Mut 12 apinaa ne tanssii tänään / kun niille antaa makeaa ne saa hyppimään

Suomen Kulttuurirahasto julkaisi viimein vuoden 2014 UWC-stipendiaattien nimet (linkitilink) maailman silmien alle, vau, hui, wau! Mä muistan miten vasta puoli vuotta sitten istuin sängylläni ja tuijotin nettisivuja silmä kovana. "Päivittykää nyt", huokailin. "Miks ei oo jo helmikuu", valitin. Mutta täällä ollaan, hui!

Kun mä oon puhunut täällä melko järjestelmällisesti mun lapsuudesta ja nuoruudesta ja harrastuksista, on lienee tän blogin tulevien kahden vuoden aiheen vuoro. Olen jo vuosia haaveillut mahdollisuudesta opiskella ulkomailla ja jo ala-asteella selvitin ahkerasti internetistä erilaisia vaihto-oppilasjärjestöjä. Tuohon aikaan olin ensimmäistä kertaa törmännyt japanilaiseen kulttuuriin, johon tutustuin siskoni animeharrastuksen kautta. Haaveilin vuodesta Aasiassa: googlettelin ja tiedustelin. Kaikki vaihtoehdot vaikuttivat aivan liian kalliilta, tyyriiltä, vaikeilta. Samoihin aikoihin kuulin ensimmäistä kertaa UWC:sta. Ensimmäiset hetket sivuja tarkastellessa olivat ristiriitaiset. Samalla tuijotin uskomattomia faktoja silmät pullollaan: kaksi ilmaista vuotta ulkomailla! Ei voi olla totta! Samalla kuitenkin innostuin myös perimmäisistä tarkoitusperistä, ideologioista, tavoitteista. Huomasin, että UWC ajaa hyvin samankaltaisia arvoja kuin minäkin omassa elämässäni. Huomasin, että UWC on paljon enemmän kuin kaksi vuotta ulkomailla. UWC on elämäntapa. Olin myyty. 

Omaan hakuaikaani oli kuitenkin aikaa vielä vuosia. Yläasteeni meni ohi aika leppoisasti omine vaikeuksineen ja onnenhetkineen. Vuosien aikana UWC painui mielestäni taka-alalle: keskityin jälleen pyörimään erilaisten vaihto-oppilasjärjestöjen sivuilla, laskeskelin rahoja ja etsiskelin työpaikkoja. Järjestöt vastailivat juuta ja jaata, osa heitti samantien rinkiin ehdottomat eit. Viimein Lokakuussa 2013 tärppäsi, kun eräs lappilainen Rotary-klubi ilmoitti, että pääsisin vuodeksi vaihtoon ulkomaille. Hypin, juoksin ja kiljuin enemmän kuin koskaan ennen. 

Kohtalolla oli kuitenkin näppinsä pelissä. Mä vihaan sanaa kohtalo, mutta tässä tapauksessa annan rikkomuksen anteeksi. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, en olisi välttämättä koskaan ottanut vastaan tilaisuutta hakea UWC:lle. Kolme viikkoa myöhemmin sama klubi kuitenkin ilmoitti kylmästi sähköpostilla, että vaihtovuoteni käsittely on lopetettu, koska he eivät löytäneet (taikka jaksaneet etsiä) vaihtoperhettä. Oloni oli kuin maansa myyneellä: tähänkö unelmani viimein kariutuvat? Tähänkö viimein pysähtyvät unelmani maailmanlaajuisesta ystävyydestä, kulttuurien rakastamisesta, moninaisen luonnon tuntemisesta? Istuin sängylläni ja annoin kyynelten virrata. Samana päivänä eksyin jälleen UWC:n sivuille. Tuijotin jälleen nettisivuja ihmeissäni, kävin läpi kaikki koulut ja harrastusmahdollisuudet, tavoitteet ja arvot, tunteet ja tottumukset. Päätin ryhdistäytyä. "Nyt tai ei koskaan" sanoin. Jos nyt ei tärppää niin sitten ei tärppää - sitten odotetaan yliopistoa. 

Joulun jälkeinen kuukausi kului hitaasti. Vietin ahkerasti aikaa UWC:n nettifoorumilla tarkkaillen muiden hakijoiden keskustelua. En uskaltanut itse ottaa siihen osaa: en halunnut jättää haustani jälkiä jo ennen kuin olin edes koskenut hakemuspapereihin. Mitä jos en pääsisikään. Niin, mitä jos en pääsisikään? Hylkäisinkö viimein unelmani, unohtaisin kaikki nuo onnelliset innostuksen hetket? 

Hitaasti, päivä kerrallaan, helmikuu jatkoi lähenemistään. Hakemuslomakkeet ilmestyivät nettisivuille. Hyökkäsin saman tien täydentämään tietojani. Nimi: Viivi. Harrastukset: laulaminen, vpk. Koulutoiveet: Hong Kong, Wales, USA. Sormet näpyttivät tietoja ruudulle. Näpytys jatkui sellaisenaan kaksi viikkoa - pysähtyen vain hetkeksi kysymään sähköpostista tai foorumilta lisää (ja lisää) kysymyksiä. Kun päätän jotain tehdä, teen sen myös kunnolla paitsi jos pitää siivota - siksi halusin tarkistaa jokaisen (ja meinaan ihan oikeesti jokaista) pikkuasian, mitä vain keksin. Kirjoitin omaelämäkertani uudelleen ja uudelleen: en ole koskaan jaksanut lukea yhtä ainutta tekstinpätkää yhtä kauan kuin tuota pahuksen omaelämäkertaa. Noiden kahden viikon aikana luin tekstin läpi valehtelematta yli 100 kertaa: uudestaan ja uudestaan, yhtä sanaa muuttaen, ja jälleen uudestaan muuttaakseni jälleen yhden sanan. Jos sana ei kuulostanut omalta, vaihdoin sen. Ihan joka asiassa mun perfektionismi ei tule ilmi, mutta kirjoittamisen kanssa kylläkin. Huh. 

Helmikuun 17. päivänä raahasin viimein tulostimen huoneeseeni ja klikkasin "tulosta". Kasasin läjän paperia yhteen ja etsiskelin kirjekuoren, jossa voisin paperit lähettää. Ajattelin kerrankin olla ajoissa, hyvässä aikataulussa. No, ei se ihan niinkään mennyt. Mulla meni vanhempien allekirjoituksia metsästäessä reippaasti yli viikko, kun isäni ei ollut paikkakunnalla ja hänen allekirjoitustaan tarvitsin. Joskus olisi oikeastaan ihan kiva saada asiat tehtyä ajoissa ja ilman stressiä, mutta tietenkin pääsin laittamaan paperini postiin vasta juuri ennen hakuajan loppumista. Hupsista.

Maaliskuu kului mun osalta hermostuneen odottelun parissa. Laskin viikkoja, päiviä, tunteja - jopa minuutteja - hakujen tuloksiin. Odotusaikaa helpottivat (ja toisaalta hermostusta pahensivat) foorumilta löytyneet hakijat, joiden kanssa oli helppo vaihtaa mielipiteitä ja kokemuksia. Yksinkertaiset "mitä te laitoitte siihen ja siihen" -kysymykset satelivat puolin ja toisin. Hermoilimme yhdessä, juttelimme mukavia ja tapoimme tylsyyttä. Omat mahdollisuudet haastattelupaikkaan tuntuivat pieniltä varsinkin sen jälkeen, kun olin päässyt tutustumaan suureen porukkaan aivan mahtavia ihmisiä. Epätietoisuus oli pahinta. Ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Sama tunne iski silloin, kun suuri osa hakijoista sai sähköpostiinsa viestin, jossa ilmoitettiin, ettei heitä ollut valittu haastatteluihin. En tiennyt, pitäisikö iloita vai olla hyvin hyvin hermostunut, sillä epätietoisuus siitä, hylättäisiinkö vielä lisää hakijoita, oli suuri. Tuona yönä oli vaikea nukkua. Huusimme toisillemme caps lockit kaakossa järkytystämme ja hermostuneisuuttamme. Seuraava aamu oli vaikea: olin valvonut pitkälle yöhön, eikä sähköposteja kuulunut. Vieläkään. Astelin kouluun kädet hermostuksesta täristen. Tunteihin oli vaikea keskittyä: vilkuilin kännykkää minuutin välein. Pelkäsin jatkuvasti, että sähköpostiin pamahtaisi sittenkin hylkäys: niin kuin niin monta kertaa aiemminkin. 

Koulun loputtua marssin kotiin pakkasen saattelemana ja luovuin viimein kännykän tuijottamisesta. Marssin pannuhuoneeseen sytyttämään tulia ja päätin, että kännykkä saisi olla rauhassa koko illan. 

Eipä saanut. 

Tiistaina 25.3. kello puoli kuuden aikaan vilkaisin sähköpostiani vielä kertaalleen. Suu loksahti auki hämmästyksestä. Haastattelukutsu. Oikeesti. Soitin paniikinomaiset puhelut vanhemmilleni ja juoksin ympäri taloa huutaen innoissani. Joskus on oikeesti ihan hyvä, että asustelen suuren osan viikosta itsekseni. Ainakin tällaisina hetkinäni. Onneksi mulla ei ole seinänaapureita. Ne vihais mua. Oikeesti. 

Niin siitä ajan laskemisesta?

Näkymä hytin ikkunasta illalla. Näkymä hytin ikkunasta aamulla. Pieni ero?

woopwoop tunnelmia

Haastattelupäivää edeltävänä perjantaina astuin Kemijärveltä lähtevään yöjunaan yhdessä erään ystäväni kanssa. Viikonloppu Helsingissä kului nopeasti: melkein liiankin nopeasti. Sunnuntaina astelin sateisessa säässä ympäri Helsinkiä vailla päämäärää. Iltapäivällä tapasin muita hakijoita keskustassa. Meitä oli kai parikymmentä, noin puolet haastatteluun kutsuttuja ja puolet muita hakijoita. Istahdimme suurena pöytäseurueena ensimmäiseen tilaan, jonka löysimme, ja keskityimme vaihtamaan ajatuksia. Hermostukseni kasvoi entistä enemmän: miten minulla, pohjoisessa asuvalla mitäänsanomattomalla tytöllä olisi mitään parempaa annattavaa kuin näillä ihmisillä? 

Haastatteluja edeltänyt yö sujui huonosti. Hyvin huonosti. Erittäin huonosti. En halunnut laskeja tunteja haastatteluun - laskinpa kuitenkin. En halunnut laskea minuutteja haastatteluun - laskinpa kuitenkin. En halunnut laskea lampaita nukahtaakseni - laskinpa kuitenkin. Enkä nukahtanut, en sitten millään. Mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä, kävin läpi mielessäni elämän syvimpiä koukeroita ja masentelin itseäni murskakuvilla mahdollisesta tulevaisuudestani. Yön aikana onnistuin nukkumaan ehkä noin tunnin. Ihanaa. Valehtelematta elämäni tuskallisin yö. 

Positiivinen puoli? Ainakin ehdin selvittää ajatuksiani.

Mä en stressaa herätyksistä. Koskaan. Paitsi haastattelupäivänä. 

Kaunis auringonnousu enteili päivää? Ainakin se lämmitti mieltä. Hih.

Kello viideltä viimein luovutin ja nousin sängystä. Olo oli kuin rekan alle jääneenä: ilman niitä murtumia ja veren määrää. Saimme yösijan kaverini tädin kodista, joten varhain aamulla oli vaikeaa olla herättämättä muita. Hiippailin kaikessa hiljaisuudessa ympäri taloa etsien viime hetken tavaroitani, syöden ja meikaten. Puoli seitsemän aikoihin astuin viileään ulkoilmaan ja tallustelin juna-asemalle. 

"Tavataan steissillä", taisi olla porukan viimeinen huudahdus sunnuntaina ennen kuin katosin ihmispaljouteen. Puoli kahdeksan aikaan minä ja muutama muu haastatteluihin kutsuttu seikkailimme ympäri keskustaa Kulttuurirahaston tiloja etsien. "Tästä vasemmalle", hoettiin. "Tästä oikealle". Helsingissä on loppujen lopuksi hyvin vaikea eksyä, mutta tällaisena pohjoisen asukkina olin tottakai kehittänyt jo kaikenlaisia kauhukuvia päässäni: mitä jos en löytäisikään perille, mitä jos juna ei olisi ajoissa, mitä jos eksyisin, mitä jos unohtaisin paperini jonnekin... No, sitä ongelmaa ei ollut. Löysimme perille hyvin helposti. Liian helposti. Höh. Tylsää. 

Itse haastattelupäivästä en halua (enkä saa) kertoa juurikaan, mutta yleisiä fiiliksiä voin kyllä jakaa. Ne yleiset fiilikset? Hermostuneet, mutta onnelliset. Tuntui mahtavalta päästä puhumaan "kaltaisilleen" ihmisille (jotenkin äärettömän tyhmästi ilmaistu mutta mun suomi ei nyt toimia) kokonaisen päivän ajan. Kun oma osuuteni oli ohi, päivä oli jo pitkällä iltapäivän puolella. Nostin käteni pystyyn ja romahdin seinää vasten. Polvet olivat turta ja sormet hellinä: kuukausien jännitys ja stressi tuntui purkautuvan hetkessä. Olin kuullut kaikenlaisia juttuja haastatteluista: siitä miten mukavia ne ovat ja miten hauskaa siellä on olla. En ollut uskonut niitä väitöksiä, joskin täysin turhaan. Jos sillä puolen ruutua jossakin mahdollisesti joskus on mun tuleva ykkönen (hui, pelottava ja kauhea ajatus, minä kakkosena, AJATUSKULKU PERUUTETTU VASTAHAN MÄ HAIN) niin ei tarvitse huolehtia, siellä on oikeasti ihan mukavaa!

teinipeilitunnelmia koska kuvamateriaalin vähäisyys

Haastattelupäivän jälkeinen aamu tuntui kauhealta. Odotin, odotin ja odotin. Oloni oli ihmeellisen rauhallinen, mutta samalla hyvin jännittynyt. Ristiriitaista? Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joo. Ehkä ei. Hmm. Kello kymmenen koitti (aivan liian hitaasti) ja yritin tottakai soittaa heti ensimmäisellä minuutilla (bad choice Viivi, bad choice). Ja toisella minuutilla. Ja viidennellä minuutilla. Ja viidennellätoista minuutilla. Ja kahdennellakymmenennellä minuutilla. Ja.... 

Ainiin, mutta enhän mä enää sen jälkeen soittanutkaan. Viimein kello 10.26 pääsin linjoille. Seuraavat 57 sekuntia kuluivat epäuskoisen euforian vallassa. "Oikeesti?" kysyin ensimmäisenä. Joo, kuulemma oikeesti. "Oikeesti?" kysyin vielä uudestaan. Joo, vieläkin kuulemma oikeesti. "Oikeesti?" kysyin vielä uudestaan levy jäi päälle?. Joo, vieläkin ihan oikeesti. Oli vaikea löytää sanoja (oikeesti), mutta onnistuin silti sopertamaan jotakin (oikeesti) ja ryntäämään sisälle (oikeesti) puhelinta puristaen (oikeesti). NYT VIIVI STAHHHHP. 

"MÄ LÄHDEN HONGKONGIIIN!" muistan sopertaneeni. 

Niin se vain menee. Minä ja 11 muuta ihmistä lähdemme oikeasti ulkomaille. Ihan kohta. 114 päivää. vai 113. Vai 115. En ole ihan varma. Kuitenkin. Kohta. 

KAKSITOISTA APINAA NE TANSSII TÄNÄÄN

Hyttiseuralaiselta terveisiä! Eiks ookki aika kova jätkä?