IF YOU'RE HOMESICK / GIVE ME YOUR HAND AND I'LL HOLD IT

Kaksi viikkoa on pitkä aika. Kahteen vuoteen verratessa se on hyvin lyhyt aika - tällä hetkellä se kuitenkin tuntuu ikuisuudelta. Istun pimeässä huoneessa, kirjoitan tätä tekstiä läppärin valossa ja mietin, mitä ihmettä teen täällä. Joinakin illan pimeinä hetkinä istahdan huoneeni nurkkaan (kirjaimellisesti, mun huone kun on vain "nurkka") ja mietin, miksi ihmeessä lähdin tutusta ja turvallisesta kotimaasta. Mietin, miksi ihmeessä astuin ovesta ulos viime helmikuussa ja pudotin suuren kirjeen postilaatikkoon. Mietin, miksi ihmeessä päästin irti menneisyydestäni, perheestäni ja läheisistäni.

Elämä täällä ei suinkaan ole täydellistä. Usein UWC:n nettisivuja lukiessa tai yhteisöstä puhuessa sitä kuvittelee, että kaikki on kuin ruusuilla tanssimista ja elämä on niin kauhean helppoa - kunhan vaan parannetaan maailmaa ja sitten vapaa-ajalla vähän chillataan. Ikävä kyllä todellisuus on melko kaukana kuvitellusta ulottuvuudesta. En sano, ettenkö nauttisi täällä olemisesta - mä en lähtisi täältä pois kulumallakaan! Sen verran haluan kuitenkin varsinkin tuleville stipendiaateille valaista, että ensimmäiset viikot eivät suinkaan ole ihan niin helppoja ja ruusuisia kuin niiden kuvittelisi olevan. 

Kun istut täpötäydessä lentokoneessa kahden brittimummon ja leveästi nukkuvan kiinalaismiehen välissä. Kun astut ensimmäistä kertaa uudelle mantereelle ja kaikki on ihan liian suurta. Kun vedät matkalaukkusi läpi lentokentän portista ja tajuat, että suomi ei ole enää vaihtoehto ainakaan kolmeen kuukauteen. Kun saavut kampukselle ja kuulet valtavan kasan sääntöjä. Kun keskustelet valtavassa porukassa ja lipsahdat puhumaan lauseen suomeksi (voi sitä nolouden määrää). Kun en pysty ilmaisemaan itseäsi samalla tasolla kuin äidinkielelläsi. Kun istut huoneessasi kämppisten dataillessa, ja yksinkertaisesti tajuat, että olet uudessa maassa ihan yksin. Kun makaat sängylläsi yön pimeinä tunteina, kuuntelet ilmastoinnin kohinaa ja itket muutaman kyyneleen ihan vaan koska tuntuu siltä. Kun juokset ympäri kaupunkia umpiväsyneenä orientaatioviikon takia. Kun vaellat kukkuloilla ja vuorilla reilun kolmenkymmenen asteen helteessä. Kun istut oppitunnilla ja erehdyt harhautumaan keskittymiskykysi kanssa - ja huomaat missanneesi jotain hyvin tärkeää. Kun istut tuutorisi kanssa hänen asunnossaan ja yrität saada selvää hänen espanjalaisesta aksentistaan. Kun istut mandariinintunnilla ja huomaat, että et pidä opettajasta sitten ollenkaan. Kun täytät Kiinan viisumihakemusta ja toteat, että byrokratia on (jälleen) syvältä. Kun istut opinto-ohjaajan toimistossa ja kuuntelet kun se pelottava mies pauhaa huonoista valinnoistasi. 

Juuri noina hetkinä sitä ajautuu miettimään. Koti. Missä on koti? Kuulunko minä tänne vai en? Entä jos en olekaan oikeassa paikassa? Entä jos en kuulukaan tänne, entä jos en löydä täältä pysyviä ystäviä? Entä ensi vuonna, jos ystävystynkin ylempien vuosiluokkien kanssa ja jään täysin yksin? Entä jos en pärjääkään tunneilla enkä saa vaihdettua aineitani? Entä jos koti Suomessa ei olekaan enää sama kun palaan? Kuten Ozonen tarjoilija meitä kauhean vaativia pohjoismaalaisia palvellessaan - the struggle is real. 

