Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, LPC järjestää joka vuosi ensimmäisen vuoden opiskelijoille Kiina-viikon, jonka aikana oppilaat lähtevät ympäri Kiinaa ja Hongkongia erilaisiin projektitöihin viikoksi. Nyt kun koulutyöt alkavat viimein kasautua päälle, viikon tauko koulusta tuli loistavaan aikaan. Kiina-viikon projekteja on erilaisia; on sukeltamista, vaeltamista, opettamista, palvelemista, turistimatkailua ja soutamista. Viikon tarkoituksena on oppia lisää Kiinan kulttuurista, kehittyä ihmisenä ja tutustua enemmän ryhmässä oleviin ihmisiin. LPC:ssä on usein surullista huomata, että paikalliset oppilaat ja kansainväliset oppilaat liikkuvat lähes poikkeuksetta eri porukoissa, joten Kiina-viikon aikana näitä eroja pyritään tasoittamaan. Todellisuudessa tän viikon aikana kuitenkin lähenin enemmänkin kansainvälisten oppilaiden kanssa. Just saying.
Mä itse päädyin viikoksi eteläiseen manner-Kiinaan, Guangdongin provinssiin syrjäiseen kaupunkiin nimeltä Liannan. Tää kyseinen projekti on koulun keskuudessa arvostettu: sama opettaja on vetänyt retkeä jo 16 vuotta, joten laatu on taattua. Tästä johtuen viikon valmisteleminenkin vei aikaa runsaasti: ensimmäinen tapaaminen meidän ryhmällä oli yli kuukausi ennen matkaan lähtöä. Jos totta puhutaan, niin valmisteleminen osaa ajoittain olla syvältä. Kun istut oleskeluhuoneessa lomapäivänä suunnittelemassa oppituntia, kun kuulet projektinvetäjältä kriittisen palautteen raskaasta työstäsi, kun raahaudut helteisenä sunnuntaina hallille treenaamaan tanssimista - silloin Kiina-viikko ei kovin innosta. Osittain juuri tämän takia mun odotukset eivät olleet korkealla viikon alkaessa. En tuntenut ryhmästäni juuri ketään, en ollut koskaan edes hengannut ryhmäläisteni kanssa. Ja silti, viikko sen jälkeen, kun 30 nuorta pakkautui bussiin varhain lauantaiaamuna, olo on parempi kuin viikkoihin.
Hongkongista manner-Kiinaan matkustaminen on verrattain helppoa, kunhan viisumiasiat ovat kunnossa. Kaupungin yleisellä metrolla pääsee pitkälti aina rajalle saakka. Metroasemalta pääsee suoraan rajatarkastusten kautta manner-Kiinaan verrattain nopeasti, ja liikkuminen on sulavaa. Kiinan puolella kulkijaa odottaa Shenzenin suurkaupunki, joka tarjoaa monipuolisia vaihtoehtoja maahantulijalle. Heti raja-aseman jälkeen ero Hongkongin ja manner-Kiinan välillä kuitenkin korostuu; siinä missä vain hetkeä aiemmin näit ikkunasta pilvenpiirtäjiä ja nykyaikaisia rakennuksia, Kiinan puolella katselet puolta matalampia vanhoja rakennuksia ja joka paikassa haisee karmealle. Ja ne vessat, ja ne vessat. Jotain, mitä ei tosiaan tule ikävä.
Hongkongista manner-Kiinaan matkustaminen on verrattain helppoa, kunhan viisumiasiat ovat kunnossa. Kaupungin yleisellä metrolla pääsee pitkälti aina rajalle saakka. Metroasemalta pääsee suoraan rajatarkastusten kautta manner-Kiinaan verrattain nopeasti, ja liikkuminen on sulavaa. Kiinan puolella kulkijaa odottaa Shenzenin suurkaupunki, joka tarjoaa monipuolisia vaihtoehtoja maahantulijalle. Heti raja-aseman jälkeen ero Hongkongin ja manner-Kiinan välillä kuitenkin korostuu; siinä missä vain hetkeä aiemmin näit ikkunasta pilvenpiirtäjiä ja nykyaikaisia rakennuksia, Kiinan puolella katselet puolta matalampia vanhoja rakennuksia ja joka paikassa haisee karmealle. Ja ne vessat, ja ne vessat. Jotain, mitä ei tosiaan tule ikävä.
Raja-asemalta hyppäsimme suoraan bussiin, josta muodostui viikon aikana kuin retken kolmas hotelli. Noin 400 kilometriä, muutamaa pakkausta Oreoita ja vilkasta keskustelua myöhemmin bussi vyöryi viimein Liannanin kuoppaisilla teillä. 200 000 asukkaansa kera Liannan on Kiinan mittakaavassa hyvin pieni kaupunki, joka sijaitsee syrjäisellä seudulla keskellä kaunista vuoristoaluetta. Kun samaista projektia vedettiin vuonna 1998, matka taittui kahdessatoista tunnissa - ja silloinkin yleensä tien vieressä rikkinäisen bussin vieressä istuen. Nykyään matka raja-asemalta Liannaniin vie noin seitsemän tuntia, sillä vuorten rinteillä kulkevat sillat ja läpikulkutunnelit lyhentävät matkaa huomattavasti.
Liannaniin matkasimme tutustumaan paikalliseen Yao-kulttuuriin. Yao-kansat ovat yksi Kiinan vähemmistöistä: heitä tapaa ympäri maailmaa aina Amerikassa saakka. Yleisimmin heitä kuitenkin kohtaa Kaakkois-Aasiassa: Kiinassa, Thaimaassa ja Vietnamissa. Kiinassa heitä on noin kaksi ja puoli miljoonaa, eli noin puolen Suomen verran. Viikon aikana opimme tuntemaan paikallista kulttuuria erilaisin tavoin: kävimme paikallisessa lukiossa opettelemassa kulttuurille ominaista long-drum tanssia (rumpuja, jee), lauloimme paikallisella kielellä, vierailimme tuhat vuotta vanhassa Yao-kylässä ja seurasimme perinteisiä Yao-menoja. Viikon päätteeksi ostimme koululle omat Yao-rummut, joiden raahaaminen rajalta takaisin koululle oli muuten tuskallista.
Kulttuuriin tutustumisen lisäksi työskentelimme kolmen eri koulun kanssa, opetimme lapsia ja puhuimme englantia paikallisten kanssa. Vierailimme eri tasoisissa kouluissa aina päiväkodin neljävuotiaista lukiolaisiin saakka. Päiväkoti oli pieni, kolmekerroksinen rakennus vuorilla. Lapset olivat pieniä ja äärettömän suloisia: en ole koskaan nähnyt kenenkään ihastuvan ilmapalloihin niin oaljon. Suuri osa lapsista puhui ainoastaan omaa Yao-kieltään, joten kommunikoiminen heidän kanssaan ei ollut järin helppoa.
Aamuisin matkasimme vuoristoon, syrjäiseen alakouluun. Koulu on pieni ja vanha; rakennukset murenevat käsiin ja kaikki paikat ovat likaisia. Koulupukuna on punainen huivi, ja lapset juoksevat pihalla paljain jaloin. Heillä on rankat taustat ja paljon käyttäytymisongelmia. Joka aamu kiipesimme viidennen luokan opetustiloihin opettamaan englantia. Puhuimme maailmasta, eläimistä ja tunteista. Askartelimme rannekoruja, muovailimme eläimiä ja lauloimme lauluja. Me opetimme heille yksinkertaista englantia, mutta he opettivat meille, millaista elämä voi olla. He opettivat meille, että onnellisuus ei liity mitenkään varallisuuteen.
Iltapäivisin opetimme kaupungin alakoulussa, jossa kaikki oli puunattua ja nykyaikaista. Jokaisen luokan seinällä oli suuri Kiinan lippu, ja opettajat pukeutuivat huolellisesti ja kauniisti. Tämä alakoulu on Kiinan hallituksen suosiossa: rahasta ei ole pulaa, ja julkisivu on kunnossa. Lapset tulevat hyvistä perheistä ja tulevaisuudessa heitä odottaa yliopisto ja liikemiehen ura - tai niin he ainakin kuvittelevat. Jos totta puhutaan, niin tämä iltapäivien alakoulu oli mun silmään vain silmänlumetta, feikki. On totta, että nämä lapset varmasti elävät normaalia elämää, mutta tässä koulussa jokin tuntui puuttuvan. Tämä koulu ei ollut aito, me emme oikeasti opettaneet siellä. Ne lapset eivät oikeasti oppineet meiltä mitään: me vain puhuimme heille englantia ja he kuuntelivat, koska opettaja niin käski. Koska hallitus niin käski.
Iltaisin vierailimme paikallisessa lukiossa tapaamassa nuoria ja opettelemassa heidän kulttuuriaan. Kyseinen lukio on valtava sisäoppilaitos, jossa asuu satoja teini-ikäisiä nuoria. He käyvät koulua seitsemän päivää viikossa aina aamun varhaisista tunneista iltakymmeneen saakka. Huoneissaan heillä on neljä sänkyä, joissa ei ole edes kunnon patjaa. Koulun alue on valtava, opettajia tulee kunnioittaa ja ainut vapaapäivä alkaa sunnuntaina iltapäivällä. Ja silti nämä nuoret ovat ihan tavallisia nuoria (sen todisti lyhyt pullonpyöritys -sessio). Ja silti nämä nuoret sanovat olevansa onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. 7 päivää viikossa - ja vain muutama prosentti heistä pääsee yliopistoon. Loput heistä jatkavat elämäänsä tehtaassa. Vuosien panostus valuu hukkaan, koska heillä ei ole mahdollisuuksia muuhun. Ja silti he ovat onnellisia.
Englantia hauskasti murtava opettaja (cripsy chicken buns), ABD liittyy kaikkeen (adaptability, balance, determination), kenguruista en halua edes kuulla puhuttavan tämän viikon jälkeen, muutama tunti kung fua (everybody was kung fu fightinggggg), muovailuvahaa, valtavan kirjaston läpi juoksemista Wi-Fin toivossa, Facebookissa jököttämistä aina toimivan Wi-Fin löydyttyä (hähää Kiinan hallitus), tanssimista, yön pimeiden tuntien keskusteluja, bussissa istumista ja oreoita, paljon oreoita.
Ilmansaasteissa kylpevä Kiinan maaseutu. Ulkona on välillä hankala hengittää, ja bensa-asemilla keuhkot tukkeutuvat puhtaan ilman puutteesta. Vessat ovat karmeassa kunnossa ja hygienia on olematonta. Ikivanhassa kylässä kolme lasta kantaa valtavaa keppiä ja yrittävät tökkiä hedelmiä alas puusta. Vanha nainen kävelee tomerasti heidän luokseen ja huitaisee hedelmät alas puusta yhdellä iskulla. Hän on tehnyt tätä jo vuosikymmenien ajan. Tien reunalla ryppyinen vanha nainen toivottaa turvallista matkaa. Hän myy elannokseen pähkinöitä, mutta ne eivät tahdo mennä kaupaksi. Turisteja ei ole tarpeeksi, ja valtiolta ei heru apua. Kulttuurivallankumouksen aikana kylästä tuhottiin tärkeitä muistoja. Kaikki on poissa. Nuoremmat sukupolvet ovat lähteneet kaupunkeihin töihin - jäljellä ovat enää lapset ja vanhukset. Ja silti nämä ihmiset hymyilevät, heidän silmänsä säteilevät ilosta ja onnellisuudesta. Tämän viikon aikana ajauduin miettimään asioita ja oikeuksia, jotka minä otan itsestäänselvyyksinä. Tutustuin mahtaviin ihmisiin, vietin tunteja ihan vain jutellen - nautin. Kun kakkosvuotiseni sanoivat, että China week oli heille yksi ensimmäisen vuoden kohokohta, en uskonut.
Nyt uskon.
Kulttuuriin tutustumisen lisäksi työskentelimme kolmen eri koulun kanssa, opetimme lapsia ja puhuimme englantia paikallisten kanssa. Vierailimme eri tasoisissa kouluissa aina päiväkodin neljävuotiaista lukiolaisiin saakka. Päiväkoti oli pieni, kolmekerroksinen rakennus vuorilla. Lapset olivat pieniä ja äärettömän suloisia: en ole koskaan nähnyt kenenkään ihastuvan ilmapalloihin niin oaljon. Suuri osa lapsista puhui ainoastaan omaa Yao-kieltään, joten kommunikoiminen heidän kanssaan ei ollut järin helppoa.
Aamuisin matkasimme vuoristoon, syrjäiseen alakouluun. Koulu on pieni ja vanha; rakennukset murenevat käsiin ja kaikki paikat ovat likaisia. Koulupukuna on punainen huivi, ja lapset juoksevat pihalla paljain jaloin. Heillä on rankat taustat ja paljon käyttäytymisongelmia. Joka aamu kiipesimme viidennen luokan opetustiloihin opettamaan englantia. Puhuimme maailmasta, eläimistä ja tunteista. Askartelimme rannekoruja, muovailimme eläimiä ja lauloimme lauluja. Me opetimme heille yksinkertaista englantia, mutta he opettivat meille, millaista elämä voi olla. He opettivat meille, että onnellisuus ei liity mitenkään varallisuuteen.
Iltapäivisin opetimme kaupungin alakoulussa, jossa kaikki oli puunattua ja nykyaikaista. Jokaisen luokan seinällä oli suuri Kiinan lippu, ja opettajat pukeutuivat huolellisesti ja kauniisti. Tämä alakoulu on Kiinan hallituksen suosiossa: rahasta ei ole pulaa, ja julkisivu on kunnossa. Lapset tulevat hyvistä perheistä ja tulevaisuudessa heitä odottaa yliopisto ja liikemiehen ura - tai niin he ainakin kuvittelevat. Jos totta puhutaan, niin tämä iltapäivien alakoulu oli mun silmään vain silmänlumetta, feikki. On totta, että nämä lapset varmasti elävät normaalia elämää, mutta tässä koulussa jokin tuntui puuttuvan. Tämä koulu ei ollut aito, me emme oikeasti opettaneet siellä. Ne lapset eivät oikeasti oppineet meiltä mitään: me vain puhuimme heille englantia ja he kuuntelivat, koska opettaja niin käski. Koska hallitus niin käski.
Iltaisin vierailimme paikallisessa lukiossa tapaamassa nuoria ja opettelemassa heidän kulttuuriaan. Kyseinen lukio on valtava sisäoppilaitos, jossa asuu satoja teini-ikäisiä nuoria. He käyvät koulua seitsemän päivää viikossa aina aamun varhaisista tunneista iltakymmeneen saakka. Huoneissaan heillä on neljä sänkyä, joissa ei ole edes kunnon patjaa. Koulun alue on valtava, opettajia tulee kunnioittaa ja ainut vapaapäivä alkaa sunnuntaina iltapäivällä. Ja silti nämä nuoret ovat ihan tavallisia nuoria (sen todisti lyhyt pullonpyöritys -sessio). Ja silti nämä nuoret sanovat olevansa onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. 7 päivää viikossa - ja vain muutama prosentti heistä pääsee yliopistoon. Loput heistä jatkavat elämäänsä tehtaassa. Vuosien panostus valuu hukkaan, koska heillä ei ole mahdollisuuksia muuhun. Ja silti he ovat onnellisia.
Englantia hauskasti murtava opettaja (cripsy chicken buns), ABD liittyy kaikkeen (adaptability, balance, determination), kenguruista en halua edes kuulla puhuttavan tämän viikon jälkeen, muutama tunti kung fua (everybody was kung fu fightinggggg), muovailuvahaa, valtavan kirjaston läpi juoksemista Wi-Fin toivossa, Facebookissa jököttämistä aina toimivan Wi-Fin löydyttyä (hähää Kiinan hallitus), tanssimista, yön pimeiden tuntien keskusteluja, bussissa istumista ja oreoita, paljon oreoita.
Ilmansaasteissa kylpevä Kiinan maaseutu. Ulkona on välillä hankala hengittää, ja bensa-asemilla keuhkot tukkeutuvat puhtaan ilman puutteesta. Vessat ovat karmeassa kunnossa ja hygienia on olematonta. Ikivanhassa kylässä kolme lasta kantaa valtavaa keppiä ja yrittävät tökkiä hedelmiä alas puusta. Vanha nainen kävelee tomerasti heidän luokseen ja huitaisee hedelmät alas puusta yhdellä iskulla. Hän on tehnyt tätä jo vuosikymmenien ajan. Tien reunalla ryppyinen vanha nainen toivottaa turvallista matkaa. Hän myy elannokseen pähkinöitä, mutta ne eivät tahdo mennä kaupaksi. Turisteja ei ole tarpeeksi, ja valtiolta ei heru apua. Kulttuurivallankumouksen aikana kylästä tuhottiin tärkeitä muistoja. Kaikki on poissa. Nuoremmat sukupolvet ovat lähteneet kaupunkeihin töihin - jäljellä ovat enää lapset ja vanhukset. Ja silti nämä ihmiset hymyilevät, heidän silmänsä säteilevät ilosta ja onnellisuudesta. Tämän viikon aikana ajauduin miettimään asioita ja oikeuksia, jotka minä otan itsestäänselvyyksinä. Tutustuin mahtaviin ihmisiin, vietin tunteja ihan vain jutellen - nautin. Kun kakkosvuotiseni sanoivat, että China week oli heille yksi ensimmäisen vuoden kohokohta, en uskonut.
Nyt uskon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti