen vaikeaa tai stressaavaa. Korostan myös, että tämä kokemus on täysin ainutlaatuinen ja korvaamaton, enkä voisi kiittää Suomen UWC-yhdistystä enempää tästä mahdollisuudesta. Jos siis saat stipendipaikan tai saat mahdollisuuden lähteä ulkomaille, tee se! Astu sen tutun ja turvallisen kuplan ulkopuolelle, koska se on sen arvoista. 

Mun polkuni UWC-oppilaana lähti risteilemään heti alusta alkaen. Olen aina ollut melko antisosiaalinen persoona, jolla menee aikaa tottua ympäristöön ja ihmisiin. En koskaan ollut erityisen suosittu koulussa ja muiden ihmisten keskuudessa, ja itsetuntoni ala-asteen viimeisten luokkien jälkeen oli surkea. Mun kuvitelmani UWC:sta oli täydellinen ihmemaa, jossa voisin paeta elämän realistisuudelta ja ennen kaikkea itseltäni. Siinä mä menin ensimmäisen kerran pieleen. Älä koskaan lähde muuttamaan itseäsi kuvitelmiesi tähden, sillä huomaat nopeasti että se ei toimi. UWC ei ole millään tavalla täydellinen laitos ja LPC ei ole täydellinen koulu. UWC:n hienous perustuu aivan erilaisiin tasoihin kuin täydellisyyteen. Mutta siitä lisää myöhemmin. 

Kun mä elokuun lopussa astuin lentokoneeseen, en oikeastaan tiennyt mihin olin matkalla. Mielessäni olin matkalla unelmien ihmemaahan, jossa kaikki ovat toistensa ystäviä, elämä on täydellisen ihanaa ja kaikki toimii juuri niinkuin haluaisit. Alussa se toimikin niin: kaikki oli outoa, erilaista, suurta ja uutta. Pian kuitenkin mielikuvani alkoi murtumaan: kaikki oli ehkä sittenkin liian outoa, liian erilaista, liian suurta ja liian uutta. Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin, että mä en voinut olla joku muu tämän kokemuksen tähden. Mä huomasin, että jäin ulkopuolelle. Orientaatioviikko on yksi monimutkaisimmista kokemuksista näiden kahden vuoden aikana, eikä ihme: kaikki yrittävät muodostaa ystävyyssuhteita. Kaikki yrittävät miellyttää. Kaikki yrittävät olla joku muu saadakseen itselleen seuraa, kuuluakseen joukkoon. Koska mä olen melko antisosiaalinen ja hyvistä englannin arvosanoista huolimatta olin hyvin haluton käyttämään englantia kielivirheiden takia, jäin salamannopeasti ulkopuolelle. Huomasin, että mulla ei ollut yhtä hauskaa kuin muilla. Tuijotin ihmisten iloisia kasvoja ja mietin, miksi mulla ei ollut hauskaa. 

Sitten iski koti-ikävä. Olin tainnut viettää Hongkongissa kaksi viikkoa, kun itkin ensimmäistä kertaa. Melko tärkeä yksityiskohta mainittavaksi on, että mä en juuri koskaan itke. Tai ei, korjataan: en itkenyt ennen viime syyskuuta. Samaan aikaan kun muilla oli hauskaa, minä taistelin tunteideni kanssa. Mietin, miksi minä en kuulunut joukkoon. Halusin takaisin Suomeen: siellä kun oli paljon helpompaa, turvallisempaa, tutumpaa. Ikävöin suomen puhumista, sillä vaikka puhuin melko ahkerasti kakkosvuotiseni kanssa, ei se ollut sama asia. Tunsin oloni ulkopuoliseksi ja syytin itseäni. En halunnut kertoa ajatuksistani kenellekään, sillä ajattelin sen olevan väärin. Ajattelin sen olevan epäkunnioittavaa Suomen UWC-yhdistystä kohtaan, kun he ovat kuitenkin minut tänne lähettäneet. Ajattelin, että pakottamalla hymyn kasvoille nämä ajatukset lähtisivät. Siinä olin toisen kerran väärässä. Nyt kun katson taaksepäin noihin kuukausiin, minun olisi pitänyt puhua ensi hetkestä lähtien. Minun olisi pitänyt tiedostaa, että lähettämällä minut tänne UWC-yhdistys ei ole lähettänyt tänne henkilöä joka on täydellinen. Ei, he ovat lähettäneet tänne ennen kaikkea ihmisen. Ja ihminen ei ole täydellinen. Olin niin liimautunut ajatuksiini täydellisyydestä, että en edes huomannut miten naurettavia ajatukseni olivat. 

Koulun myötä elämä alkoi hieman rauhoittumaan, mutta ajan kuluessa huomasin ihmissuhteiden kärsivän. Kun minä podin koti-ikävää huoneessani, muut viettivät aikaa keskenään ja muodostivat ystävyyssuhteita. Lokakuun alussa, kuukauden kuluttua, en vain pystynyt enää. Huulille pakotettu hymy ja ainainen "I'm fine" ei vain toiminut enää. En osannut pakottaa itseäni onnelliseksi, en vaikka kuinka halusin. Puhuin kakkosvuotiselleni, puhuin nykyisistä ja menneistä ongelmistani. Kuvittelin, että saisin ongelmiini täydellisen ratkaisun. Huomaatteko tuon sanan toistuvan? Täydellinen, täydellinen, täydellinen. Näin jälkeenpäin en edes tiedä, miksi oletin jonkun muun osaavan ratkaista ongelmani. Puhuin oppilashyvinvoinnista vastaavalle opettajalle. Hänen suurin huolenaiheensa oli, olinko lähdössä kotiin. Sanoin, etten ollut. Puhuin koulun psykiatrille. Hänen mielestään ajattelin liian vähän itsestäni. Hänen mielestään en osannut arvostaa itseäni. Tunsin oloni vain ahdistuneemmaksi hänen toimistossaan. En mennyt enää. 

Lokakuun lopussa alkoi kiinaviikko. Kiinaviikon aikana ykkösvuotiset saavat mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin. Kiinaviikon aikana ykkösvuotiset saavat mahdollisuuden muodostaa suhteita matkustaessaan ympäri Kiinaa. Myös minä sain tämän mahdollisuuden, ja kiinaviikko todella opetti minulle paljon itsestäni ja maailmasta. Opin tuntemaan uusia ihmisiä, tunsin olevani niin läheinen uuden kaveriporukkani kanssa. Kiinaviikko oli täydellinen. Kunnes se täydellisyys taas romahti alta, kun palasimme kampukselle ja uudet ystäväni katosivat ystäviensä seuraan. Niiden, jotka he olivat tunteneet kaksi kuukautta. Eivät minun, jonka he olivat tunteneet viikon. Mietin, miksen ollut tarpeeksi. Halusin olla parempi, halusin olla joku muu. Halusin muuttaa itseäni, huutaa perään. Syytin kaikkia ympärilläni, mutta ennen kaikkea itseäni. Miksi olen tällainen? Miksi en kelpaa? Mitä tein väärin? Kolmas suuri virhe, jonka tein. Syyttämällä itseäni en saanut asioita muuttumaan, olin vain entistä ahdistuneempi. En välittänyt enää, suljin itseni kuoreen josta ei ollut poispääsyä. 

Ei ensimmäinen lukukauteni täällä ollut aivan niin kauhea, kuin miltä se kuulostaa. Haluan korostaa, että minulla oli aikoja, kun nautin elämästäni suurettoman paljon. Minulla oli aikoja, kun minulla on äärettömän hauskaa ja rakastin elämääni. Tässä tekstissä kerron kuitenkin vain yleisistä piirteistä, jotta pystyisin mahduttamaan kaiken yhteen tekstiin. 

Kun ensimmäinen lukukausi loppui, olin helpottunut. Pääsin viimein takaisin Suomeen. Istuin lentokoneeseen ja olin niin helpottunut, niin iloinen. Selvisin. Laskeuduin Rovaniemen lentokentälle, näin perheeni ja olin onnellinen. Tapasin ystäviäni, palasin takaisin elämääni ennen lähtöäni. Oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kunnes nuo kolme viikkoa olivat ohi ja koitti aika palata takaisin. 