(c) Sophie

Samaan aikaan mä rakastan tätä paikkaa. Olen tavannut niin monta mahtavaa ihmistä, että tuskin osaan edes laskea niin pitkälle. Olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua erilaisten ihmisten kanssa, istunut niin monessa kanttiinin pöydässä niin erilaisen seuran kanssa, että muistikaan ei riitä. Olen nauranut ja iloinnut, hypännyt altaaseen kesken QC-esittelyjen valtavan porukan kera (ja kuullut siitä jälkeenpäin vihaiselta opettajalta, hups), viettänyt jäisiä hetkiä hetkiä auditoriossa kuunnellen puheita (=facebookissa värkäten), stressannut koulusta tanskalaisen luokkalaiseni kanssa, stressannut elämästä hongkongilaisten ystävieni kanssa, viettänyt naurunsekaisia hetkiä täydessä MTR-junassa suomalaisen kakkosvuotisen ja norjalaisen luokkalaiseni kanssa - ja paljon muuta.

En päästäisi tätä kokemusta irti mistään hinnasta. Vaikka ikävöin perhettäni ja kotia Suomessa, en lähtisi täältä mistään hinnasta. Ei nyt, ei vielä. Nyt ei ole sen aika. Mä tulin tänne osittain sen takia, että mä halusin oppia ja kehittyä ihmisenä. Mä halusin päästä eroon tietynlaisesta varautuneisuudesta, mä halusin oppia olemaan avoimempi ja ymmärtäväisempi. Mä halusin oppia ystävystymään ja sosialisoimaan, olemaan pelkäämättä sosiaalisia tilanteita. Mä halusin oppia ottamaan riskejä. (Yksi asia, mikä täällä huvittaa: kaikki jauhavat sitä ja tätä aiheesta "personal challenge". Itsensä haastaminen sitä ja tätä ja sitä ja tätä. STAHHHHHP plz) Ja hei, täällä mä olen!

(c)Siren

Vaikka suuri osa ulkomaille muuttavista nuorista, olivat he sitten UWC-oppilaita, vaihto-oppilaita tai jotain muuta, kehuu kaiken maasta taivaisiin, todellisuus on kuitenkin kaukana noista pilvilinnoista. Uskallan lyödä vetoa, että joka ikinen noista nuorista tuntee ainakin välillä olonsa erilaiseksi, ulkopuoliseksi tai yksinäiseksi. Toiset enemmän ja ennemmin kuin toiset. Se on elämää, normaalia ja sitä tapahtuu kaikille.

Kun koti-ikävä yllättää, mitä tehdä? Tää on kirjaimellisesti mun ensimmäinen kerta näin kaukana kotoa ja kaiken lisäksi aivan yksin. Tottakai mä voin laittaa iltaisin Facebookissa kauhean litanian tekstiä mun kakkosvuotiselle (been there, done that, anteeksi Klaus :D:D:D::D), mutta ei se ole sama asia kuin perheenjäsenelle puhuminen tai vastaava helpottava keino. Tottakai mä voin jakaa tunteitani myös luokkalaisteni kanssa (been there, done that, MÄ OON TEHNYT KAIKEN USKOKAA JO) mutta silloinkin eteen tulee usein jonkinlainen kielimuuri tai yleensäkin "tunteiden muuri". Aikaeron takia kotiin on melko vaikea viestittää reaaliaikaisesti ja yleensä kyseiset ongelmat kun tuntuvat painavan päälle nimenomaan internet breakin alkaessa....huoh.

Mitäkö mä sitten teen? Mä avaan silmäni (kuvainnollisesti, lol), mietin asioita ja syvennyn ajatuksiini. Mä kirjaimellisesti raahaan itseni ulos mun masislokerosta, mietin positiivisia asioita ja yritän ratkaista ongelman ensin itsekseni (suomalainen teen-kaiken-yksin-asenne voittakoon, not). Kelaan vanhoihin keskusteluihin, katselen vanhoja viestejäni ja huomaan, miten paljon olen halunnut tulla tänne. Miten suuren työn olen tehnyt päästäkseni tänne. Miten suuri unelma tämä on mulle ollut jo pitkän aikaa. Ja kappas, täällä mä olen. Elämä näyttää yhtäkkiä muutaman asteen valoisammalta.

Pieni vinkinpoikanen siis tuleville stipendiaateille: ainakaan aluksi elämä ei ole helppoa. Eikä sen kuulukaan olla. Elämä on haaste (nyt hiiteen se personal challenge jo), joka vain täytyy ottaa vastaan. Palkintona on paljon upeita asioita - kuten tämä kokemus. Mä rakastan tätä paikkaa ja näitä ihmisiä. Mä nautin elämästä - ja tämä upea matka on vasta alussa.