Leijona on aina leijona

22.2.2014. Suomi ottaa pronssia olympialaisissa. Kotikatsomo nousee hurraamaan. Äänet hallissa kaikuvat komeana. Leijonamiehistö seisoo kaukalossa ylväänä sinivalkoisissa paidoissaan. Kirkkaat mitalit asetetaan kaulaan roikkumaan. Miehet virnuilevat iloisina ja kohottavat katseensa taivaisiin. Joidenkin silmissä voi nähdä kyyneliä. Se on siinä.

Joka vuosi parikymmentä pelaajaa sujauttaa ylleen tuon sinivalkoisen paidan ja astuu kaukaloon edustamaan kotimaataan. Joka vuosi heitä parjataan ja haukutaan. Miehistövalinnoista valitetaan ja ohjeistetaan, pelitavasta nuristaan ja loukkaantumisista kohutaan. Ei meihin uskonut Ruotsi, ei uskonut Venäjä, ei uskonut Yhdysvallat. Ei uskonut edes oma kansa, eivät uskoneet suomalaiset. Odotuksista ja niiden puutteesta huolimatta voidaan kiistatta sanoa, että Suomen joukkue on maailman parhaimmistoa: kolmatta kertaa peräkkäin mitaleilla olympialaisissa on uskomattoman kova saavutus. Kuusista olympialaisista viisi mitalia. Viime vuosina siihen ei ole pystynyt Yhdysvallat, ei ole pystynyt Ruotsi eikä ole pystynyt Kanada. Siihen on pystynyt vain Suomi.

Jääkiekko on kotikatsomosta aina kentälle saakka hyvin tunteellinen laji. Pettymykset koskettavat, suututtavat ja ärsyttävät. Onnenhetket otetaan vastaan iloiten ja riemuiten. Tunneskaala kulkee helposti laidasta laitaan. Joskus yksin kotona jököttäessään tuntee olonsa hieman hulluksi: kuka muukaan karjuisi naama punaisena televisiolle pimeässä asunnossa. Jääkiekko on hyvin yhteisöllinen laji. Pelillä on sen huono puoli ja sen hyvä puoli. Pelissä on aina häviäjä ja voittaja. Huonot puolet täytyy kestää, jotta hyviin puoliin pääsisi käsiksi. Täytyy oppia häviämään ennen kuin voi voittaa. 

Osittain juuri tästä syystä suomalainen jääkiekko on ainutlaatuista. Kovia sarjoja löytyy ympäri maailmaa, mutta kansainväliset pelit ovat aivan omaa laatuaan leijonapaidassa. Jääkiekon suurvallat Yhdysvallat ja Kanada ovat täynnä huippupelaajia: melkein liiankin täynnä. Tuskin löytyy toista maata, jossa katsoja pääsee joka vuosi niin lähelle pelaajia, kuin Suomessa. Tuskin löytyy toista maata, jossa katsoja tuntee olevansa kuin yksi pelaajista tai jossa katsoja tuntee kuuluvansa peliin. Kun Kanada lähtee pelaamaan olympialaisiin, se kerää parhaan kerman suuresta (mutta tiheään vaihtuvasta) varastostaan ja lähtee pelaamaan. Kun Suomi lähtee pelaamaan olympialaisiin, joukkueeseen kerätään leijonia, ja kisoihin lähdetään yhdessä kokonaisen kansakunnan voimin. 

Ehkä juuri siksi suomalaiset ovat niin innokkaita parjaamaan joukkuettaan. Pelaajat ja valmennusjohto päästää meidät niin lähelle peliä, että ajattelemme osaavamme paremmin kuin asiaan oikeasti vaikuttavat henkilöt. Onhan se fakta, että lähtökohtaisesti suomalainen on pessimisti. Vielä johtotilassa 99-0 suomalainen sanoo, että vielä ne voi mokata ja hävitä. 

Onneksi jääkiekossa on niitä hyviäkin hetkiä. Juuri tällaisina hetkinä katsoja huomaa tuijottavansa ruutua silmät pyöreänä, suu ammollaan ja varpaat ristissä. Vuoden 2014 olympialaiset Sotshissa toivat mukanaan sekä pettymyksiä että onnea. Paljon, paljon loukkaantumisia ja vastoinkäymisiä. Niukka häviö Kanadalle alkulohkossa ja karvas tappio Ruotsille välierässä. Sairastelua, maalivahtien vaihtumista ja kenttien sekoittelua. Paljon epävarmuutta ja sekasortoa. Mutta lopussa kiitos seisoo.

