IT'S FRIDAY, FRIDAY / GOTTA GET DOWN ON FRIDAY

Älkää olko liian häpeissänne mun Rebecca Black -siteerauksesta, okei? Mun oli pakko vain juhlistaa tätä apaattisen tapahtuma(ton)rikasta perjantaita, joka on muuten mun viimeinen perjantai Suomessa! Käytännössä mulla on siis alle viikko lähtöön, mikä on ihan hullua! Mä muistan vielä sen, kun laitoin kännykän laskurin laskemaan päiviä lähtöön. Sen ilmoittama luku oli 115. Nyt se on 6. Six freaking days! 

Mulla oli suunnitelmissa tehdä vaikka mitä näiden viimeisten viikkojen aikana: tavata kavereita, käydä koululla, tavata ihmisiä, hoitaa asioita, käydä hammaslääkärillä - ja lista jatkuu. Täytyy ehkä hieman nolona myöntää, että suuri osa tuosta listasta jäi tekemättä. Viimeiset päivät oon kuluttanut kotona, neljän seinän sisällä. Toisaalta, miks mun pitäis sitä hävetä - tää on mun viimeinen viikko kotona neljään kuukauteen, miksi en sitä aikaa saisi näin käyttää?

Yli puolet meistä kahdestatoista stipendiaatista on aloittanut jo matkansa, osa jo viikkoja sitten. Outoa ajatella, että vasta puoli vuotta sitten roikuimme foorumeilla ja keskustelimme keskenämme hakemisesta, vaihdoimme ajatuksia, panikoimme hylkäysviestien varalta - ja nyt nämä täsmälleen samat ihmiset ovat jo aloittaneet UWC-taipaleensa. Heidän tarinansa on jo alkanut - ja mun tarinani saa alkunsa vaivaisen kuuden päivän kuluttua. 

Viimeisen neljän kuukauden aikana olen kuullut jos jonkinlaista ihmettelyä mun tulevaisuudesta. Olen selittänyt kyllästymiseen asti siitä, että en ole vaihto-oppilas, en vietä vaihtovuotta eikä "tilalleni" tule lukiooni saatika koko Suomeen yhtä ainutta ihmistä. Lopulta luovutin ja tägäsin bloginikin vaihto-oppilaiden joukkoon - mitä väliä, who cares, ulkomaillahan me ollaan kaikki joka tapauksessa. (Jos kuitenkin UWC:n varsinainen idea kiinnostaa, niin klikatkaapa itsenne tästä lukemaan)

Ihmisiä tuntuu ihmetyttävän käsite "kaksi vuotta" todella paljon. Samoin se fakta, että mun stipendi sallii kotiin palaamiseen kaksi kertaa vuodessa. Tän kaiken tulos on lähinnä "Hui, oletpa sinä rohkea!" - no kiitos kiitos. Paljon tuntuu kiinnostavan myös mun asuinpaikka (Kyllä, asun koulun asuntolassa. Ei, en etsi asuntoa Hongkongista. Onneksi. Nimimerkillä Hongkong, asuntomarkkinoiden painajainen.) Kyllä, mun kouluni on kansainvälinen, opiskelen englanniksi ja koulussa opiskelee toinen suomalainen. Ei sillä, että suomalaisen läsnäolo mut pelastais jokaisesta pulmasta ja ongelmasta, mutta ihan kiva ajatus kuitenkin - noin teoriassa. Mikäli mun koulu kiinnostaa, niin tästä voi lukaista pätkän infoa ihan suomeksi. 

Paljon kysytään myös sitä, tuleeko mulla ikävä. Tai että miten selviän näin nuorena ilman perhettäni. Tai että miten mun vanhemmat voi päästää mut niin kauas. Tai että miten alaikäinen saattaa lähteä suureen, pelottavaan maailmaan. Hell, tottakai mulla tulee ikävä - mutta kuka on sanonut, että tänä päivänä kenenkään tarvii ilman perhettä elää? Skype on keksitty, netti on keksitty, facebook, e-mail, puhelimet, kirjeet, paketit on keksitty - tänä päivänä yhteydenpito on älyttömän helppoa. Ainakin jos ei oteta huomioon aikaeroja ja internet breakin olemassaoloa (nimimerkillä varautukaa, mun netti katkeaa jatkossa kahdeltatoista - eli noin seitsemältä Suomen aikaa, hoh). Käytännössä mun opiskeleminen tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että voisin ihan yhtä hyvin asua toisella laidalla Suomea - ja käydä yhtä monta kertaa kotona vuoden aikana. 

Rehellisesti sanoen täytyy kuitenkin myöntää, että multa yleisimmin kysytty kysymys on simppeli "jännittääkö". Oon tyynen viileästi vastannut jo kuukausien aikana "eipä erityisemmin". Joo, eipä erityisemmin. 11-vuotias - hell, vielä 15-vuotias - Viivi olisi vastannut että todellakin, kuolen tähän panikointiin. 17-vuotias Viivi vastaa kuitenkin tyynesti: "eipä erityisemmin". Joo, eipä erityisemmin. Sinänsä, miksi mua edes jännittäisi? Mä olen matkalla mun tulevaan, uuteen kotiin. Mä olen matkalla upeaan tulevaisuuteen, upeiden ihmisten keskelle, upeaan paikkaan kokemaan upeita kokemuksia. 

En mä oleta, että kaikki olisi täydellistä. Ei kaikki ole täydellistä Suomessakaan - ihan yhtä lailla täällä painiskellaan ongelmien kanssa: oli ne sitten pieniä tai suuria ongelmia. Miksi mun elämäni olisi täydellistä Hongkongissakaan? Ei UWC tai elämä ylipäänsä ole täydellisyyttä. UWC-elämä on henkistä kamppailua yhteisen tulevaisuuden hyväksi - siihen kamppailuun kuuluvat niin hyvät kuin huonot asiat. UWC-elämä on paljon muutakin kuin koulunpenkillä opittavia asioita tai nettisivuilla komeilevia siistejä tavoitteita. UWC-elämä on kokemista, kasvamista, kehittymistä. Se, että mä jonakin päivänä kaadun ei tarkoita sitä, etten mä voisi nousta ylös. UWC on auttava käsi, joka nostaa ylös mutaisella hiekkakentällä. UWC on aurinkoisena päivänä laulava lintu, joka laskeutuu olkapäälle. UWC on pieni ja viaton lapsi, joka juoksee luoksesi nauraen. UWC ei ole vain kaunis ajatus, jota pitäisi jotenkin haikeasti ihailla. UWC on elämäntapa. 

"UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future" (huomatkaa, muistin tavoitelauseen ulkoa, muahhahahahha)

Tottakai mä olen ajatellut etukäteen mun tulevia vuosia, stressannut ja panikoinut tulevia tilanteita. Mä tiedän, että edessä on monia inhottavia hetkiä. Mä tiedän, että mä tulen viettämään unettomia öitä miettien perhettä, ystäviä ja Suomea. Mä tiedän, että mä tulen viettämään paniikinomaisia hetkiä ihmismassojen keskellä. Mä tiedän, että mä tulen viettämään tuskanomaisia öitä koulutehtävien parissa. Mut hei, that's fine, koska mä tiedän, että edessä on upeita hetkiä, kokemuksia, ihmisiä, ihmissuhteita, tilanteita. 

Koska hei, ei mikään oo täydellistä. En mä elä kaunista ajatusta, jota pitäisi "jotenkin haikeasti ihailla". Mä elän elämää. Ja sitähän elämä on - mä kaadun, jotta mä voisin nousta uudelleen ylös.

6 päivää.