Luulin olevani valmis. Ihan oikeasti luulin, että olin jättänyt negatiiviset asiat taakse. Mitä todellisuudessa tapahtui? Kun astuin kampukselle ja avasin huoneeni oven, purskahdin itkuun. Sille itkulle ei tullut loppua muutamaan päivään. Seuraavana aamuna menin teatterintunnille ja itkin. En vain voinut lopettaa: kyyneleet virtasivat silmistä niin voimakkaasti, ettei minulla ollut voimaa niiden pysäyttämiseen. Halusin kotiin enemmän kuin koskaan. Hetken ajattelin oikeasti lähteväni. Hetken olin oikeasti lähdössä, varaamassa lentolippuja, lähdössä mahdollisimman kauas. Eräänä iltana kuitenkin kaivoin esiin kalenterin ja aloin laskemaan viikkoja. Kuusi viikkoa kiinalaiseen uuteenvuoteen. Siitä kaksi viikkoa projektiviikkoon. Siitä kolme viikkoa pääsiäislomaan. Siitä kuukausi loppukokeisiin. Siitä kuukausi kesään. Se helpotti. Kämppikseni sanoi, että ajattelutapani ei ollut hyvä, että en voisi nauttia elämästi ajatellessani näin. Mutta se helpotti. 

Totta puhuen toinen lukukausi on ollut paljon onnellisempi ja helpompi kuin ensimmäinen lukukausi. Tietyllä tavalla Hongkong on minulle koti, enkä antaisi tätä kokemusta pois mistään hinnasta. Olen opetellut päästämään irti suurimmasta osasta negatiivisista ajatuksista. Kiinalainen uusivuosi oli upea. Projektiviikko oli upea. Ennen projektiviikkoa sanoin, että hei, ei tää olekaan niin paha. Että ei term 2 ole niin paha kuin mitä ihmiset sanovat. Ja nyt viikko projektiviikon jälkeen olen aivan hajalla kaikesta. Koulustressi on valtava, koti-ikävä yllätti 18-vuotispäivän myötä, tunteet heittelevät vuoristorataa. Mutta se kuuluu asiaan. Tiedän, että tämä menee ohi. Kaksi vuotta on lyhyt aika. Vaikka olen epätoivoinen, olen kuitenkin tyytyväinen. Onnellinen. 

Mitä olen oppinut? Olen oppinut, että elämä ei ole täydellistä. Olen oppinut, että täydellisyyttä ei voi odottaa. Opin, että en voi muuttaa itseäni muiden takia. Olen oppinut arvostamaan mahdollisuuksiani ja saavutuksiani. Olen oppinut elämään jälleen normaalisti. Olen oppinut löytämään keinoja, joilla selvitä. Olen aikuistunut, itsenäistynyt. Teen asioita, pelkään vähemmän. Olen oppinut itkemään. Olen oppinut arvostamaan kulttuureja ja ihmisiä enemmän. Olen oppinut arvostamaan itseäni enemmän. Kulttuurit ovat nykyään arkipäivää. Kun kirjoitan blogiini postausta, kirjoitan kuvien alle kavereideni nimiä ja heidän kotimaitaan. Vasta silloin tajuan, että he ovat oikeasti jostain kaukaa. Että minäkin tulen jostain kaukaa. Täällä ihmisistä tulee muutakin kuin heidän kotimaansa. Brasilialainen ei olekaan brasisialainen, hän on ihminen, ystäväni, en ajattele hänen maataan vaan hänen persoonaansa. Samalla tavalla UWC tuo mieleesi ihmisen maan sijasta. Kun Pakistanissa tapahtuu onnettomuus, ajattelet pakistanilaista ystävääsi, et median maalaamaa kuvaa. Olen oppinut näkemään median taakse, tapaamaan ihmisiä. 

