WELCOME HOME

Tässä vaiheessa vuotta voin myöntää, että puheet UWC:n ainutlaatuisista aikaulottuvuuksista ovat aikalailla totta. Yksi viikko tuntuu kuukaudelta, yksi kuukausi vuodelta. Elän täällä, rakastan ja itken, riitelen ja pidän hauskaa, huolehdin ja rentoudun. Mun elämä Suomessa tuntuu unelta, toiselta ulottuvuudelta. Elän täällä UWC:n omassa pienessä kuplassa, kaukana kaikesta. Hongkong on mulle uusi ulottuvuus, ja Suomi on jossain tuolla kaukana. 

Viikko viikolta opin elämään täällä. Viikko viikolta rakastan mun elämää enemmän. Suomi on tuolla kaukana, toisessa ajassa, toisessa ulottuvuudessa. Suomi ei ole täällä, mun Suomi-elämäni ei ole täällä. Se on historiaa, se on kaukana, tavoittamattomissa. Välillä mietin, olenko joskus asunutkin muualla kuin täällä, kuplassani. Välillä mietin, olenko nähnyt muitakin katuja, muutakin elämää. Välillä mietin, olenko koskaan kuullut suomea kaduilla. Välillä mietin, olenko koskaan elänyt Suomessa.

Pääsin yli koti-ikävästä. Mä olen uusi minä, mä olen Hongkongin minä. Hongkongin minä asuu kakkosblockin toisessa kerroksessa, nukkuu yönsä kaks-nolla-vitosen pienessä nurkassa, syö ruokansa koulun kanttiinissa ja kiipeää portaita hieman liikaa. Hongkongin minä puhuu englantia, pesee pyykkinsä vapaatunneilla, missaa aamiaiset lauantaisin ja painii matematiikan kanssa. Hongkongin minä matkustaa kaupungilla metrolla, nostaa rahaa kiinalaisista automaateista ja kommunikoi eleillä. 

Suomen minä asuu Suomessa, nukkuu yönsä omassa huoneessa ja syö ruokansa kodin keittiössä. Suomen minä puhuu suomea, ei pese pyykkejä, dataa huoneessaan, ei missaa ruoka-aikoja eikä paini matematiikan kanssa. Suomen minä kävelee paikasta toiseen, nostaa rahaa suomalaisista automaateista ja ei oikeastaan kommunikoi ollenkaan. 

Suomen minä on tuolla kaukana jossain. Välillä mietin, olinko todella tuo sama ihminen neljä viikkoa sitten. Välillä mietin, ovatko nuo päivät jonkun toisen muistoja, jonkun toisen elämää. Ripustin huoneeni seinälle Suomen lipun ja maalasin kynteni suomalaiseen kuosiin. Yritän puhua mahdollisimman paljon suomea aina kun se on mahdollista. Mun on pakko. Pakko. Muuten en muista olleeni Suomen minä. Muuten olen vain Hongkongin minä. 

Hongkongin minä on erilainen. Hongkongin minän pitää rakentaa kaikki yksin. Hongkongin minän pitää solmia ympärilleen turvaverkko. Hongkongin minän pitää kiinnittää ankkuri johonkin. Hongkongin minä on erilainen. Hongkongin minällä on omat ongelmansa, omat ajatuksensa, oma tulevaisuutensa. 

Ennen kuin muutin tänne, päästin irti menneestä. Tunsin kuukausia oloni ulkopuoliseksi, koska olin jo päästänyt irti Suomesta. Olin päättänyt, että tänne mä en enää kuulu, en käy enää näiden ihmisten kanssa koulua, en enää tule viettämään vapaa-aikaani täällä. Kun mä muutin tänne, mulla ei ollut vielä Hongkongin minää. Mä olin Suomen minä, ilman turvaverkkoa, ilman tukea. Mä olin Suomen minä, ja mulla oli vaikeaa. Suomen minällä ei ollut enää kotia, ei jokapäiväisiä kasvoja ympärillä, ei tuttua ja turvallista koulua.

Ekat viikot täällä oli mun elämän parhaat viikot. Ekat viikot täällä oli mun elämän kamalimmat viikot. 

Sitten tuli Hongkongin minä. 

Sitten tuli Hongkongin minä, ja Hongkongin minällä on koti.

Sitten tuli Hongkongin minä, ja mulla on koti.

Mä olen kotona, viimein.