Iltalehden kuvaläjän seurauksena ajauduin pohtimaan 2000-luvun lapsuutta, omaa lapsuuttani; sitä, miten lapsuus muuttuu, vaihtuu, muuntautuu. En ole siinä iässä, että pystyisin jaarittelemaan siitä, miten "minun aikanani tehtiin sitä ja tätä". En ole myöskään siinä iässä, että voisin sanoa jättäneeni lapsuuteni taakse. Ei, minä elän lapsuuttani edelleen - ja toivottavasti elän lapsuuttani aina ja ikuisesti. Sillä vaikka kasvan, opettelen ja elän kuin aikuinen tai nuori, haluan säilyttää sisäisen lapseni. Sen, joka välittää elämästä ympärillään - ilman ennakkoluuloja.
Oma lapsuuteni oli hyvin tavallinen. Synnyin 1990-luvun loppupuolella pienehköön perheeseen, johon kuului vanhempieni lisäksi 4-vuotias isosisko. Ensimmäisistä vuosistani minulla on vain vähän muistikuvia. Muistan hämärästi mummolan tuoksun ja mummon iloisen hymyn. Muistan hilpeän mummon hellan ääressä. Mummolassa oli hämähäkkilelu, jota pelkäsin hirvittävän paljon. Mummo poltti sen. Eräänä päivänä mummo ei ollutkaan enää täällä. Muistan hämärästi hautajaiset: hautajaiset, joiden tarkoitusta en edes tajunnut.
Muistan hämärästi perhepäivähoidon, paikan, jossa kävin päivisin, kun siskoni lähti kouluun. Muistan vanhan pariskunnan ja päivähoidon lapset. Suuri osa päivähoidon lapsista oli poikia; muistan, miten päiväunet piti nukkua vanhan naisen kanssa sohvalla. Minua harmitti: olisin halunnut nukkua isolla sängyllä, siellä, missä pojatkin saivat nukkua.
Muistan hämärästi, kun astuin ensimmäistä kertaa päiväkotiini uudella paikkakunnalla. Olin noin 3-vuotias ja jännitin kovasti uutta tilannetta. Päiväkodin pihalla vanhemmat lapset leikkivät vedellä ja pienillä lelulaivoilla. Muistan ensimmäisen ystäväni, Liisan, joka asui naapurissani. Muistan pyöräilleeni Liisan kanssa tuhatta ja sataa vauhdikkaamman siskoni perässä. Pyörässäni oli apurattaat, jotka kolisivat kiveystä vasten. Eräänä päivänä päätin, että haluan oppia pyöräilemään ilman apurattaita. Isä irrotti apurattaat: kaaduin hiekkatielle ensiyrityksellä.
Minulla oli toinenkin ystävä, Nestori. Hän asui samassa pihapiirissä ja oli minua vuoden nuorempi. Vanhemmiten leikimme usein Harry Potteria leikkikentällä juosten ja karjuen. Suutuin usein. Huusin ja raivosin, potkin ja kyynelehdin. Lopetin leikin ja lähdin murjottamaan kulman taakse. En halunnut koskaan olla enää kaveri. Niin, miksi olisinkaan. Polttopallossa häviäminen on niin hirvittävän kauheaa. Muistan opettaneeni Nestorille aakkosia. Nestori opetti minua pelaamaan pleikkarilla. Kerran pudotin hyllyltä Nestorin violetin legobussin ja se meni hajalle. Nestori oli vihainen.
Muistan ensimmäisen koulupäiväni. Olin ennenkin käynyt koulurakennuksessa, sillä kävin esikouluni samoissa tiloissa: ja olivathan vanhempanikin töissä samassa rakennuksessa. Ensimmäisen luokan aloittaminen tuntui todella pelottavalta. Ensimmäisenä päivänä muistan istuneeni hermostuneena pulpetin ääressä. Tuijotin ovea silmät pullollaan. Kello soi. Vanhempien puheensorina täytti käytävän. Ovesta asteli opettaja: nainen, jonka nimi oli Salla. Salla soitti aamuisin rauhoittumismusiikkia: Bachia, Mozartia, Sibeliusta. Se oli ehkä tarpeen: olimme energisiä ja vauhdikkaita, ja asiaa ei auttanut se, että luokkakoko oli yli kahdenkymmenen.
Ensimmäisellä luokalla meille nimettiin kummioppilaat, jotka olivat kuudennella luokalla. Leikimme heidän kanssaan välitunnilla. Kerran leikimme hevosia ja kaaduin asvaltille. Hampaastani lähti palanen. (terveisiä kauniilta etuhampaaltani 2014, Viivi 7-v olisitko ollut varovaisempi kiitos).
Mököttämisalttiuttani lukuunottamatta olin kai melko helppo lapsi. Koulussakin kuuntelin - ainakin yleensä. Joskus jökötin takapulpetissa ja nauroin poikien kanssa asteen verran liikaa. Välillä pelasimme sählyä pienellä kentällä koulun pihalla. Viihdyin poikien seurassa, vaikka useimmat heistä polttivat hermonsa minuun nopeasti (Taivas lyö tulta -hoilotus 24/7 ja älytön sepustus kaikkea muuta, minäkin olisin polttanut hermoni itseeni). Toisen luokan lopussa sain tietää, että muuttaisimme Lappiin. En uskaltanut kertoa koulussa muutostani kellekään. Eräänä päivänä opettaja tuli kysymään muutosta. Purskahdin itkuun. Luokka teki minulle valtavan suuren muistokortin. Sain opettajalta Lasse & Urmas -kirjan. "Lukuiloa luokan ahkeralle lukijalle. Kiitos mukavista yhteisistä hetkistä ja iloista kesää sinulle! Terveisin Minna-ope". Lupasin pitää ystävieni kanssa yhteyttä.
Eipä pidetty.
Kaiken kaikkiaan lapsuuteni oli melko onnellinen. Suurimmat murheeni koskivat lauantaikarkkien puuttumista tai leikissä häviämistä. Maailman murheista ei ollut hajuakaan. Muistan vain vähän suurista onnettomuuksista ja traagisista tapahtumista, joista uutisoitiin, kun olin pienempi. Hyvä niin, sillä sellaiset tapahtumat eivät kuulu lapselle.
Surullinen fakta kuitenkin on, että tuhannet - jopa miljoonat - lapset kärsivät kaikista noista hirveyksistä päivittäin. Äärimmäinen köyhyys, nälänhätä, lapsityö, lapsiavioliitot. Sota, puhtaan veden puute, malaria. Vaaralliset taudit ja vähäiset resurssit apuun. Ja tässäkin on vain pieni osa ongelmista. Kuinka moni sotatantereelle heitetty lapsi saa koskaan tilaisuuden olla onnellinen? Kuinka moni sairaalloisen alipainoinen lapsi selviytyy aikuiseksi asti? Kuinka moni lapsi joutuu pitämään huolta sisaruksistaan, kun vanhemmat kuolevat? Kuinka moni tyttö joutuu tänäkin päivänä kärsimään, kun heidät naitetaan vieraille, vanhoille miehille? Tiedot ja tilastot ovat musertavia. Tuntuu kauhealta valittaa elämänsä epäkohdista, kun niin moni kärsii monta kertaa kivuliaammin, kovemmin, tappavammin.
Kehitysmaiden ongelmien rinnalle on syntynyt ns. modernin maailman lasten ongelmat. Tietokoneen ja älylaitteiden addiktiomainen käyttäminen. Taistelupelien ja sotien ihannointi. Meikkaaminen ja laittautuminen jo hyvin nuorena. Välillä päätyy miettimään, kuinka moni lapsi oikeastaan edes enää elää lapsuuttaan. Tytöillä on kiire teini-ikään: huulipunaa ja ripsiväriä laitetaan naamaan ennen kuin osataan oikeastaan edes laskea kymmeneen. Vaatteista huolehditaan jo hyvin varhain: ja sitä vähän resuisemmin pukeutunutta ei voi ottaa joukkoon mukaan. Ei sitten millään. Tietokoneiden ja puhelimien ylivalta on suuri. Kuusivuotias kävelee kouluun iPhoneaan naaman edessä näpertäen. Iltalehdessä kohistaan, kun lapsi aiheutti pelaamisellaan suuren laskun: missä on vastuu, missä on vanhemmuus? Hädin tuskin kouluikäiset istuvat pelikoneidensa ääressä pelaten K-18 -pelejä. Veriset taistelut ja kammottavat zombit ovat kuin arkipäivää: edelleen, missä on vastuu, missä vanhemmuus?
Lapsi ei synny tuomitsemaan, sanotaan. Syntyvä lapsi on viaton, puhdas, iloinen. On huolestuttavaa, että moni jättää lapsuutensa elämättä, koska on niin kiire kasvaa aikuiseksi. Länsimaissa ongelmat ovat lähinnä henkisiä - kuka on kaunein, kenellä on eniten valtaa, kenestä pidetään eniten. Kehitysmaissa ongelmat ovat syvempiä, fyysisempiä. Ja silti mitään näistä ongelmista ei voi selvittää olankohautuksella.
Mitään näistä ongelmista ei saa selvittää olankohautuksella.
Lapsen tuska ei ole naurun asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti