Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin / seuraavat kaksi viikkoa, matkin Naantalin aurinkoo

Viimeinen päivä suomalaisessa koulussa. Olo on ihmettyneen haikea. Astuin ensimmäisen kerran nykyisen kouluni pihalle noin kahdeksan vuotta sitten - ja sen jälkeen olenkin viettänyt viisi päivää viikossa tuon rakennusrykelmän tiloissa. Tänään istuin viimeistä kertaa auditorion tiloissa tekemässä koetta. Kirjoitin Kuuban kriisistä ja maailmansodista, mutta ajatukseni harhailivat jossain ihan muualla.

Perjantaina käyn vielä tekemässä viimeisen matematiikan kokeen. Motivaatio opiskeluun on aika lailla minimissään, mutta ainakin tähän asti koeviikko on kuitenkin sujunut kutakuinkin suunnitelmien mukaan. Elämä Suomessa sujuu suurinpiirtein niinkuin aiemminkin, mutta paperitöitä on reippaasti enemmän kuin aikaisemmin. Kouluun hyväksymisen seurauksena haen viisumia (ja auta armias en osaa täyttää noita papereita mutta oh well whatever), haen lääkärintodistusta, hankin rokotteita, täytän lupalappuja, kalastelen vanhemmilta allekirjoituksia, hankin passikuvia, kopioin sikana papereita, tulostan sikana papereita, skannaan sikana papereita, lähetän sikana papereita. Sitä rataa. You get the point. 

Sinänsä harmittaa, etten osallistu viimeisiin päättäjäisiini, mutta se olkoon vain pieni miinus kesän aloitukseen. Ensi viikolla tieni vie (tai no, lentokone vie) Saksaan, Berliiniin! Mulla ei oikeasti ole tänä kesänä kauheasti kirjoitettavaa tähän blogiin, koska yleisesti ajatellen mun UWC-kokemus alkaa vasta ensi syksynä. Mun on välillä vaikea keksiä kirjoitettavaa, koska tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Tai sitten en vain muista asiaani. Hupsista. Enivei, jos joskus tulee postausideoita tai kysyttävää, niin kommenttiboksi on alapuolella! Mun lukijat on aina olleet hiljaista sorttia, joten välillä on ihan mukava kuulla kommenttia. 

Berliinin jälkeen suuntaan Helsinkiin (wau, kotimaanmatkailua) UWC-kesätapaamiseen, joka on siis meille ensimmäisen vuoden stipendiaateille pakollinen. Tämän jälkeen aika kuluukin papereita täytellessä ja lähetellessä - ja stressatessa, ehtivätkö nämä ja nuo ja nämä paperit perille. Heinäkuun puolestaan vietän töiden parissa, ja sitten onkin elokuu. 

Ja sitten onkin syyskuu. 

Ja sit mä oon jo Hongkongissa. 

Hui. 

I'll do what I want 'cause this is my life

Mun piti viettää viimeinen kokonainen, normaali viikko suomalaisessa koulussa. Ei se tietenkään ihan niin mennyt, vaan sairastelin sit koko viikon. Kirjaimellisesti koko viikon, mikä on sinänsä huvittavaa, koska en olekaan viettänyt niin paljon aikaa sängyn pohjalla sitten toisen luokan... Onneksi elämä jatkuu ja kuumekin väistyy, vaikka mun ääni onkin tällä hetkellä varsin mielenkiintoisessa jamassa (=kuulostan rääkyvältä linnulta). Nyt vietän aikaa lukiessa kokeisiin, sillä viimeinen koeviikko painaa päälle, apua! Motivaatio on pikkuhiljaa kasvamassa, sillä enää yksi viikko jäljellä! Tavallaan tosi surullista mutta myös tosi mahtavaa. 

Kokosin muutama kuukausi sitten luonnoksiini postauksen "Do before I die" ja listasin asioita, joita haluan tehdä elämässäni. On mielenkiintoista huomata, miten toiveet ja unelmat toteutuvat pikkuhiljaa. Työtä ne vaativat, mutta toteutuvat yhtä kaikki. Huh. 

Pitkäveteisen perjantai-illan kunniaksi (okei, oikeesti mun pitäis tehdä matikkaa blaah) päätin muutella luonnokseksi jäänyttä postausta: tässä 10 asiaa, jotka haluan toteuttaa seuraavien 2 vuoden aikana. 

Mä olen aina ollut melko ujo ihminen: sosiaaliset tilanteet kauhistuttavat ja pelottavat, uudet ihmiset ihmetyttävät ja kummastuttavat ja uudet tilanteet ovat suoraan kuin painajaisista. Viime vuosien aikana olen pyrkinyt hankkiutumaan tästä ominaisuudesta eroon, mutta turhaan. Okei, se on osa mua, ja tulee aina olemaan osa mua. Joka tapauksessa olisi mukava pystyä soittamaan lääkärille ilman, että sormet hikoavat. Joka tapauksessa olisi ihan mukava pyytää rehtorilta lupalappua poissaoloon ilman, että sydän hakkaa tuhatta ja sataa. 

Okei, en mä ihan niin paha tapaus ole kuin miltä saatan kuulostaa, mutta you get the point. Yksi merkittävä asia, mitä mä UWC-kokemukselta haen, on uudenlainen avautuminen. En tarkoita, että olisin kahden vuoden kuluttua ihminen, jota ei hermostuta tai pelota uusissa tilanteissa, ei. Tarkoitan, että pyrkimykseni on oppia nauttimaan niistä tilanteista, uusista ihmisistä, kontakteista. 

Kielet ovat aina kiinnostaneet mua, vaikka mahdollisuudet niiden opiskeluun ovat olleet vähänlaiset. Englanti, ruotsi ja saksa pitävät mua tällä hetkellä koulunpenkillä, korea puolestaan välillä kodin puolella. Mun kiinnostus kieliä kohtaan on aina vain kasvavassa suhteessa: ei haittaa, vaikken ymmärtäisi sanaakaan kyseistä kieltä, haluan silti oppia sitä! Vaikka hepreaa. Tai venäjää. Tai islantia. Tai mun tapauksessa kai kiinaa. 

Mä koen, että mun englannin taidot on hyvällä tasolla. Ymmärrän, kirjoitan ja puhun sujuvasti, okei. Ongelmia sen suhteen ei ole. En kuitenkaan ole koskaan päässyt testaamaan todellisia mahdollisuuksia tämän kielen suhteen: osittain ujouteni ja osittain tilanteiden puutteiden takia erityisesti englannin puhuminen on jäänyt vähälle. Tieteellinen sanasto on myös hakusessa, mutta sen suhteen tuskin tulee ongelmia kun alkuvaikeuksista selvitään. Suurin huolenaiheeni on kuitenkin kirjoittaminen: mä rakastan kirjoittamista, ja mua inhottaa vertailla mun englanninkielisiä tekstejä mun suomenkielisiin teksteihin. Okei, on luonnollista, että mun ensimmäinen kieli, äidinkieli, on mulle helpompaa ja sujuvampaa, okei. Mutta mä en halua että se menee niin, että katsoessani mun tekstejä mä joudun miettimään että vau, käytänpä yksinkertaista kieltä. Että vau, kuulostanpa urpolta. 

Mä haluaisin saada mun kielipäälle itsevarmuutta, kokemusta ja tietoa. Yksinkertainen lääke havaittavissa: harjoittele, harjoittele, harjoittele. Ainiin, ja vielä kerran: harjoittele. 

Suuria tavoitteita on hyvä olla. Ymmärtäminen on vain yksi sana. 11 kirjainta. Eikun 12. En osaa laskea. Kuitenkin. Kuka loppujen lopuksi voi sanoa ymmärtävänsä maailmaa? Kuka loppujen lopuksi voi sanoa ymmärtävänsä yhteiskuntaa? Kuka loppujen lopuksi voi sanoa edes ymmärtävänsä itseään? En minä ainakaan. 

Itsensä löytäminen on vaikea ja vuosia kestävä prosessi. Kuka minä olen? Mitä minä haluan elämältäni? Mikä on oikein? Varmasti meistä jokainen on joskus pohtinut näitä kysymyksiä. Varmasti meistä jokainen on pohtinut, millainen olisi hyvä elämä. Välillä omia ratkaisuja on kuitenkin niin vaikea ymmärtää. Itsensä löytäminen ei ole helppoa, ei tosiaan. Kun ei ymmärrä itseään, miten voi ymmärtää maailmaa ympärillään? Miten voin neuvoa tai ohjeistaa ketään, kun en itse osaa määrittää oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa? Miten voin olettaa muiden elämältä jotain, kun en tiedä omasta elämästäni mitään? Kaikki nämä kysymykset (ja miljoona muuta) pyörivät päässä. 

Maailman tai yhteiskunnan ymmärtäminen ei tosiaan ole helppoa, eikä se tapahdu kahdessa vuodessa. Ei tosiaan. Se on elämänpituinen prosessi, ei parin vuoden projekti. Sen sijaan itsensä löytäminen on ajankohtainen tavoite. Mä haluan päättää tämän etsintöjen matkan: mä haluan tietää, kuka mä oikeasti olen; mitä mä haluan elämältäni; missä on mun koti; minne mä kuulun.

Siinä on miettimistä.

Tää ei kaipaa sen suurempaa selittelyä. Haluan lähettää pullopostia. Koska se vaan on niin siistiä. Joo. 

Kohteella ei ole niin väliä: vie tie minne tahansa, siitä matkasta tulisi varmasti unohtumaton. Road tripin tärkein idea ei ole itse matkustaminen - ei ainakaan mun tapauksessa. Tärkeintä on seura ja spontaanius.

Erityisesti seura.

Ja spontaanius.

Joo.

En ole koskaan ollut erityisen spontaani ihminen: harkitsen asiat loppuun, mietin ja kyselen. Haluan yleensä tietää tarkat suunnitelmat siitä, miten ja missä mun pitää olla milloinkin, mitä tehdään missäkin ja kuka tekee mitä. Suunnitelmat määrittävät mun elämää siellä sun täällä: kokeisiinlukulistat, pakkauslistat, muistilaput, kalenterit, aikataulut, lukujärjestykset. Lista listoista vain jatkuu. Ironista. Haluaisin elää edes hetken elämää, joka ei ole ihan niin suunniteltua. Haluan elää edes muutaman päivän tärkeiden ihmisten kanssa paikassa, jolla ei yksinkertaisesti ole väliä.

Olkoon se sitten vaikka matka pohjoisnavalle. Paitsi sinne ei taida mennä tietä. Whatever.

Mä haluan elää mun elämääni täysillä purjeilla. Tämä liittyy vahvasti edellisiin kohtiin, mutta sanotaan nyt vielä kerran. Mä haluan oppia päästämään irti. En tarkoita, ettenkö jäisi kaipaamaan kotia ja mun elämää Suomessa. Mä jään kaipaamaan mun perhettä, mun ystäviä, tuttuja maisemia, koiraa, pihalla hyppiviä jäniksiä, kouluruokalan puheensorinaa, vanhaa miestä joka muistaa aina tervehtiä, mun bändiä, mun opettajia. Tietynlainen turva mun elämästä katoaa, mutta ei se mihinkään täältä poistu. Vaikka mun sisällä elääkin pelko tulevasta, on lohduttavaa ajatella, että mulla on elämä täälläkin. Täällä on hyvä olla.

Mutta jotta mä voisin todella nauttia tulevista vuosista, mun pitää oppia päästämään irti. Mun pitää oppia elämään.

Myönnän: eksyminen ei ole mun tavoite. MUTTA (isoilla kirjaimilla, kyllä) me kaikki tiedetään, että se on väistämätöntä. Mä asun hei tuhannen asukkaan kylässä, mitä te oletatte että mä teen seitsemän MILJOONAN ihmisen joukossa. En ainakaan eksy, en.

Mutta hei, nyt mä voin sanoa ennustaneeni sen hetken! Mahtaa lohduttaa. Onneksi omistan suuntavaiston.

Not.

Maailman muuttaminen on varmaan yksi kliseisin ajatus tällaisissa listoissa. Haluan muuttaa maailmaa, haluan maailmanrauhan ja haluan että nälänhätä loppuu ja blaablaablaa. Hyvin kliseistä, myönnän. Mutta miksi sen ajatuksen kliseisyyden pitäisi olla este?

Ei se, että haluan muuttaa maailmaa, tarkoita, että minusta tulisi sankari tai kuuluisa maailmanparantaja. Se tarkoittaa pikemminkin sitä, että olen tehnyt osuuteni tässä maailmassa. Auttanut jotakuta. Eivät muutokset riipu yhdestä ihmisestä: muutokset riippuvat kansakunnista, valtioista. Ihmiset tekevät muutokset yhdessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yksilökin olisi tärkeä. Sentti on miljoonan alku, voisi tässä vaiheessa lainata erästä rikasta hahmoa. Sama pätee ihmisiin: yksi ihminen on ihmisjoukon alku.

NO SE ON SIINÄ LÄHELLÄ OKEI

Kuusi vuotta olen tässä odotellut, mutta kutsukirjettä Tylypahkaan en ole (vieläkään) saanut! Odottelen vieläkin. Sen sijaan hyväksymiskirjeen sain tulevaan kouluuni, joten edes jonkun kirjeen sain. Tai no, se oli sähköposti. No, viesti kumminkin.

Tämä lista on siis hyvä päättää siihen kaikista realistisimpaan tavoitteeseen! Siinä on kahdelle vuodelle tekemistä. Ja eiväthän ne tähän jää: näitä on miljoona lisää. Vähintään. No, sain sentään välteltyä matikkaa edes pari tuntia. Jes. 

We are unstoppable - The Queen of ESC2014

Hei, hyvää äitienpäivää! Eilen Suomi hävisi Latvialle jääkiekossa. Tänään yhden aikaan parrakas nainen Itävallasta kruunattiin Euroviisujen kuningattareksi. Vau, siinä riittää purtavaa ensi vuodeksi. Mä itse rakastuin Conchitaan lähes ensi silmäyksellä. Conchita on artistina, persoonana ja ihmisenä niin älyttömän upea, huh. Ja se ääni! Rakkautta, rakkautta.

On surullista huomata, miten paljon Euroviisuissa vieläkin vaikuttavat politiikan ja kansainvälisten kriisien kierteet. On surullista huomata, miten monet ihmiset liimautuvat menneeseen, sulkevat silmänsä oikeudelta ja olettavat, että heillä on oikeus kertoa muille, millainen ihmisen kuuluu olla. "Ällöttävää", "Hyi", "Hyi v*ttu". Siinä vain muutama ilmaisu niistä kymmenistä, joita menneisyyteen jumittuneet ihmiset viljelevät. "Onks toi mies vai nainen?" "Jos toi on nainen, miks sillä on parta?" "Jos toi on mies, miks sillä on mekko?"

Mitä jos sanonkin, että sillä ei ole mitään väliä? Mitä väliä sillä on, onko lavalla seisova artisti mies vai nainen? Mitä väliä sillä on, jos naisella on parta? Mitä väliä sillä on, jos miehellä on mekko? Se ei ole kenenkään, toistan: kenenkään muun kuin Conchitan (tai Thomaksen) asia. Ei sukupuolen kuulu olla asia, joka sitoo meitä elämässämme. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa ymmärtää, että "lady with a beard" ei ole paha asia: hän on vain yksi (joskin hyvin rohkea ja ihailtava) artisti muiden joukossa. Piste. "Shoot for the moon. Even if you miss, you'll land among the stars". 

Mistä kumpuaa se viha, joka ylipäänsä suuntautuu niin verisesti drag-, trans- ja homoyhteisöjä vastaan? On surullista huomata, että jonkun sydämessä voi piillä niin suuri viha viattomia ihmisiä kohtaan. On surullista huomata, että jonkun sydämessä voi piillä niin suuri määrä katkeruutta viattomia ihmisiä kohtaan. Keneltä tuo viha opitaan? Mistä tuo katkeruus peritään? Sanotaan, että homopareille ei saisi antaa adoptio-oikeutta, koska heidän lapsiaan saatetaan kiusata koulussa. Miksemme yksinkertaisesti voisi opettaa lapsillemme, että toisia ei kiusata, riippumatta vanhemmista, sukupuolesta, seksuaalisuudesta, kulttuurista ja muista asioista? Miksi tuota katkeruuden perintöä täytyy jakaa ja levittää?

"We are unstoppable". Conchitan viesti Putinille ei koske ainoastaan Conchitaa, transyhteisöjä tai seksuaalivähemmistöjä. Conchitan viesti koskettaa meitä kaikkia: meitä, jotka haluamme tulevaisuuden, jossa vallitsee rauha ja rakkaus. 

Koska meitä ei pysäytä mikään. Meitä ei pysäytä Putin, eivät ahdasmieliset lait, eivät ahdasmieliset ihmiset, menneisyyteen jumittuneet käytännöt tai sydämissä kytevä viha. 

"We are one".

Mut 12 apinaa ne tanssii tänään / kun niille antaa makeaa ne saa hyppimään

Suomen Kulttuurirahasto julkaisi viimein vuoden 2014 UWC-stipendiaattien nimet (linkitilink) maailman silmien alle, vau, hui, wau! Mä muistan miten vasta puoli vuotta sitten istuin sängylläni ja tuijotin nettisivuja silmä kovana. "Päivittykää nyt", huokailin. "Miks ei oo jo helmikuu", valitin. Mutta täällä ollaan, hui!

Kun mä oon puhunut täällä melko järjestelmällisesti mun lapsuudesta ja nuoruudesta ja harrastuksista, on lienee tän blogin tulevien kahden vuoden aiheen vuoro. Olen jo vuosia haaveillut mahdollisuudesta opiskella ulkomailla ja jo ala-asteella selvitin ahkerasti internetistä erilaisia vaihto-oppilasjärjestöjä. Tuohon aikaan olin ensimmäistä kertaa törmännyt japanilaiseen kulttuuriin, johon tutustuin siskoni animeharrastuksen kautta. Haaveilin vuodesta Aasiassa: googlettelin ja tiedustelin. Kaikki vaihtoehdot vaikuttivat aivan liian kalliilta, tyyriiltä, vaikeilta. Samoihin aikoihin kuulin ensimmäistä kertaa UWC:sta. Ensimmäiset hetket sivuja tarkastellessa olivat ristiriitaiset. Samalla tuijotin uskomattomia faktoja silmät pullollaan: kaksi ilmaista vuotta ulkomailla! Ei voi olla totta! Samalla kuitenkin innostuin myös perimmäisistä tarkoitusperistä, ideologioista, tavoitteista. Huomasin, että UWC ajaa hyvin samankaltaisia arvoja kuin minäkin omassa elämässäni. Huomasin, että UWC on paljon enemmän kuin kaksi vuotta ulkomailla. UWC on elämäntapa. Olin myyty. 

Omaan hakuaikaani oli kuitenkin aikaa vielä vuosia. Yläasteeni meni ohi aika leppoisasti omine vaikeuksineen ja onnenhetkineen. Vuosien aikana UWC painui mielestäni taka-alalle: keskityin jälleen pyörimään erilaisten vaihto-oppilasjärjestöjen sivuilla, laskeskelin rahoja ja etsiskelin työpaikkoja. Järjestöt vastailivat juuta ja jaata, osa heitti samantien rinkiin ehdottomat eit. Viimein Lokakuussa 2013 tärppäsi, kun eräs lappilainen Rotary-klubi ilmoitti, että pääsisin vuodeksi vaihtoon ulkomaille. Hypin, juoksin ja kiljuin enemmän kuin koskaan ennen. 

Kohtalolla oli kuitenkin näppinsä pelissä. Mä vihaan sanaa kohtalo, mutta tässä tapauksessa annan rikkomuksen anteeksi. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, en olisi välttämättä koskaan ottanut vastaan tilaisuutta hakea UWC:lle. Kolme viikkoa myöhemmin sama klubi kuitenkin ilmoitti kylmästi sähköpostilla, että vaihtovuoteni käsittely on lopetettu, koska he eivät löytäneet (taikka jaksaneet etsiä) vaihtoperhettä. Oloni oli kuin maansa myyneellä: tähänkö unelmani viimein kariutuvat? Tähänkö viimein pysähtyvät unelmani maailmanlaajuisesta ystävyydestä, kulttuurien rakastamisesta, moninaisen luonnon tuntemisesta? Istuin sängylläni ja annoin kyynelten virrata. Samana päivänä eksyin jälleen UWC:n sivuille. Tuijotin jälleen nettisivuja ihmeissäni, kävin läpi kaikki koulut ja harrastusmahdollisuudet, tavoitteet ja arvot, tunteet ja tottumukset. Päätin ryhdistäytyä. "Nyt tai ei koskaan" sanoin. Jos nyt ei tärppää niin sitten ei tärppää - sitten odotetaan yliopistoa. 

Joulun jälkeinen kuukausi kului hitaasti. Vietin ahkerasti aikaa UWC:n nettifoorumilla tarkkaillen muiden hakijoiden keskustelua. En uskaltanut itse ottaa siihen osaa: en halunnut jättää haustani jälkiä jo ennen kuin olin edes koskenut hakemuspapereihin. Mitä jos en pääsisikään. Niin, mitä jos en pääsisikään? Hylkäisinkö viimein unelmani, unohtaisin kaikki nuo onnelliset innostuksen hetket? 

Hitaasti, päivä kerrallaan, helmikuu jatkoi lähenemistään. Hakemuslomakkeet ilmestyivät nettisivuille. Hyökkäsin saman tien täydentämään tietojani. Nimi: Viivi. Harrastukset: laulaminen, vpk. Koulutoiveet: Hong Kong, Wales, USA. Sormet näpyttivät tietoja ruudulle. Näpytys jatkui sellaisenaan kaksi viikkoa - pysähtyen vain hetkeksi kysymään sähköpostista tai foorumilta lisää (ja lisää) kysymyksiä. Kun päätän jotain tehdä, teen sen myös kunnolla paitsi jos pitää siivota - siksi halusin tarkistaa jokaisen (ja meinaan ihan oikeesti jokaista) pikkuasian, mitä vain keksin. Kirjoitin omaelämäkertani uudelleen ja uudelleen: en ole koskaan jaksanut lukea yhtä ainutta tekstinpätkää yhtä kauan kuin tuota pahuksen omaelämäkertaa. Noiden kahden viikon aikana luin tekstin läpi valehtelematta yli 100 kertaa: uudestaan ja uudestaan, yhtä sanaa muuttaen, ja jälleen uudestaan muuttaakseni jälleen yhden sanan. Jos sana ei kuulostanut omalta, vaihdoin sen. Ihan joka asiassa mun perfektionismi ei tule ilmi, mutta kirjoittamisen kanssa kylläkin. Huh. 

Helmikuun 17. päivänä raahasin viimein tulostimen huoneeseeni ja klikkasin "tulosta". Kasasin läjän paperia yhteen ja etsiskelin kirjekuoren, jossa voisin paperit lähettää. Ajattelin kerrankin olla ajoissa, hyvässä aikataulussa. No, ei se ihan niinkään mennyt. Mulla meni vanhempien allekirjoituksia metsästäessä reippaasti yli viikko, kun isäni ei ollut paikkakunnalla ja hänen allekirjoitustaan tarvitsin. Joskus olisi oikeastaan ihan kiva saada asiat tehtyä ajoissa ja ilman stressiä, mutta tietenkin pääsin laittamaan paperini postiin vasta juuri ennen hakuajan loppumista. Hupsista.

Maaliskuu kului mun osalta hermostuneen odottelun parissa. Laskin viikkoja, päiviä, tunteja - jopa minuutteja - hakujen tuloksiin. Odotusaikaa helpottivat (ja toisaalta hermostusta pahensivat) foorumilta löytyneet hakijat, joiden kanssa oli helppo vaihtaa mielipiteitä ja kokemuksia. Yksinkertaiset "mitä te laitoitte siihen ja siihen" -kysymykset satelivat puolin ja toisin. Hermoilimme yhdessä, juttelimme mukavia ja tapoimme tylsyyttä. Omat mahdollisuudet haastattelupaikkaan tuntuivat pieniltä varsinkin sen jälkeen, kun olin päässyt tutustumaan suureen porukkaan aivan mahtavia ihmisiä. Epätietoisuus oli pahinta. Ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Sama tunne iski silloin, kun suuri osa hakijoista sai sähköpostiinsa viestin, jossa ilmoitettiin, ettei heitä ollut valittu haastatteluihin. En tiennyt, pitäisikö iloita vai olla hyvin hyvin hermostunut, sillä epätietoisuus siitä, hylättäisiinkö vielä lisää hakijoita, oli suuri. Tuona yönä oli vaikea nukkua. Huusimme toisillemme caps lockit kaakossa järkytystämme ja hermostuneisuuttamme. Seuraava aamu oli vaikea: olin valvonut pitkälle yöhön, eikä sähköposteja kuulunut. Vieläkään. Astelin kouluun kädet hermostuksesta täristen. Tunteihin oli vaikea keskittyä: vilkuilin kännykkää minuutin välein. Pelkäsin jatkuvasti, että sähköpostiin pamahtaisi sittenkin hylkäys: niin kuin niin monta kertaa aiemminkin. 

Koulun loputtua marssin kotiin pakkasen saattelemana ja luovuin viimein kännykän tuijottamisesta. Marssin pannuhuoneeseen sytyttämään tulia ja päätin, että kännykkä saisi olla rauhassa koko illan. 

Eipä saanut. 

Tiistaina 25.3. kello puoli kuuden aikaan vilkaisin sähköpostiani vielä kertaalleen. Suu loksahti auki hämmästyksestä. Haastattelukutsu. Oikeesti. Soitin paniikinomaiset puhelut vanhemmilleni ja juoksin ympäri taloa huutaen innoissani. Joskus on oikeesti ihan hyvä, että asustelen suuren osan viikosta itsekseni. Ainakin tällaisina hetkinäni. Onneksi mulla ei ole seinänaapureita. Ne vihais mua. Oikeesti. 

Niin siitä ajan laskemisesta?

Näkymä hytin ikkunasta illalla. Näkymä hytin ikkunasta aamulla. Pieni ero?

woopwoop tunnelmia

Haastattelupäivää edeltävänä perjantaina astuin Kemijärveltä lähtevään yöjunaan yhdessä erään ystäväni kanssa. Viikonloppu Helsingissä kului nopeasti: melkein liiankin nopeasti. Sunnuntaina astelin sateisessa säässä ympäri Helsinkiä vailla päämäärää. Iltapäivällä tapasin muita hakijoita keskustassa. Meitä oli kai parikymmentä, noin puolet haastatteluun kutsuttuja ja puolet muita hakijoita. Istahdimme suurena pöytäseurueena ensimmäiseen tilaan, jonka löysimme, ja keskityimme vaihtamaan ajatuksia. Hermostukseni kasvoi entistä enemmän: miten minulla, pohjoisessa asuvalla mitäänsanomattomalla tytöllä olisi mitään parempaa annattavaa kuin näillä ihmisillä? 

Haastatteluja edeltänyt yö sujui huonosti. Hyvin huonosti. Erittäin huonosti. En halunnut laskeja tunteja haastatteluun - laskinpa kuitenkin. En halunnut laskea minuutteja haastatteluun - laskinpa kuitenkin. En halunnut laskea lampaita nukahtaakseni - laskinpa kuitenkin. Enkä nukahtanut, en sitten millään. Mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä, kävin läpi mielessäni elämän syvimpiä koukeroita ja masentelin itseäni murskakuvilla mahdollisesta tulevaisuudestani. Yön aikana onnistuin nukkumaan ehkä noin tunnin. Ihanaa. Valehtelematta elämäni tuskallisin yö. 

Positiivinen puoli? Ainakin ehdin selvittää ajatuksiani.

Mä en stressaa herätyksistä. Koskaan. Paitsi haastattelupäivänä. 

Kaunis auringonnousu enteili päivää? Ainakin se lämmitti mieltä. Hih.

Kello viideltä viimein luovutin ja nousin sängystä. Olo oli kuin rekan alle jääneenä: ilman niitä murtumia ja veren määrää. Saimme yösijan kaverini tädin kodista, joten varhain aamulla oli vaikeaa olla herättämättä muita. Hiippailin kaikessa hiljaisuudessa ympäri taloa etsien viime hetken tavaroitani, syöden ja meikaten. Puoli seitsemän aikoihin astuin viileään ulkoilmaan ja tallustelin juna-asemalle. 

"Tavataan steissillä", taisi olla porukan viimeinen huudahdus sunnuntaina ennen kuin katosin ihmispaljouteen. Puoli kahdeksan aikaan minä ja muutama muu haastatteluihin kutsuttu seikkailimme ympäri keskustaa Kulttuurirahaston tiloja etsien. "Tästä vasemmalle", hoettiin. "Tästä oikealle". Helsingissä on loppujen lopuksi hyvin vaikea eksyä, mutta tällaisena pohjoisen asukkina olin tottakai kehittänyt jo kaikenlaisia kauhukuvia päässäni: mitä jos en löytäisikään perille, mitä jos juna ei olisi ajoissa, mitä jos eksyisin, mitä jos unohtaisin paperini jonnekin... No, sitä ongelmaa ei ollut. Löysimme perille hyvin helposti. Liian helposti. Höh. Tylsää. 

Itse haastattelupäivästä en halua (enkä saa) kertoa juurikaan, mutta yleisiä fiiliksiä voin kyllä jakaa. Ne yleiset fiilikset? Hermostuneet, mutta onnelliset. Tuntui mahtavalta päästä puhumaan "kaltaisilleen" ihmisille (jotenkin äärettömän tyhmästi ilmaistu mutta mun suomi ei nyt toimia) kokonaisen päivän ajan. Kun oma osuuteni oli ohi, päivä oli jo pitkällä iltapäivän puolella. Nostin käteni pystyyn ja romahdin seinää vasten. Polvet olivat turta ja sormet hellinä: kuukausien jännitys ja stressi tuntui purkautuvan hetkessä. Olin kuullut kaikenlaisia juttuja haastatteluista: siitä miten mukavia ne ovat ja miten hauskaa siellä on olla. En ollut uskonut niitä väitöksiä, joskin täysin turhaan. Jos sillä puolen ruutua jossakin mahdollisesti joskus on mun tuleva ykkönen (hui, pelottava ja kauhea ajatus, minä kakkosena, AJATUSKULKU PERUUTETTU VASTAHAN MÄ HAIN) niin ei tarvitse huolehtia, siellä on oikeasti ihan mukavaa!

teinipeilitunnelmia koska kuvamateriaalin vähäisyys

Haastattelupäivän jälkeinen aamu tuntui kauhealta. Odotin, odotin ja odotin. Oloni oli ihmeellisen rauhallinen, mutta samalla hyvin jännittynyt. Ristiriitaista? Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joo. Ehkä ei. Hmm. Kello kymmenen koitti (aivan liian hitaasti) ja yritin tottakai soittaa heti ensimmäisellä minuutilla (bad choice Viivi, bad choice). Ja toisella minuutilla. Ja viidennellä minuutilla. Ja viidennellätoista minuutilla. Ja kahdennellakymmenennellä minuutilla. Ja.... 

Ainiin, mutta enhän mä enää sen jälkeen soittanutkaan. Viimein kello 10.26 pääsin linjoille. Seuraavat 57 sekuntia kuluivat epäuskoisen euforian vallassa. "Oikeesti?" kysyin ensimmäisenä. Joo, kuulemma oikeesti. "Oikeesti?" kysyin vielä uudestaan. Joo, vieläkin kuulemma oikeesti. "Oikeesti?" kysyin vielä uudestaan levy jäi päälle?. Joo, vieläkin ihan oikeesti. Oli vaikea löytää sanoja (oikeesti), mutta onnistuin silti sopertamaan jotakin (oikeesti) ja ryntäämään sisälle (oikeesti) puhelinta puristaen (oikeesti). NYT VIIVI STAHHHHP. 

"MÄ LÄHDEN HONGKONGIIIN!" muistan sopertaneeni. 

Niin se vain menee. Minä ja 11 muuta ihmistä lähdemme oikeasti ulkomaille. Ihan kohta. 114 päivää. vai 113. Vai 115. En ole ihan varma. Kuitenkin. Kohta. 

KAKSITOISTA APINAA NE TANSSII TÄNÄÄN

Hyttiseuralaiselta terveisiä! Eiks ookki aika kova jätkä?

Eurovision Song Contest 2014

Mun suhtautuminen Euroviisuihin on joka vuosi enemmän tai vähemmän ristiriitainen. Toisaalta inhoan kilpailun asettamia rajoja, kanskuntien veristä loukkaantumista kun viisu ei pärjääkään ja yleisen valittamisen kohdetta. Toisaalta Euroviisut tuovat joka vuosi Eurooppaan jotain uutta ja kokoavat hyvät (ja huonot) puolet eurooppalaisesta musiikista yhteen. Joka vuosi viisuista löytyy kasa kamalia korvantappokappaleita, jotka tekisi mieli repiä riekaileiksi ja heittää roskiin. Heipähei, sinne meni. Tyypillinen euroviisu on joko itämainen voimaballadi tai vauhdikas eurodance-rallatus. 

Kaikki eivät kuitenkaan noudata tätä linjaa. 

Onneksi. Joka vuosi viisuista löytyy myös helmiä. Ei ehkä musiikillisesti huipputavaraa, jota jaksaisi loppuelämänsä kuunnella, mutta kuitenkin keskivertokipaleita parempia tekeleitä löytyy.

Euroviisut ovat aikalailla ainutlaatuinen tilaisuus tuoda omaa kulttuuriaan miljoonien ihmisten silmien eteen. Harva kuitenkaan käyttää tätä tilaisuutta enää tänä päivänä, vaan suuri osa kuultavasta tavarasta on ylityöstettyä ja -tuotettua tavaraa Ruotsista. Okei, englanti on kiva kieli ja kansainvälinen musiikki menestyy helpommin joo - mutta miksi? Mun pitkäaikainen unelma viisuihin liittyen on saada ainakin yhdelle vuodelle ehdoton sääntö: maa saa valita kappaleen, joka pitää esittää maan omalla kielellä. Siinä on sitten kaikille muille paitsi Iso-Britannialle miettimistä. 

Henkilökohtaisesti nämä ovat mun yhdeksännet viisut, jotka toljotan silmät kiinni ruudussa. Aivan oikein, allekirjoittaneen viisuputki alkoi vuonna 2006 Lordin voittoon. Tottakai olin aiemminkin seurannut toisella silmällä, mitä tapahtui ja kuka lauloi mitäkin, mutta nukkumaanmenoajat rajoittavat elämää reippaasti. Terveisin katkera 8-vuotias joka ei kyllä muutenkaan olisi jaksanut valvoa keskiyöhön. 

Omia henkilökohtaisia suosikkeja vuosien varrelta löytyy muutamia. Lordin lisäksi Turkin We Could Be The Same oli aikanaan kova. Viime vuosien voittajista mulla on jäänyt mieleen Serbian Molitva sekä ahh-niin-ihanan-naapurin Euphoria. Ruotsin Melodifestivalenille kannan ikuisesti kaunaa, upea Yohio oli jo toista kertaa yrittämässä viisuihin ja ei päässyt läpi, voi kyynel. 

Oli mulla tällä postauksella joku pointtikin! eipä ollut Istuin just neljä tuntia television ääressä ja arvion kovaäänisesti kappaleita pimeässä talossa. Joo, vähemmästäkin tuntee olonsa hulluksi. Ei siitä arvioimisesta sen enempää, mutta koska viisut on jokavuotinen hypetyksen aihe, niin kyllä minäkin haluan päästä sanomaan mielipiteeni. Tässä siis (yllätysyllätys) TOP 5 viisua vuodelta 2014:

Israelin Mei Finegoldin Same Heart on alkuun vähän vaivautunut ja suurpiirteinen kipale, mutta avautuu nopeasti - kuten perinteisen viisun kuuluukin. Suurimmaksi osaksi englantia oleva kappale saa paljon plussaa hepreankielisistä osuuksistaan, jee! Laulajan ääni on tumma ja käheä: oih, rakkautta. 
Kappale ei itsessään kovin erikoinen ole: jumputusta ja huutelua suuntaan jos toiseen, mutta joka tapauksessa ihan onnistunut valinta! Oikealla toteutuksella saattaa olla hyvinkin eeppinen show. 

Itävallan valinta vuodelle 2014 oli Conchita Wurstin Rise Like a Phoenix. Kappale itsessään on hyvin simppeli, sulava ja melko normaali viisuslovari. Artistina Conchita on yksinkertaisesti upea. No words. Ei lisättävää. Okei, oli mulla. Conchitan ääni on täyteläinen ja tunteikas, tunne välittyy helposti ruudun läpi. En tiedä miten valmis Eurooppa on parrakkaille naisille, mutta persoonaa tässä ainakin riittää!
Conchitan rohkeudesta toteuttaa itseään pitäisi monen ottaa oppia. Kaikkea hyvää tälle kappaleelle ja artistille, toivottavasti viisuyleisö ymmärtää hyväksyä Itävallan valinnan sen ansaitsemalla tavalla. Kappale itsessään voisi olla erikoisempi, silmäänpistävämpi ja mielenkiintoisempi, mutta oikeanlaisella sijoittelulla ja kokonaisuudella tälläkin on mahdollisuuksia vaikka mihin. Ei ehkä voittajaainesta, mutta varsin toimiva tapaus kuitenkin. 

Unkarin Kállay-Saundersin Running on aiheeltaan varsin puhutteleva kappale. Nuori tyttö pakenee väkivaltaista isäänsä ja kukaan ei tunnu auttavan. "Daddy why, why, why?" Ensimmäisellä kerralla kappale ei avaudu kokonaisuudessaan, mutta kuuntelukertojen myötä kappale tuntuu kasvavan silmissä - hyvä merkki. 
Vaikka biisi voidaankin luokitella sinne "angstilokeroon", niin täysin tavallinen synkistelyrallatus se ei kuitenkaan ole. Tunteelliset ja voimakkaat säkeistöt siirtyvät sulavasti reippaaseen ja toimivaan kertsiin - nam. 
Artisti on nam, lauluääni on nam, kappale on nam, show on nam, mitä tässä voi oikeastaan sanoa?


Okei okei myönnän, mun listat alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa enemmän ja enemmän tyypillisiltä ennakkosuosikki-kasoilta, mutta nyt olen voimaton tän edessä. Armenian Aram MP3:n (voi mikä artistinimi) Not Alone toimii uskomattoman hyvin genrensä kappaleeksi. Mä en yleisesti diggaa (hyi mikä sanavalinta, Viivi tsemppaa vähän) konemusiikista saatika slovareiden yhdistämisestä konemusiikkiin, mutta nyt täytyy sanoa että edessänne on oikeasti harvinaislaatuinen tapaus! 
Alkujaan todella kaunis kappale lähtee pikkuhiljaa kasvamaan (rumpalit aww) ja siirtyy lopulta sulavasti dubstepin ympyröihin. I'm impressed. 

Okei okei, I'm a sucker for violins and hot men singing ja sillee. MUT SILTI. 

Kuinka erikoinen ja yllättävä valinta! Not. Ei mulla oikeastaan ole sanottavaa. Olen aika hiljainen nyt. Mun ei pitäis oikeasti koskea mihinkään kirjoittamiseen liittyvään kahdelta yöllä. Öiset tunnelmat? I'LL NOT SURRENDER joo ja niin tuota. 
Yksinkertaisesti toimiva ja tarttuva, en oo pitkään aikaan ollut yhtä innoissani Suomen omasta viisusta, jee!

Childhood is like being drunk - everyone remembers what you did, except you.

Iltalehden kuvaläjän seurauksena ajauduin pohtimaan 2000-luvun lapsuutta, omaa lapsuuttani; sitä, miten lapsuus muuttuu, vaihtuu, muuntautuu. En ole siinä iässä, että pystyisin jaarittelemaan siitä, miten "minun aikanani tehtiin sitä ja tätä". En ole myöskään siinä iässä, että voisin sanoa jättäneeni lapsuuteni taakse. Ei, minä elän lapsuuttani edelleen - ja toivottavasti elän lapsuuttani aina ja ikuisesti. Sillä vaikka kasvan, opettelen ja elän kuin aikuinen tai nuori, haluan säilyttää sisäisen lapseni. Sen, joka välittää elämästä ympärillään - ilman ennakkoluuloja. 

Oma lapsuuteni oli hyvin tavallinen. Synnyin 1990-luvun loppupuolella pienehköön perheeseen, johon kuului vanhempieni lisäksi 4-vuotias isosisko. Ensimmäisistä vuosistani minulla on vain vähän muistikuvia. Muistan hämärästi mummolan tuoksun ja mummon iloisen hymyn. Muistan hilpeän mummon hellan ääressä. Mummolassa oli hämähäkkilelu, jota pelkäsin hirvittävän paljon. Mummo poltti sen. Eräänä päivänä mummo ei ollutkaan enää täällä. Muistan hämärästi hautajaiset: hautajaiset, joiden tarkoitusta en edes tajunnut. 

Muistan hämärästi perhepäivähoidon, paikan, jossa kävin päivisin, kun siskoni lähti kouluun. Muistan vanhan pariskunnan ja päivähoidon lapset. Suuri osa päivähoidon lapsista oli poikia; muistan, miten päiväunet piti nukkua vanhan naisen kanssa sohvalla. Minua harmitti: olisin halunnut nukkua isolla sängyllä, siellä, missä pojatkin saivat nukkua.

Muistan hämärästi, kun astuin ensimmäistä kertaa päiväkotiini uudella paikkakunnalla. Olin noin 3-vuotias ja jännitin kovasti uutta tilannetta. Päiväkodin pihalla vanhemmat lapset leikkivät vedellä ja pienillä lelulaivoilla. Muistan ensimmäisen ystäväni, Liisan, joka asui naapurissani. Muistan pyöräilleeni Liisan kanssa tuhatta ja sataa vauhdikkaamman siskoni perässä. Pyörässäni oli apurattaat, jotka kolisivat kiveystä vasten. Eräänä päivänä päätin, että haluan oppia pyöräilemään ilman apurattaita. Isä irrotti apurattaat: kaaduin hiekkatielle ensiyrityksellä. 

Minulla oli toinenkin ystävä, Nestori. Hän asui samassa pihapiirissä ja oli minua vuoden nuorempi. Vanhemmiten leikimme usein Harry Potteria leikkikentällä juosten ja karjuen. Suutuin usein. Huusin ja raivosin, potkin ja kyynelehdin. Lopetin leikin ja lähdin murjottamaan kulman taakse. En halunnut koskaan olla enää kaveri. Niin, miksi olisinkaan. Polttopallossa häviäminen on niin hirvittävän kauheaa. Muistan opettaneeni Nestorille aakkosia. Nestori opetti minua pelaamaan pleikkarilla. Kerran pudotin hyllyltä Nestorin violetin legobussin ja se meni hajalle. Nestori oli vihainen. 

Muistan ensimmäisen koulupäiväni. Olin ennenkin käynyt koulurakennuksessa, sillä kävin esikouluni samoissa tiloissa: ja olivathan vanhempanikin töissä samassa rakennuksessa. Ensimmäisen luokan aloittaminen tuntui todella pelottavalta. Ensimmäisenä päivänä muistan istuneeni hermostuneena pulpetin ääressä. Tuijotin ovea silmät pullollaan. Kello soi. Vanhempien puheensorina täytti käytävän. Ovesta asteli opettaja: nainen, jonka nimi oli Salla. Salla soitti aamuisin rauhoittumismusiikkia: Bachia, Mozartia, Sibeliusta. Se oli ehkä tarpeen: olimme energisiä ja vauhdikkaita, ja asiaa ei auttanut se, että luokkakoko oli yli kahdenkymmenen. 

Ensimmäisellä luokalla meille nimettiin kummioppilaat, jotka olivat kuudennella luokalla. Leikimme heidän kanssaan välitunnilla. Kerran leikimme hevosia ja kaaduin asvaltille. Hampaastani lähti palanen. (terveisiä kauniilta etuhampaaltani 2014, Viivi 7-v olisitko ollut varovaisempi kiitos). 

Mököttämisalttiuttani lukuunottamatta olin kai melko helppo lapsi. Koulussakin kuuntelin - ainakin yleensä. Joskus jökötin takapulpetissa ja nauroin poikien kanssa asteen verran liikaa. Välillä pelasimme sählyä pienellä kentällä koulun pihalla. Viihdyin poikien seurassa, vaikka useimmat heistä polttivat hermonsa minuun nopeasti (Taivas lyö tulta -hoilotus 24/7 ja älytön sepustus kaikkea muuta, minäkin olisin polttanut hermoni itseeni). Toisen luokan lopussa sain tietää, että muuttaisimme Lappiin. En uskaltanut kertoa koulussa muutostani kellekään. Eräänä päivänä opettaja tuli kysymään muutosta. Purskahdin itkuun. Luokka teki minulle valtavan suuren muistokortin. Sain opettajalta Lasse & Urmas -kirjan. "Lukuiloa luokan ahkeralle lukijalle. Kiitos mukavista yhteisistä hetkistä ja iloista kesää sinulle! Terveisin Minna-ope". Lupasin pitää ystävieni kanssa yhteyttä. 

Eipä pidetty.

Kaiken kaikkiaan lapsuuteni oli melko onnellinen. Suurimmat murheeni koskivat lauantaikarkkien puuttumista tai leikissä häviämistä. Maailman murheista ei ollut hajuakaan. Muistan vain vähän suurista onnettomuuksista ja traagisista tapahtumista, joista uutisoitiin, kun olin pienempi. Hyvä niin, sillä sellaiset tapahtumat eivät kuulu lapselle. 

Surullinen fakta kuitenkin on, että tuhannet - jopa miljoonat - lapset kärsivät kaikista noista hirveyksistä päivittäin. Äärimmäinen köyhyys, nälänhätä, lapsityö, lapsiavioliitot. Sota, puhtaan veden puute, malaria. Vaaralliset taudit ja vähäiset resurssit apuun. Ja tässäkin on vain pieni osa ongelmista. Kuinka moni sotatantereelle heitetty lapsi saa koskaan tilaisuuden olla onnellinen? Kuinka moni sairaalloisen alipainoinen lapsi selviytyy aikuiseksi asti? Kuinka moni lapsi joutuu pitämään huolta sisaruksistaan, kun vanhemmat kuolevat? Kuinka moni tyttö joutuu tänäkin päivänä kärsimään, kun heidät naitetaan vieraille, vanhoille miehille? Tiedot ja tilastot ovat musertavia. Tuntuu kauhealta valittaa elämänsä epäkohdista, kun niin moni kärsii monta kertaa kivuliaammin, kovemmin, tappavammin. 

Kehitysmaiden ongelmien rinnalle on syntynyt ns. modernin maailman lasten ongelmat. Tietokoneen ja älylaitteiden addiktiomainen käyttäminen. Taistelupelien ja sotien ihannointi. Meikkaaminen ja laittautuminen jo hyvin nuorena. Välillä päätyy miettimään, kuinka moni lapsi oikeastaan edes enää elää lapsuuttaan. Tytöillä on kiire teini-ikään: huulipunaa ja ripsiväriä laitetaan naamaan ennen kuin osataan oikeastaan edes laskea kymmeneen. Vaatteista huolehditaan jo hyvin varhain: ja sitä vähän resuisemmin pukeutunutta ei voi ottaa joukkoon mukaan. Ei sitten millään. Tietokoneiden ja puhelimien ylivalta on suuri. Kuusivuotias kävelee kouluun iPhoneaan naaman edessä näpertäen. Iltalehdessä kohistaan, kun lapsi aiheutti pelaamisellaan suuren laskun: missä on vastuu, missä on vanhemmuus? Hädin tuskin kouluikäiset istuvat pelikoneidensa ääressä pelaten K-18 -pelejä. Veriset taistelut ja kammottavat zombit ovat kuin arkipäivää: edelleen, missä on vastuu, missä vanhemmuus? 

Lapsi ei synny tuomitsemaan, sanotaan. Syntyvä lapsi on viaton, puhdas, iloinen. On huolestuttavaa, että moni jättää lapsuutensa elämättä, koska on niin kiire kasvaa aikuiseksi. Länsimaissa ongelmat ovat lähinnä henkisiä - kuka on kaunein, kenellä on eniten valtaa, kenestä pidetään eniten. Kehitysmaissa ongelmat ovat syvempiä, fyysisempiä. Ja silti mitään näistä ongelmista ei voi selvittää olankohautuksella. 

Mitään näistä ongelmista ei saa selvittää olankohautuksella. 

Lapsen tuska ei ole naurun asia.