Leijonat lähti näihin olympialaisiin leuka ylväästi pystyssä ja tulee takaisin rinta rottinkilla, kunniakkaasti. Vaikea alku Itävaltaa vastaan, jatkuvasti parantuva peli Norjaa vastaan, niukka tappio Kanadalle ja kunniakas voitto ärjyvästä isäntämaa Venäjästä. Kitkerä, mutta hienoinen häviö naapurimaa Ruotsille. Upea ja mahtava voitto Yhdysvalloista. Siitä on Leijonien vuoden 2014 olympialaiset tehty. Pronssimitalit kaulassa, suu iloisessa virneessä ja suomalaisen kansakunnan kunnia takataskussa. Yhteisöllisyys. Rakkaus. Joukkue. Niin, mitä voidaan sanoa vuoden 2014 Leijonista? 

Maalia vartioimaan valittiin yksi maailman kovimmista kolmikoista. Antti Niemi (San Jose), yksi maailman parhaista maalivahdeista, ei päässyt pelaamaan turnauksen aikana ollenkaan. Hän kuitenkin kannusti ja tsemppasi, treenasi ja jännitti yhdessä muiden kanssa. Dallasin Kari "Kärppä" Lehtonen pelasi komeasti Norja-pelissä ja joutui viime hetkellä peliin myös Ruotsia vastaan. Hän otti tärkeitä gamesavereita ja hoiti rooliaan erinomaisesti. Suomalaisilla on ristiriitaisia kokemuksia Kärpän otteista maalivahtina, mutta ei sitä voi kiistää, etteikö hän olisi aivan älyttömän loistava. 

Vaikka jo mainittu kaksikko on ehdottoman kova, niin kovimmista kovin oli tänä vuonna Suomen ykkösveska. Loistava ja mahtava Bostonin Tuukka Rask otti kaiken mikä oli otettavissa, kurotti räpylänsä suorastaan mahdottomiin paikkoihin ja ehti kiekon eteen silloinkin, kun se ei ollut edes mahdollista. Suurikokoinen mies pelotti vastustajan jo kaukaa: Yhdysvaltojen Patrick Kane pääsi yrittämään rankkaria peräti kahdesti, tuloksetta. Ehkä jopa maailman paras maalivahti pelasi koko turnauksen kuin hurmiossa, virnisti iloisesti ottelun jälkeen ja sai ansiokkaasti mitalin kaulaansa. Jääkiekko on ennen kaikkea joukkuepeli, mutta suuri osa vastuusta lepäsi juuri Raskin hartioilla. Eikä turhaan. 

Ennakkoluulotonta ja vahvaa pelaamista oli luvassa myös Suomen pakeilta. Tunnetusti Lasse Kukkonen ja Ossi Väänänen raatoivat ja tekivät kovaa työtä alueellaan ja näyttivät jälleen kerran, että kovien liigojen miehiä voi päihittää SM-liiga -taustallakin. 

Juuso Hietanen naputti pronssiottelun viimeisessä erässä kiekon maaliin, mutta hoiti läpi turnauksen hyvin myös oman työnsä. Pakkipari Sami Lepistö pelasi jälleen upeat kisat. 

Tampa Bayn 39-vuotias Sami Salo päätti maajoukkueuransa komeasti ja raatoi ahkerasti läpi jokaisen ottelun. Kokeneen Salon rinnalla työskenteli nuori, 19-vuotias Olli Määttä, joka ilman muuta osoitti kuuluvansa maajoukkueeseen koko sydämellään. Peräti kolme maalia ja kaksi maaliin johtanutta syöttöä on puolustajalta suuri saavutus - ja vieläpä ensimmäisissä olympialaisissa! 

Kovia olivat myös ykkösketjun luottopakit Kimmo Timonen ja Sami Vatanen. Timonen on ollut jo vuosikausien ajan Suomen tärkeimpiä puolustajia, jonka otteita on aina yhtä kunniakasta seurata. Myös tällä leijonalegendalla oli varmasti upea ja unohtumaton päätös maajoukkueuralle, jonka hän aloitti jo vuonna 1996. Myös Sami Vatanen pelasi uskomattoman turnauksen: hän osoitti ottelu toisensa jälkeen taitojaan. Hän piti ja pyöritti kiekkoa, antoi loistavia syöttöjä ja loisti peliälyllään. 

Kahdeksan puolustajaa, kahdeksan erilaista tarinaa. Kahdeksan sankaria, kahdeksan leijonaa. Kyllä näitä kelpaa katsoa, ai että. 

