I'll do what I want 'cause this is my life

Mun piti viettää viimeinen kokonainen, normaali viikko suomalaisessa koulussa. Ei se tietenkään ihan niin mennyt, vaan sairastelin sit koko viikon. Kirjaimellisesti koko viikon, mikä on sinänsä huvittavaa, koska en olekaan viettänyt niin paljon aikaa sängyn pohjalla sitten toisen luokan... Onneksi elämä jatkuu ja kuumekin väistyy, vaikka mun ääni onkin tällä hetkellä varsin mielenkiintoisessa jamassa (=kuulostan rääkyvältä linnulta). Nyt vietän aikaa lukiessa kokeisiin, sillä viimeinen koeviikko painaa päälle, apua! Motivaatio on pikkuhiljaa kasvamassa, sillä enää yksi viikko jäljellä! Tavallaan tosi surullista mutta myös tosi mahtavaa. 

Kokosin muutama kuukausi sitten luonnoksiini postauksen "Do before I die" ja listasin asioita, joita haluan tehdä elämässäni. On mielenkiintoista huomata, miten toiveet ja unelmat toteutuvat pikkuhiljaa. Työtä ne vaativat, mutta toteutuvat yhtä kaikki. Huh. 

Pitkäveteisen perjantai-illan kunniaksi (okei, oikeesti mun pitäis tehdä matikkaa blaah) päätin muutella luonnokseksi jäänyttä postausta: tässä 10 asiaa, jotka haluan toteuttaa seuraavien 2 vuoden aikana. 

Mä olen aina ollut melko ujo ihminen: sosiaaliset tilanteet kauhistuttavat ja pelottavat, uudet ihmiset ihmetyttävät ja kummastuttavat ja uudet tilanteet ovat suoraan kuin painajaisista. Viime vuosien aikana olen pyrkinyt hankkiutumaan tästä ominaisuudesta eroon, mutta turhaan. Okei, se on osa mua, ja tulee aina olemaan osa mua. Joka tapauksessa olisi mukava pystyä soittamaan lääkärille ilman, että sormet hikoavat. Joka tapauksessa olisi ihan mukava pyytää rehtorilta lupalappua poissaoloon ilman, että sydän hakkaa tuhatta ja sataa. 

Okei, en mä ihan niin paha tapaus ole kuin miltä saatan kuulostaa, mutta you get the point. Yksi merkittävä asia, mitä mä UWC-kokemukselta haen, on uudenlainen avautuminen. En tarkoita, että olisin kahden vuoden kuluttua ihminen, jota ei hermostuta tai pelota uusissa tilanteissa, ei. Tarkoitan, että pyrkimykseni on oppia nauttimaan niistä tilanteista, uusista ihmisistä, kontakteista. 

Kielet ovat aina kiinnostaneet mua, vaikka mahdollisuudet niiden opiskeluun ovat olleet vähänlaiset. Englanti, ruotsi ja saksa pitävät mua tällä hetkellä koulunpenkillä, korea puolestaan välillä kodin puolella. Mun kiinnostus kieliä kohtaan on aina vain kasvavassa suhteessa: ei haittaa, vaikken ymmärtäisi sanaakaan kyseistä kieltä, haluan silti oppia sitä! Vaikka hepreaa. Tai venäjää. Tai islantia. Tai mun tapauksessa kai kiinaa. 

Mä koen, että mun englannin taidot on hyvällä tasolla. Ymmärrän, kirjoitan ja puhun sujuvasti, okei. Ongelmia sen suhteen ei ole. En kuitenkaan ole koskaan päässyt testaamaan todellisia mahdollisuuksia tämän kielen suhteen: osittain ujouteni ja osittain tilanteiden puutteiden takia erityisesti englannin puhuminen on jäänyt vähälle. Tieteellinen sanasto on myös hakusessa, mutta sen suhteen tuskin tulee ongelmia kun alkuvaikeuksista selvitään. Suurin huolenaiheeni on kuitenkin kirjoittaminen: mä rakastan kirjoittamista, ja mua inhottaa vertailla mun englanninkielisiä tekstejä mun suomenkielisiin teksteihin. Okei, on luonnollista, että mun ensimmäinen kieli, äidinkieli, on mulle helpompaa ja sujuvampaa, okei. Mutta mä en halua että se menee niin, että katsoessani mun tekstejä mä joudun miettimään että vau, käytänpä yksinkertaista kieltä. Että vau, kuulostanpa urpolta. 

Mä haluaisin saada mun kielipäälle itsevarmuutta, kokemusta ja tietoa. Yksinkertainen lääke havaittavissa: harjoittele, harjoittele, harjoittele. Ainiin, ja vielä kerran: harjoittele. 

Suuria tavoitteita on hyvä olla. Ymmärtäminen on vain yksi sana. 11 kirjainta. Eikun 12. En osaa laskea. Kuitenkin. Kuka loppujen lopuksi voi sanoa ymmärtävänsä maailmaa? Kuka loppujen lopuksi voi sanoa ymmärtävänsä yhteiskuntaa? Kuka loppujen lopuksi voi sanoa edes ymmärtävänsä itseään? En minä ainakaan. 

Itsensä löytäminen on vaikea ja vuosia kestävä prosessi. Kuka minä olen? Mitä minä haluan elämältäni? Mikä on oikein? Varmasti meistä jokainen on joskus pohtinut näitä kysymyksiä. Varmasti meistä jokainen on pohtinut, millainen olisi hyvä elämä. Välillä omia ratkaisuja on kuitenkin niin vaikea ymmärtää. Itsensä löytäminen ei ole helppoa, ei tosiaan. Kun ei ymmärrä itseään, miten voi ymmärtää maailmaa ympärillään? Miten voin neuvoa tai ohjeistaa ketään, kun en itse osaa määrittää oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa? Miten voin olettaa muiden elämältä jotain, kun en tiedä omasta elämästäni mitään? Kaikki nämä kysymykset (ja miljoona muuta) pyörivät päässä. 

Maailman tai yhteiskunnan ymmärtäminen ei tosiaan ole helppoa, eikä se tapahdu kahdessa vuodessa. Ei tosiaan. Se on elämänpituinen prosessi, ei parin vuoden projekti. Sen sijaan itsensä löytäminen on ajankohtainen tavoite. Mä haluan päättää tämän etsintöjen matkan: mä haluan tietää, kuka mä oikeasti olen; mitä mä haluan elämältäni; missä on mun koti; minne mä kuulun.

Siinä on miettimistä.

Tää ei kaipaa sen suurempaa selittelyä. Haluan lähettää pullopostia. Koska se vaan on niin siistiä. Joo. 

Kohteella ei ole niin väliä: vie tie minne tahansa, siitä matkasta tulisi varmasti unohtumaton. Road tripin tärkein idea ei ole itse matkustaminen - ei ainakaan mun tapauksessa. Tärkeintä on seura ja spontaanius.

Erityisesti seura.

Ja spontaanius.

Joo.

En ole koskaan ollut erityisen spontaani ihminen: harkitsen asiat loppuun, mietin ja kyselen. Haluan yleensä tietää tarkat suunnitelmat siitä, miten ja missä mun pitää olla milloinkin, mitä tehdään missäkin ja kuka tekee mitä. Suunnitelmat määrittävät mun elämää siellä sun täällä: kokeisiinlukulistat, pakkauslistat, muistilaput, kalenterit, aikataulut, lukujärjestykset. Lista listoista vain jatkuu. Ironista. Haluaisin elää edes hetken elämää, joka ei ole ihan niin suunniteltua. Haluan elää edes muutaman päivän tärkeiden ihmisten kanssa paikassa, jolla ei yksinkertaisesti ole väliä.

Olkoon se sitten vaikka matka pohjoisnavalle. Paitsi sinne ei taida mennä tietä. Whatever.

Mä haluan elää mun elämääni täysillä purjeilla. Tämä liittyy vahvasti edellisiin kohtiin, mutta sanotaan nyt vielä kerran. Mä haluan oppia päästämään irti. En tarkoita, ettenkö jäisi kaipaamaan kotia ja mun elämää Suomessa. Mä jään kaipaamaan mun perhettä, mun ystäviä, tuttuja maisemia, koiraa, pihalla hyppiviä jäniksiä, kouluruokalan puheensorinaa, vanhaa miestä joka muistaa aina tervehtiä, mun bändiä, mun opettajia. Tietynlainen turva mun elämästä katoaa, mutta ei se mihinkään täältä poistu. Vaikka mun sisällä elääkin pelko tulevasta, on lohduttavaa ajatella, että mulla on elämä täälläkin. Täällä on hyvä olla.

Mutta jotta mä voisin todella nauttia tulevista vuosista, mun pitää oppia päästämään irti. Mun pitää oppia elämään.

Myönnän: eksyminen ei ole mun tavoite. MUTTA (isoilla kirjaimilla, kyllä) me kaikki tiedetään, että se on väistämätöntä. Mä asun hei tuhannen asukkaan kylässä, mitä te oletatte että mä teen seitsemän MILJOONAN ihmisen joukossa. En ainakaan eksy, en.

Mutta hei, nyt mä voin sanoa ennustaneeni sen hetken! Mahtaa lohduttaa. Onneksi omistan suuntavaiston.

Not.

Maailman muuttaminen on varmaan yksi kliseisin ajatus tällaisissa listoissa. Haluan muuttaa maailmaa, haluan maailmanrauhan ja haluan että nälänhätä loppuu ja blaablaablaa. Hyvin kliseistä, myönnän. Mutta miksi sen ajatuksen kliseisyyden pitäisi olla este?

Ei se, että haluan muuttaa maailmaa, tarkoita, että minusta tulisi sankari tai kuuluisa maailmanparantaja. Se tarkoittaa pikemminkin sitä, että olen tehnyt osuuteni tässä maailmassa. Auttanut jotakuta. Eivät muutokset riipu yhdestä ihmisestä: muutokset riippuvat kansakunnista, valtioista. Ihmiset tekevät muutokset yhdessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yksilökin olisi tärkeä. Sentti on miljoonan alku, voisi tässä vaiheessa lainata erästä rikasta hahmoa. Sama pätee ihmisiin: yksi ihminen on ihmisjoukon alku.

NO SE ON SIINÄ LÄHELLÄ OKEI

Kuusi vuotta olen tässä odotellut, mutta kutsukirjettä Tylypahkaan en ole (vieläkään) saanut! Odottelen vieläkin. Sen sijaan hyväksymiskirjeen sain tulevaan kouluuni, joten edes jonkun kirjeen sain. Tai no, se oli sähköposti. No, viesti kumminkin.

Tämä lista on siis hyvä päättää siihen kaikista realistisimpaan tavoitteeseen! Siinä on kahdelle vuodelle tekemistä. Ja eiväthän ne tähän jää: näitä on miljoona lisää. Vähintään. No, sain sentään välteltyä matikkaa edes pari tuntia. Jes.