Pakkaa koko elämä kahteenkymmeneen kiloon. Astu lentokoneeseen. Saavu tuntemattomaan. Niin mun elämäni on viimeisen vuoden aikana kulunut - vaikka kohde ei olekaan enää aivan tuntematon, ei se ole tuttukaan. Neljä viikkoa sitten jätin Suomen jälleen taakseni ja saavuin kuumankosteaan Hongkongiin suorittamaan opintoni loppuun. Koulu tuskin sinänsä aiheuttaa ongelmia (stressin aiheuttamaa puolikuolemaa lukuunottamatta) ja tiedän että mitä todennäköisimmin tulen selviämään ensi vuodesta - sen sijaan lähteminen on aina yhtä vaikeaa. Ja silti samalla niin huolestuttavan helppoa. Sitä pysähtyy miettimään miten helppoa nyt onkaan pakata elämä pariin vaivaiseen matkalaukkuun ja siirtyä eteenpäin. Mä olen muuttunut vuoden aikana. Siinä missä viime vuonna ennen lähtöä pakkasin ainakin kaksi viikkoa, nyt raavin välttämättömimmän kasaan päivässä. Konkreettisesti siitä - lähtemisestä - on tullut niin helppoa: pakkaaminen, lentokenttä, lentokone, goodbye Suomi.
Ja silti henkisesti se on niin vaikeaa. Mun kesälomani oli juuri sellainen kuin halusin: rauhallinen, stressitön ja hiljainen. Vietin aikaa lähinnä kotona tai ystävien kanssa huolehtimatta tulevasta vuodesta. Sen sijaan kolme viikkoa ennen lähtöä huomasin miten yhtäkkiä on taas vaikea nukahtaa pimeän tullen. Että kun on kolme viikkoa aikaa lähtöön, se alkaa: jännitys, pelko. Se kahlitsee yön pimeinä tunteina ja välillä valtaa ajatukset päiväsaikaankin. En ole oikeastaan ihan varma mitä pelkään: paikat ovat jo tuttuja, mulla on kavereita ja tulen taas jouluksi Suomeen. En nyt niinkään puhu sellaisesta jäädyttävästä pelosta, jota tunnet vaikkapa pimeällä kujalla kävellessä tai kauhuleffaa tuijottaessa. Puhun enemmänkin siitä tunteesta, kun vatsanpohja tuntuu yhtäkkiä noin sata kiloa raskaammalta, kun tuntuu siltä kuin kantaisit valtavaa painoa sisälläsi etkä pysty päästämään irti.
Pelko on hallinnut mun elämää aina. Olen aina ollut se lapsi, joka ei halua hypätä tuntemattomaan - juuri se, joka istuu kumarassa pulpetissaan kun muut lapset piilottavat nastoja opettajan penkkiin tai lähtevät karkuteille kesken koulupäivän. En ole koskaan pitänyt tuntemattomille puhumisesta, jännitän uusia tilanteita ja kammoan vaikeita hetkiä. Olen sosiaalisesti lahjaton: vaikka yritän avata suuni, se tuntuu fyysisesti mahdottomalta. Joskus - vaikeissa tilanteissa - suunnittelen tarkkaan, mitä sanon, jotten kuulosta kiusalliselta, tunkeilevalta tai hyökkäävältä. Ja silti onnistun olemaan juuri jokin noista kolmesta. Kun ajattelee mun persoonaa, on aika ironista että juuri minä päädyin toiselle puolelle maailmaa lukioon alaikäisenä. Ettäkö minä, vielä silloin 17-vuotias ujo ja sosiaalisesti lahjaton nuori lähtisi yksin maailmalle?
Eikä siitä helppoa tullut. Näin ensimmäisen vuoden jälkeen tuntuu vähän oudolta selittää tätä ihmisille, jotka eivät ole kokeneet samaa. Jossain vaiheessa mietin, miten olisin varmasti pärjännyt paremmin jos olisin tiennyt pääseväni nopeasti kotiin kuin vaihto-oppilas. Vaihto-oppilaan ei sentään tarvitse sopeutumisen keskellä keskittyä täysipainoisesti koulunkäyntiin. Tai niin ainakin selittelin itselleni, kunnes huomasin miten paljon yritän kiertää ja kaartaa varsinaisen ongelman ympärillä. Mun ongelma koko vuoden aikana oli se, miten paljon huolehdin asioista, joihin en voi vaikuttaa. Että kun en voi nähdä tuttuja naamoja päivittäin, että kun on liian iso kaupunki tai kun täytän 18 vuotta yksin toisella puolen maailmaa. Huolehdin siitä, etten ole koulun suosituin ihminen eikä ympärilläni pyöri kahtasataa ihmistä innoissaan olemassaolostani. Huolehdin siitä, etten saanut täydellistä arvosanaa joka aineesta - IB-asteikon vitonen (vastaisi ehkä jotain kahdeksikkoa Suomen taulukoilla) tuntui murskaavalta ja purskahdin jopa itkuun matematiikan kokeen vastaanottaessani.
Vaikka ensimmäisen vuoden aikana hankkiuduin eroon suurimmasta osasta peloistani, huomaan jälleen palaavani aiheeseen - tosin tällä kertaa vuotta vanhempana. Tällä kertaa olen koulussa se kokeneempi osapuoli joka tietää ja tuntee asiat. Viikko sitten kampus täyttyi uusista ykkösvuotisista, jollainen vasta vuosi sitten olin. Yhtäkkiä ruokala on noin kolme kertaa äänekkäämpi, huoneessa on eloa, käytävillä juoksee teinejä suuntaan ja toiseen. Tänä vuonna jokin on kuitenkin muuttunut: tällä kertaa asustan huoneen suurimmassa nurkassa, katselen ikkunasta ulos kolmannesta (eli poikien) kerroksesta, tiedän suurinpiirtein miten asiat toimivat ja lähestyn päivä päivältä loppukokeita. Asiat ovat paremmin kuin sillä pelokkaalla Viivillä vuosi sitten, mutta silti palaan synkkiin ajatuksiini iltaisin unta odotellessani. Että kun taas on yli sata tuntematonta ihmistä kampuksella. Että kun taas tuntuu ulkopuoliselta. Että kun taas ei oikein tiedä miten lähestyä. Että kun puhun ykkösvuotiselleni ja hukkaan suomenkieliset sanat sieltä täältä. Että kun taas tämä miljoonakaupunki tuntuu kaatuvan päälle.
Tällä kertaa en voi koputtaa kenenkään ovelle ja sanoa, että auta. Tällä kertaa mä olen se, jonka muka pitäisi olla se lähestyttävä ja avulias. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan kyllä ajatusta uusista ykkösistä ja olenkin jo tavannut mahtavia ihmisiä. Samalla heidän läsnäolonsa on kuitenkin niin hajottavaa: mun kakkosvuotiseni ovat poissa, hajonneet ympäri maailmaa. Suurinta osaa heistä en tule enää koskaan näkemään, ja vaikka en heidän kanssaan välttämättä ollutkaan kovin läheinen, he sentään olivat aina siellä jossain taustalla. Sentään silloin kun tunsin oloni stressaantuneeksi, tiesin jonkun aina olevan enemmän stressaantunut. Tiesin jonkun toisen jo kokeneen saman kuin minä ja selvinneen siitä - ja vaikka voisin sanoa saman nyt, ei se ole sama asia.
Kun näin pieneen yhteisöön astelee noin 140 uutta ihmistä vain yhdessä päivässä, oikeaa reaktiota siihen ei oikeen tiedä. Mitä tässä pitäisi sanoa? Ykköset tuntuvat vierailijoilta, jotka lähtevät kuitenkin hetkessä - ja silti he ovat niitä, jotka jäävät tänne meidän jälkeemme. Ykköset tuntuvat kaukaisilta: he puhuvat keskenään omissa pöydissään ja kiertävät kakkoset kaukaa. Istun tyhjään kanttiinipöytään odottamaan seuraa, mutta ykköset kiertävät minut kaukaa. Mietin, olenko todella niin pelottava.
Ekstrovertti. Introvertti. Ne ovat vain sanoja, mutta samalla ne määräävät niin paljon siitä, mitä elämässämme teemme. Mä olen aina ollut introvertti, ja tulen aina olemaan - eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole, hyväksyn sen tosiasian että tykkään viettää aikaa myös itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Siinä vaiheessa kun se halu pysyä omassa huoneessa ja seurustella vain tuttujen ihmisten kanssa alkaa aiheuttaa sosiaalista ahdistusta, menee tilanne seuraavalle asteelle. Siinä sitä makaa sängyllään tekemättä mitään ja itkee, kun ei osannut sanoa oikeita asioita. Siinä sitä miettii, että jos olisi viisaampi, kauniimpi, hauskempi, että jos asiat olisivat toisella tavalla.