Hyökkäysosasto puolestaan ei selvinnyt kisoista täysin samanlaisena. Loukkaantumiset piinasivat jo ennen kisoja, ja suuria ykköstykkejä jäi pois kisoista. Myös ensimmäisissä peleissä pelannut Alexander Barkov joutui jättämään kisat kesken vamman takia, ja innokkaasti pelannut Juhamatti Aaltonen joutui seisomaan kentän laidalla pronssiottelussa, kun loukkaantuminen iski Ruotsi-pelissä. 

Loukkaantumisten johdosta kisoihin kutsuttiin pikavauhdilla korvaavia pelaajia. Pikakomennuksen saivat myös Sakari Salminen ja Jarkko Immonen. Salminen mahtui peliin mukaan vain muutamassa ottelussa, mutta näytti ennen kaikkea kuuluvansa porukkaan peliajan pienuudesta huolimatta. Jarkko Immonen puolestaan hypähteli ketjusta toiseen koko turnauksen ajan, syötteli kiekkoa ja loi maalipaikkoja. Ihan yhtä suureen rooliin Immonen ei noussut kuin aikoinaan 2011 MM-kisoissa, mutta hyvät kisat kuitenkin - jälleen kerran. Kaksikon laidalla pelasi tuttu ja turvallinen Antti Pihlström, joka osaa yllättää luisteluvoimallaan joka kerta. Luulisi, että tässä vaiheessa osaisi jo odottaa niitä nopeita spurtteja, mutta vieläkin kylmät väreet iskevät joka kerta, kun tämä patteripupu ryntää kentälle. On se vain niin kova. 

Ennakkoluulottoman hienosti pelasivat myös kolmosketjun Jussi Jokinen, Petri "Konna" Kontiola ja Jori Lehterä. Suurten tähtien rinnalla tämä ketju jäi melko vähäiselle huomiolle, mutta rivakoita ja vahvoja otteita ei puuttunut tältäkään ketjulta. Maalintekotaidoistaan tunnettu Jokinen oli kentällä aluksi melko näkymätön, mutta paransi ehdottomasti ottelujen myötä. Viime vuoden MM-kisoissa suureen asemaan noussut Petri Kontiola jäi melko näkymättömiin, kun ykkössentterin viitta annettiin muualle. Näkymätön uurtaja, joka teki paljon joukkueen eteen. Tällainen oli myös Jori Lehterä, joka kuitenkin nousi esiin etenkin pronssiottelun kovissa paineissa. 

Fyysisestä pelityylistään ja vastustajan ärsyttämistaidoistaan tunnettu Leo Komarov hoiti osuutensa, vei kiekkoa maalille ja hankki jäähyjä - niin itselleen kuin vastustajillekin. Kovapäisen ja vahvan hyökkääjän rinnalla pronssiottelussa taistelivat Olli Jokinen ja Tuomo Ruutu, molemmat jo tässä vaiheessa uraa suomalaisen jääkiekkohistorian kärkinimiä. Aikaisemmin allekirjoittaneelle paljon tuntemattomampi Jokinen onnistui sykähdyttämään kerran jos toisenkin. Maaleja, maaleja ja maaleja. Hyvää luistelua ja hienosti hoidettuja tilanteita. Myös Tuomo Ruutu on kovassa vireessä - hyvä yhdistelmä pyörittelyä ja fyysisyyttä johti tuloksiin. Ja meneehän se niinkin, että tämä Ruudun poika ei sitten koskaan poistu turnauksesta ilman mitalia. Ei poistunut ei. 

Luonnollisesti katseita keräsi eniten Leijonien ykkösketju, jonka kokoonpano vaihteli hieman läpi kisojen. Reunalle nostettiin viimeisessä ottelussa Lauri Korpikoski, sillä siellä missä tämä Phoenixin pelaaja hyöri, oli myös kiekko. Joka kerta. Kiekko + Korpikoski = hui. Viimeisessä ottelussa sentterin paikalle siirretty nuori Mikael Granlund osoitti jälleen kerran kovuutensa. Siirtyminen Amerikkaan on kasvattanut pojasta miehen, ja paikka ykkössentterinä oli eräänlainen vastuun siirto nuoremmalle sukupolvelle. Vanhemmat pelaajat väistävät ja uudet sukupolvet astuvat tilalle. Soihtu vaihtaa omistajaa. 

Soihdusta luovuttaa otteensa myös eräs suuri ja mahtava jääkiekkolegenda. Olympiahistorian paras pistemies, vanhin maalintekijä ja paikka kuusissa olympialaisissa. Lukuisia palkintoja ja saavutuksia. Menestyksekäs ura. Yksi aikakausi sai päätöksensä, kun Teemu Selänne astui ulos kaukalosta mitali kaulassaan. (Kuninkaan poistumisesta kirjoitin jo eilen postauksen toisen blogin puolelle.) Kaksi maalia uran todennäköisesti viimeisessä maajoukkuepelissä kruunaa loistavan uran. Idoli ja esikuva kautta vuosikymmenten. Suomalainen jääkiekko saa kiittää Selännettä monista mahtavista vuosista. Teemu on ikoni, jonka vertaisia ei ole montaa.

Teemu pelasi ensimmäisen maajoukkuepelinsä jo vuosia ennen omaa syntymääni. Silti olen kasvanut vuosien saatossa häneen kiinni, ja irti päästäminen tuntuu vaikealta. Kyyneleet valuivat tänään avoimesti silmistäni, kun katselin leijonaikonin matkaa kohti uusia kokemuksia. 

Yhdenlainen aikakausi päättyy tänään. Teemu Selänne, Sami Salo ja Kimmo Timonen laittavat leijonapaidan naulaan ja astuvat uudenlaisiin haasteisiin. Kolme kovaa uurtajaa ansaitsee valtavan määrän kiitoksia. Huonolla tavalla tämä aikakausi ei pääty: pronssi on aina voitto. Pronssi on kunnia.

Leijona numero kahdeksan astuu hallista ja sulkee oven perässään. Pukuhuoneessa roikkuu sinivalkoinen leijonapaita. Valot sammuvat. Soihtu on siirtynyt. 

Kiitos Teemu. 

Alku.

Kaikella on alkunsa. Maailmankaikkeudella on alkunsa, ihmiskunnalla on alkunsa ja jokaisella ihmislapsella on alkunsa. Tällä blogillakin on alku. Se on pieni ja hento kosketus internetin valtavaan maailmaan. Se on heiveröinen ja haikea. 

Tämä blogi sai alkunsa, kun päätoiminen blogini We Are Fuckin' Asian alkoi täyttyä asiaan kuulumattomista postauksista. Lopulta päätin siirtyä bloggaamaan myös toisen blogin puolelle, jotta jatkossa aiheessa pysyminen olisi helpompaa. Tämä ei tarkoita sitä, että WAFA kohtaisi loppuaan, vaan tämä tarkoittaa sitä, että jatkossa suuri osa mielipidepostauksista ja muista hehkutuksista siirtyy tämän blogin puolelle. 

Ihmiselämä on pitkä ja kivinen, ja kaikki sen vaiheet on vaikea kuvata näin lyhyessä tekstinpätkässä. Ruudun toisella puolella jököttää kuitenkin normaali lukiolaistyttö, joka käyttää vapaa-aikansa lukemalla ja kirjoittamalla - lähinnä tietokoneen ääressä. Ruudun takana jököttää normaali suomalainen, jonka on vaikea pukea ajatuksiaan puhutuiksi sanoiksi. Kirjoittaminen on helppo tapa vapauttaa tunteet ja mielipiteet ilmaan ilman suurempaa stressiä. 

Ruudun takaa kuuluu musiikkia. Musiikillakin on merkittävä osa tämän henkilön elämässä. Esikuvia riittää ja musiikkigenrejäkin voisi luetella yhden jos toisenkin. Suuri osa musiikkipostauksista tulee keskittymään toisen blogin puolelle, mutta myös tässä blogissa niitä tullaan näkemään - ennemmin tai myöhemmin. 

Ruudun takaa kajahtelee koiran haukuntaa. Pikkuruinen papillon hyppää sängylle ja heiluttaa häntäänsä pirteästi. Eläinrakkaus on suuri osa elämää, joten blogin puolella myös karvajalat tulevat vilahtamaan kerran jos toisenkin. Siis koiran karvajalat. Ehh, olipa irstasta. 

Ruudun takana piilee unelma matkustamisesta, seikkailemisesta ja maailman kokemisesta. Siivet selkään on blogi, joka kuvaa nuoren tytön unelmia ja mielipiteitä. Nuo unelmat voivat rikkoutua ja hajota pirstaleiksi niin helposti, niin hentoja ja kauniita ne ovat, mutta ne ovat ehdottomasti saavuttamisen arvoisia. 

Ovathan ne sentään unelmia.