Hieman hävettävää ja hyvin naurettavaa myöntää, että ajattelin aluksi, että ystäväpiirini ei ole tarpeeksi monipuolinen. Ajattelin, että minun täytyy olla ystäviä kaikkien kanssa, kun todellisuudessa se ei ole edes mahdollista. Näiden kuukausien aikana en ole vain ryvennyt koti-ikävässä ja itkenyt: olen tutustunut ihmisiin ja muodostanut ystävyyssuhteita. Minulla on ystäviä Hongkongista, Venäjältä, Israelista, Hollannista, Pakistanista, Brasiliasta, Kolumbiasta, Iso-Britanniasta - kaikkialta maailmaa. Ja olen onnellinen. Rakastan näitä ihmisiä, elämääni täällä, Elän ja hengitän, rakastan. Tottakai koen edelleen pettymyksiä, romahdan, itken, kadun ja stressaannun. Mutta silti nautin. Olen nuori, minulla on elämä edessäni, teen virheitä kuten jokainen muukin. Ja miksen saisi? Jos sanon jotain väärää, se on oikeuteni, olen vielä kokematon ja nuori. En ole edelleenkään erityisen sosiaalinen, ratkaisen ongelmia väärällä tavalla, en osaa käsitellä stressiä, itken liian helposti. Mitä väliä? Mitä väliä, etten kelpaa kaikille tai etten voi olla ystäviä kaikkien kanssa? Mitä väliä, että en tule koskaan olemaan täydellinen oppilas ja saamaan seiskaa kaikesta? Mitä väliä, että ärsytän ihmisiä omalla persoonallani, että teen huonoja päätöksiä, että en osaa ratkaista ongelmiani? Tämä on minun elämäni, minun kokemukseni. Teen virheitä, mutta se on minun oikeuteni.

Jokaisen kokemus on erilainen. Toisille se on vaikeampaa kuin toisille. Jokaisella on omat huolenaiheensa, ongelmansa ja murheensa. Toiset käsittelevät niitä enemmän, toiset vähemmän. Mikä yhdistää meitä kaikkia on oppiminen - näiden kahden vuoden aikana oppii itsestään enemmän kuin koskaan aiemmin. Nykyään osaan sanoa, mistä ongelmani johtuvat. Pääosin luon itse ongelmani ajattelemalla liikaa ja epäilemällä omia kykyjäni. Kaipaan läheisyyttä, suomalaisuutta, Suomea. Kaipaan elämän helppoutta, stressittömyyttä, turvallisuutta. 

Mutta en antaisi tätä kokemusta pois mistään hinnasta.

PROJECT WEEK IN TAIWAN

Huh, vaihderikkaat kaksi viikkoa alkavat olla takanpäin ja ainakin allekirjoittanut alkaa olla taas loman tarpeessa, sen verran väsyttävää ja stressaavaa viimeisten päivien ohjelma on ollut. Näin iltatunteja koneen ääressä istuessa tunnen epätoivon hiipivän sisälle, miten tulen koskaan selviämään tämän tutkinnon loppuun? En koskaan uskonut IB:n olevan näin stressaava, mutta niin sitten päädyin kysymään tuutoriltani apua ja nyt viettelen pitkää viikonloppua emotionaalisen poissaolon turvin.

Sen sijaan että keskittyisin elämän sietämättömään vaikeuteen, ajattelin kirjoittaa (nyt kun vielä muistan) viime viikosta. Jos joku ei siis tiennyt, niin vietin viime viikon projektiviikon parissa Taipeissa, Taiwanissa! LPC:n ohjelmaan kuuluu joka vuosi viikon mittainen projektiviikko jossakin puolella Aasiaa, ja tämän viikon aikana oppilaat osallistuvat erilaisiin projekteihin palvelutyön parissa. Oppilaat auttavat esimerkiksi orgaanisilla maatiloilla, järjestävät nk rauhankonferensseja "konfliktiryhmien" välille, auttavat lapsikylissä, harrastavat taiteita - ja, mun tapauksessa, auttavat eläintalolla. Yllä on kokoamani video viime viikosta, ja seuraavaksi paneudun viikkoon tekstin muodossa.

Matkamme alkoi viime sunnuntaiaamuna puoli seitsemän aikaan, kun astuimme bussiin ja seikkailimme lentokentälle odottamaan lentoamme Taiwaniin. Kommelluksiltakaan ei vältytty, sillä opettajamme oli unohtanut oman passinsa ja yritti lähteä maasta poikansa passilla, ja yhdellä oppilaalla ei ollut oikeanlaista viisumia. Alkuhankaluuksien jälkeen selvisimme kuitenkin matkaan, ja vaikka kommelluksia täynnä meidän viikkomme olikin, oli kyseessä hyvin opettava ja palkitseva viikko kaikenkaikkiaan. Lensimme Taiwaniin EVA airilla, eli taiwanilaisen lentoyhtiön mukana. Lennosta täytyy sen verran mainita, että vaikka paikkamme olivatkin turistiluokassa, oli kyseessä paljon mukavampi lento kuin jokavuotiset Finnairin Hongkong-Helsinki -lentoni. Okei, lentoaikaa on vain puolitoista tuntia, mutta koneessa on toimivat (Finnairin lennoilla mun omani kun aina hajoaa jotenkin) viihdejärjestelmät, riittävästi jalkatilaa ja oikeasti hyvää ruokaa. Paluumatkalla lentokenttävirkailija ystävällisesti antoi minulle pituuteni takia hätäuloskäyntipaikan, joten tilaa todella riitti kuin businessluokassa konsanaan! Paluumatkalla myös lentokone liikkui Hello Kitty -teemalla päästä varpaisiin, ja kuka ei rakastaisi Hello Kitty -kuvioitua lentokonetta, haha!

Noin yhdeksän kuukauden asumisen jälkeen olen niin tottunut Hongkongin järjestelmään, että yllätyin hieman saapuessamme Taipeihin. Oletin kaupungin olevan Hongkongin tyyppinen pilvenpiirtäjiä täynnä oleva suurkaupunki, jossa kaikki on huippukunnossa ja organisoitua. Sen sijaan edessäni levittäytyi kaupunki, jonka rakennukset ovat puolet pienempiä ja vanhempia kuin Hongkongissa, liikenne katastrofaalista ja ilmapiiri hyvin erilaista kuin Hongkongissa. Alkujärkytyksen jälkeen opin kuitenkin arvostamaan Taipeita näistä piirteistä, sillä tiukkaa ja kurinalaista Hongkongia vapaampi Taipei osaa ottaa iisimmin.

Hostellimme sijaitsi Taipein kaupunkingosassa Beitoussa, alle tunnin matkan päässä keskustasta. Hostellin nimi on On My Way Taipei Hostel, ja vaikka bussista noustessamme mietimme hetken että onpas epäilyttävän oloinen paikka, niin emme olisi voineet olla enempää väärässä! Hostelli oli läpi viikon ehdottoman hyväntuulinen ja tunnelma oli vapaa ja ystävällinen, työntekijät iloisia ja auttavaisia ja huoneet äärettömän suloisia. Huoneen saa alle parillakympillä yöksi, mikäli ei haittaa suuremmassa yhteisöhuoneessa yöpyminen. Itse yövyin viikon kahdeksan hengen yhteisöhuoneessa, ja tuntemattomien läsnäolosta huolimatta ihastuin paikkaan ehdottomasti. Jokaisessa huoneessa on lukittavat kaapit (vaikka maalaisjärkikin sanoo että ei välttämättä kannata jättää arvotavaroita lojumaan), joka kerroksessa vessat ja suihkut, alakerrassa ruokailutila ja kellarissa suloinen oleskelutila, jossa aikamme paljolti kuluikin patjojen, sohvien, television ja ilmaisen Wi-Fin siivittäminä.

Ensimmäinen päivämme Taipeissa kului lähinnä kaupungin tutkimisen parissa, sillä heti laukuista eroon päästyämme suuntasimme kohti läheistä metroasemaa ja ostoskatuja. Taipei Rapid Transit (MRT) on siis Taipein oma metrojärjestelmä, jossa liikkuu noin seitsemän eri metrolinjaa, joista meidän hostellimme sijaitsi keskeisellä, punaisella linjalla. Turistille matkaaminen on helppoa, sillä jokaiselta asemalta saa ostettua helposti automaateista lipun minne tahansa pysäkille halpaan hintaan (0,50€-1.50€/suunta). Liput ovat suloisia, sillä Hongkongin korteista eroten menoliput ovat söpöjä kolikoita (jollainen mun oli suorastaan pakko napata mukaani matkamuistoksi, sori MRT). Aluksi matkasimme Ximen-nimiselle asemalle ostosten pariin. Ximending on siis alue, joka on täynnä ostoskatuja ja katuruokaa sekä mielenkiintoista katutaidetta. Illaksi puolestaan matkasimme Shilinin "yömarkkinoille" (night market), joka on siis valtava katumarketti lähinnä täynnä katuruokaa.

Ja millaista ruokaa! Kaduilla on tarjolla mitä tahansa, vaikka tietenkin kannattaa hieman valikoida hygienian puolesta. Lihaa, kasviksia, mehuja, paistettua, uppokeitettyä, keitettyä, leivoksia, vohveleita, vartaita - käytännössä mitä tahansa paikallista ja erittäin halpaan hintaan. Sen lisäksi Taipei tunnetaan nautanuudeleista (beef noodles), joita tulikin nautittua muutamaan kertaan viikon aikana. Keskustasta löysimme hostellista löytynyiden oppaiden perusteella kuuluisan (Aasiassa olen muuten ensimmäistä kertaa kohdannut ajatuksen kuuluisasta ruuasta, hmm, kertoo hieman arvoista?) nautanuudelipaikan, jossa tarjotaan käsintehtyjä nuudeleita aivan järjettömän hyvässä keitossa, nam! Ruokaa saa Taipeissa halvalla, yksi annos on normaalisti noin kolmen euron paikkeilla, ja sillä pärjää lähes koko päivän. Yömarketeilla puolestaan hinnat liikkuvat alle eurosta muutamiin euroihin, ja syötävää tosiaan riittää! Sen verran rahasta täytyy mainita, että näin suomalaisena valuutasta toiseen muuntaminen muuttuu hiukan vaikeaksi, kun kääntää ensin Taiwanin uusista dollareista Hongkongin dollareihin ja siitä euroihin (eli jaa neljällä, jaa kymmenellä ja pyöristä ylöspäin niin saat hinnan euroissa).

Shoppailunkin puolesta Taipeilla on paljon tarjottavaa. Eräänä iltana suuntasimme Houshanpin vaatemarkkinoille (clothes market), ja täytyy myöntää, että oli näin teinitytön näkökulmasta upea (ja eksyttävä) kokemus. Paikka tunnetaan nimellä Taipei Wufengpu Shopping District ja se sijaitsee muutaman minuutin päässä läheisimmästä Houshanpin MRT-asemasta (joskin paikka löytyy vain, jos tietää mitä etsii). Kyseessä on siis valtava kaduilla sijaitseva "ostoskeskus", eli valtavasti erilaisia vaatekauppoja kaduilla sikin sokin. Hinnat ovat suhteellisen halpoja suurimmassa osassa paikoista, alennukset hyviä ja jos vain muistaa tarkistaa vaatteiden laadun, paikasta pitäisi päästä hyvillä mielin puolen päivän shoppailun jälkeen (me tosin menimme vielä toiseenkin kertaan, kun aika ei meinannut riittää, hups).

Turistielämän lisäksi osallistuimme tietysti myös projektiimme. Työskentelimme siis Animals Taiwan -nimisen organisaation kanssa viikon heidän eläintalollaan Beitoussa. Animals Taiwan on siis tuottoa hakematon organisaatio (non profit organization) joka keskittyy lähinnä kulkukoirien ja -kissojen pelastamiseen Taiwanissa. Organisaatio on toiminut vuodesta 2004 Taipeissa ja he yrittävät parhaansa mukaan pelastaa mahdollisimman paljon eläimiä, huolehtia niiden terveydestä ja hankkia niille kodin. Eläintalolla on noin 70 koiraa ja muutama kissa, ja organisaatio on nk. "non-kill organization" (eli kun he ottavat eläimen, he lupautuvat pitämään siitä huolen, kunnes se löytää kodin). Erityisesti tämä eläintalo keskittyy loukkaantuneisiin ja kiireellistä apua tarvitseviin eläimiin, jotka ovat esimerkiksi jääneet auton alle, joutuneet pahoinpideltyiksi tai ovat muuten kärsineet sietämättömän paljon elämässään. Moni teistä varmaan tietää, että työskentelen koulun puolesta kerran viikossa hongkongilaisella koiratalolla. Mun ensimmäinen ajatus kuitenkin oli, miten erilainen ilmapiiri tällä eläintalolla oli. Mun Hongkongin vapaaehtoistoiminta on paljon pienimuotoisempaa, koska HKDR on suurempi organisaatio, jolla on paljon enemmän vapaaehtoisia (ja enemmän koiria).