Vaikka vuosi alkoikin positiivisemmalla nuotilla kuin viime vuoden synkimpinä hetkinä, välillä ajatuksiin eksyy se ajatus, että jospa vain voisi palata takaisin Suomeen. Että jospa kun vain voisi palata takaisin kotiin, missä kaikki on niin paljon helpompaa. Ja samalla tiedän, että en halua päätyä siihen vaihtoehtoon: en halua luovuttaa ja todeta, että en selviytynyt kahdesta vuodesta. En halua lähteä täältä ja sanoa, että annoin peloilleni periksi, että en ollut tarpeeksi vahva.
Ei, kun lähden täältä ensi toukokuussa, olen vahvempi kuin koskaan. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä, mitä itse elämältäni haluan. Mitä väliä on sillä, että Facebook-viestini jäävät odottamaan nähnyt-leimaa huutaen, että ruokalassa näytän niin pelottavalta että kukaan ei uskalla istua viereeni, tai että väkijoukossa tunnen oloni muukalaiseksi. Mä olen saanut sen, mitä tulin tänne hakemaan: oikeita ystäviä ympäri maailmaa, jotka kysyvät onko kaikki okei kun en pysty avaamaan suutani, jotka saavat minut nauramaan synkimpänäkin hetkenä ja jotka ovat läsnä tilanteessa kuin tilanteessa. Mä olen saanut kokemuksia, ja18-vuotiaana voin sanoa muuttaneeni toiselle puolelle maailmaa tuntemattomaan. Mä olen tehnyt enemmän kuin koskaan, ja vaikka en välttämättä olekaan ylimpiä ystäviä kaikkien kanssa, mä olen pitänyt hauskaa ja oppinut itsestäni.
En ehkä vieläkään tiedä, kuka olen, mutta ainakin tiedän, että olen vahvempi kuin pelkoni.
Eikä siitä helppoa tullut. Näin ensimmäisen vuoden jälkeen tuntuu vähän oudolta selittää tätä ihmisille, jotka eivät ole kokeneet samaa. Jossain vaiheessa mietin, miten olisin varmasti pärjännyt paremmin jos olisin tiennyt pääseväni nopeasti kotiin kuin vaihto-oppilas. Vaihto-oppilaan ei sentään tarvitse sopeutumisen keskellä keskittyä täysipainoisesti koulunkäyntiin. Tai niin ainakin selittelin itselleni, kunnes huomasin miten paljon yritän kiertää ja kaartaa varsinaisen ongelman ympärillä. Mun ongelma koko vuoden aikana oli se, miten paljon huolehdin asioista, joihin en voi vaikuttaa. Että kun en voi nähdä tuttuja naamoja päivittäin, että kun on liian iso kaupunki tai kun täytän 18 vuotta yksin toisella puolen maailmaa. Huolehdin siitä, etten ole koulun suosituin ihminen eikä ympärilläni pyöri kahtasataa ihmistä innoissaan olemassaolostani. Huolehdin siitä, etten saanut täydellistä arvosanaa joka aineesta - IB-asteikon vitonen (vastaisi ehkä jotain kahdeksikkoa Suomen taulukoilla) tuntui murskaavalta ja purskahdin jopa itkuun matematiikan kokeen vastaanottaessani.
Vaikka ensimmäisen vuoden aikana hankkiuduin eroon suurimmasta osasta peloistani, huomaan jälleen palaavani aiheeseen - tosin tällä kertaa vuotta vanhempana. Tällä kertaa olen koulussa se kokeneempi osapuoli joka tietää ja tuntee asiat. Viikko sitten kampus täyttyi uusista ykkösvuotisista, jollainen vasta vuosi sitten olin. Yhtäkkiä ruokala on noin kolme kertaa äänekkäämpi, huoneessa on eloa, käytävillä juoksee teinejä suuntaan ja toiseen. Tänä vuonna jokin on kuitenkin muuttunut: tällä kertaa asustan huoneen suurimmassa nurkassa, katselen ikkunasta ulos kolmannesta (eli poikien) kerroksesta, tiedän suurinpiirtein miten asiat toimivat ja lähestyn päivä päivältä loppukokeita. Asiat ovat paremmin kuin sillä pelokkaalla Viivillä vuosi sitten, mutta silti palaan synkkiin ajatuksiini iltaisin unta odotellessani. Että kun taas on yli sata tuntematonta ihmistä kampuksella. Että kun taas tuntuu ulkopuoliselta. Että kun taas ei oikein tiedä miten lähestyä. Että kun puhun ykkösvuotiselleni ja hukkaan suomenkieliset sanat sieltä täältä. Että kun taas tämä miljoonakaupunki tuntuu kaatuvan päälle.
Tällä kertaa en voi koputtaa kenenkään ovelle ja sanoa, että auta. Tällä kertaa mä olen se, jonka muka pitäisi olla se lähestyttävä ja avulias. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan kyllä ajatusta uusista ykkösistä ja olenkin jo tavannut mahtavia ihmisiä. Samalla heidän läsnäolonsa on kuitenkin niin hajottavaa: mun kakkosvuotiseni ovat poissa, hajonneet ympäri maailmaa. Suurinta osaa heistä en tule enää koskaan näkemään, ja vaikka en heidän kanssaan välttämättä ollutkaan kovin läheinen, he sentään olivat aina siellä jossain taustalla. Sentään silloin kun tunsin oloni stressaantuneeksi, tiesin jonkun aina olevan enemmän stressaantunut. Tiesin jonkun toisen jo kokeneen saman kuin minä ja selvinneen siitä - ja vaikka voisin sanoa saman nyt, ei se ole sama asia.
Kun näin pieneen yhteisöön astelee noin 140 uutta ihmistä vain yhdessä päivässä, oikeaa reaktiota siihen ei oikeen tiedä. Mitä tässä pitäisi sanoa? Ykköset tuntuvat vierailijoilta, jotka lähtevät kuitenkin hetkessä - ja silti he ovat niitä, jotka jäävät tänne meidän jälkeemme. Ykköset tuntuvat kaukaisilta: he puhuvat keskenään omissa pöydissään ja kiertävät kakkoset kaukaa. Istun tyhjään kanttiinipöytään odottamaan seuraa, mutta ykköset kiertävät minut kaukaa. Mietin, olenko todella niin pelottava.
Vaikka vuosi alkoikin positiivisemmalla nuotilla kuin viime vuoden synkimpinä hetkinä, välillä ajatuksiin eksyy se ajatus, että jospa vain voisi palata takaisin Suomeen. Että jospa kun vain voisi palata takaisin kotiin, missä kaikki on niin paljon helpompaa. Ja samalla tiedän, että en halua päätyä siihen vaihtoehtoon: en halua luovuttaa ja todeta, että en selviytynyt kahdesta vuodesta. En halua lähteä täältä ja sanoa, että annoin peloilleni periksi, että en ollut tarpeeksi vahva.
Ei, kun lähden täältä ensi toukokuussa, olen vahvempi kuin koskaan. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä, mitä itse elämältäni haluan. Mitä väliä on sillä, että Facebook-viestini jäävät odottamaan nähnyt-leimaa huutaen, että ruokalassa näytän niin pelottavalta että kukaan ei uskalla istua viereeni, tai että väkijoukossa tunnen oloni muukalaiseksi. Mä olen saanut sen, mitä tulin tänne hakemaan: oikeita ystäviä ympäri maailmaa, jotka kysyvät onko kaikki okei kun en pysty avaamaan suutani, jotka saavat minut nauramaan synkimpänäkin hetkenä ja jotka ovat läsnä tilanteessa kuin tilanteessa. Mä olen saanut kokemuksia, ja18-vuotiaana voin sanoa muuttaneeni toiselle puolelle maailmaa tuntemattomaan. Mä olen tehnyt enemmän kuin koskaan, ja vaikka en välttämättä olekaan ylimpiä ystäviä kaikkien kanssa, mä olen pitänyt hauskaa ja oppinut itsestäni.
En ehkä vieläkään tiedä, kuka olen, mutta ainakin tiedän, että olen vahvempi kuin pelkoni.