Mua jopa hieman yllätti, miten lähelle pääsimme toiminnan ydintä näiden muutaman päivän aikana. Tehtäviimme kuului lähinnä häkkien siivous ja yleinen huolenpito kuten kulhojen puhdistaminen ja vesien vaihtaminen, mutta kun aikaa oli, pääsimme myös kävelyttämään koiria. Erityisen mielenkiintoinen kokemus oli kävelyttää pyörätuolissa kulkevia koiria, jotka ovat siis syystä tai toisesta halvaantuneet takajaloistaan. Koiratalolla on tällä hetkellä neljä pyörätuolissa liikkuvaa koiraa: Judy, Tango, Teresa ja Skal, ja jokaisella niistä on oma kustomoitu pyörätuoli, jonka avulla ne pääsevät juoksemaan kuin muutkin koirat. Kävelyttäjältä tämä kuitenkin vaatii paljon enemmän huomiota, sillä liikaa innostuessaan koirat saattavat kaatua ja kieriä kuperkeikkoja, menettää tasapainonsa, pyörät tuppaavat jäämään kiinni ja täytyy myöntää että koiraa on hieman hankalampi hallita kun sillä on vain kaksi jalkaa. Erityisesti rakastuin Judyyn, joka halvaantui jäätyään auton alle vuosia sitten. Judy on kuitenkin äärettömän elämänhaluinen koira, joka innostuu samoista asioista kuin muutkin koirat, tervehtii innoissaan tulijoita ja hakee seuraa kuin kuka tahansa muukin.

Judy ♥

Monilla koirista on pysäyttävän surullinen tarina, ja niiden elämiä ajatellessaan tulee pakostakin karmea olo. Näiden koirien onneksi he ovat päässeet hyvään hoitoon, mutta niin ei valitettavasti ole kaikkien tapauksessa: Taipei on täynnä kulkukoiria, ja koirat ja muut eläimet kärsivät ympäri maapalloa. Jokaisella koiralla on oma tarinansa, kuten olen jo aiemmin maininnut. Teresa on koira, joka oli osallisena suuressa auto-onnettomuudessa ja jonka halvaantumista ei huomattu tunteihin ihmisten hädän takia. Tango on nuori karvapallo, joka todennäköisesti syntyi nivelet viallisina eikä siksi voi kävellä. Innokas Addie on entinen vuoristoasukki, josta tehtiin pilaa hänen näytettyään "apinalta" huonokuntoisen ihon ja turkin puutteen vuoksi. Miracle on kymmenvuotias koiravanhus, joka löydettiin kadulta halvaantuneena, mutta joka sai tuntonsa takaisin ja pystyy nykyisin kävelemään rauhallisesti (siitä nimi Miracle; ihme). Nanook on saanut nimensä jääkarhumaisesta ulkonäöstään,  ja kulkee nykyisin kolmella jalalla menetettyään yhden jalkansa tulehduksen vuoksi. Liberty on suloinen ja innokas karvakorva, jonka synkästä historiasta löytyy mies, joka hakkasi tämän jalan poikki metallitangolla. Maya on ystävällinen kirjava kissa, jolla on epäonninen historia hylkäämisen parissa. Tarinoita riittäisi loputtomiin, joten lopetan niiden osalta tähän.

Mun täytyy myöntää, että takana on aivan uskomattoman ihana viikko iloisten eläinten ja mahtavien ihmisten seurassa. En ollut erityisen läheinen kenenkään matkallani olleen ihmisen kanssa ennen matkaa, joten oli ilo huomata miten mahtava viikosta lopulta tulikin. Nyt loputtoman stressin ja väsymyksen vallassa ikävöin viime viikkoa, joka jää muistoihin aivan upeana. Taipei jää mieleeni kaupunkina, jossa olin onnellinen, jossa muistoni LPC:stä ja näistä ihmisistä jäävät aina elämään. Nyt mä lähden valmistautumaan perjantai-iltaan, ensi kertaan!