Ekaa kertaa elämässäni mä olen hukassa. Ja mä olen ihan tosissani yrittänyt olla huolehtimatta tästä, mutta siitä tulee aina vain vaikeampaa. Koskaan aiemmin mä en ole huolehtinut tulevaisuudesta sen suuremmin - ehkä tää sit tulee aikuisuuden mukana, kun oma tulevaisuus ei olekaan enää vanhempien käsissä. Jos aikuisuus on tätä, niin ihan mielelläni palaisin asemaani lapsena.
Viime jouluna mulle iski ekaa kertaa paniikki keskellä yötä, kun tajusin, etten tiedä tulevasta vuodesta mitään. Tajusin, että kirjoitusten jälkeen mun pitää jostain löytää mulle uusi suunta, joku paikka missä on mun koti. Tähän asti mun ajatukset on aina ollut lukion päättämisessä, ei koskaan missään sen jälkeen. Oon haaveilija ja unelmoija, ja ehkä se vaan tekee tästä kaikesta vaikeampaa. Kuvittelen, että elämällä on joku suuri tarkoitus ja mun on tarkoitus saavuttaa jotain suurta, mutta miten voin saavuttaa mitään, kun en tiedä missä päin maailmaa olesken huomenna?
Joskus ajatuksiin hiipii pieni demoni, joka toivoo mun jääneen Suomeen. "Voi, kun olisit vaan käynyt sen lukion Suomessa", se kuiskii. Ehkä se on oikeassa - ehkä silloin tietäisin enemmän tulevaisuudestani. Joku voisi sanoa että sehän on hyvä kun on ovet avoinna joka puolelle maailmaa, ja niinhän se onkin.
Ja samalla se on älyttömän pelottavaa. En tiedä, missä mun koti enää on. Yksi koti on Suomessa, mutta toisaalta ajatus palaamisesta ei tunnu ajankohtaiselta. Niin paljon on vielä näkemättä, kokematta, kokeilematta. Toisaalta en tiedä, missä päin maailmaa haluaisin sen sijaan olla. Hong Kong on omalla tavallaan koti, mutta en silti halua tänne jäädä. Aasia tuntuu olevan liian kaukana Suomi-kodista, mutta toisaalta Etelä-Korea houkuttaa edelleen. Hain yliopistoon Skotlantiin, mutta en tiedä haluanko sinnekään. Tavallaan haluan. Tavallaan en. Amerikat on liian kaukana, tai ehkä ne ei olekaan. Eurooppa kiinnostaa, mutta sit toisaalta haluan Aasiaan. Sit ajatukset täyttää huoli rahasta, se kun valitettavasti päättää tämän maailman menosta. Jos haluan toteuttaa unelmiani Koreassa, miten pystyn koskaan realistisesti rahoittamaan itseni? Suomessa olisi halvempaa, mutta sitten joutuisin hylkäämään ne unelmat. Onnistuinko näyttämään miten ympyrässä nää ajatukset menee?
Argh, miksi tämä on näin vaikeaa! Joku tässä kohtaa ehkä sanoo, että älä stressaa, tässä on koko elämä aikaa. Ja siihen mä vastaisin että joo, tiedän. Ehkä tää on vaan hetken paniikkia, mutta miten pitkä tää elämä loppujen lopuksi on? Ehkä on naiivia olettaa että sitä koskaan "löytäisi itsensä" täydellisesti, ehkä nää tunteet aiheutuu vuosikausien prinsessa-unelmista lapsuudesta. Kun sitä haluaisi olla jotain suurta ja mahtavaa, kun sitä haluaisi tehdä jotain kiinnostavaa. Sitä haluaisi muuttaa maailmaa ja olla jotain mielenkiintoista.
Miksi ihmisen täytyy näin aikaisin päättää, mihin sitä haluaa seuraavat vuotensa käyttää? Ammatinvalintojahan voi tehdä vaikka seitsemänkymppisenä jos niin tahtoo, mutta mua vaan stressaa kun luokkakavereista varmaan 90% on satavarmoja tulevaisuudestaan. Niistä tulee lääkäreitä ja lakimiehiä ja ekonomisteja; niillä on satavarmat suunnitelmat ja unelmat ojennuksessa. Ne lukee tieteitä ja kieliä, mä luen taiteita; miksi nää päätökset tehdään niin aikaisin? Gosh, miksi mä edes luen taiteita kun en ole niissä erityisen hyvä? Ei niistä mulle ammattia tule, vaikka kuinka toivoisin.
Jopas on kauhean masentavaa. Täytyy kyllä tähän väliin korostaa, että mulla on oikeastaan ollut ihan hyvä viimeinen kuukausi täällä, olen nauttinut elämästä paljon enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä! Kun olen viimein onnellinen siellä missä olen, alkaa huolehtiminen huomisesta. Tuntuu, että haluan jo jonkinlaista tasapainoa mun elämään. En mä voi lopullisesti ikävöidä Suomi-kotiin, kun en koskaan voi palata ajassa taaksepäin niihin lapsuuden huolettomiin aikoihin. En mä voi lopullisesti asua vanhempien siipien varjossa - maailmalle mun pitää lähteä joka tapauksessa. Se on joko Suomessa tai jossain muualla.
En edes halua stressata tästä. Vietän kiinalaisen uudenvuoden lomaa, enkä haluaisi pilata tätä lomafiilistä näillä murheilla. Olen suunnittelija, ja ihan periaatteesta oon aina halunnut tietää huomisen aikataulun. Sit kun se ei olekaan enää itsestäänselvää.... Hitto tää on pelottavaa.
Pitäisi vaan lakata stressaamasta tulevaisuudesta. Helpommin sanottu kuin tehty.
Voi että mä samaistun tähän tekstiin. Itekki käyn IBtä, tosin on vasta pre-vuodella. Mun pitäis olla ekalla varsinaisella IB vuodella, mutta lähdin kesken pre-vuoden Etelä-Koreaan vuodeks vaihtoon. Huomisesta lähtien jatkan taas Suomen koulua. Vaihtovuosi oli varmaan paras juttu ikinä mun tähän astisessa elämässä ja kaipaan takaisin Koreaan/sinne Itä-Aasia vyöhykkeelle. Mullakaan ei oo mitään hajua, että mihin ja mitä lukion jälkeen (oon miettiny UWCtäkin, mutta en taida sitä lähtee yrittää). Toisaalta haluaisin Koreaan yliopistoon, koska mulla on jo kokemusta siellä asumisesta ja kulttuurista ja kieltäki vähän hallussa, mutta en tiedä yhtään, että mitä alaa sitä lähtis opiskelee. Oon myös toki miettinyt muitakin maita. Suomeen jääminen ei ainakaan tällä hetkellä (viimeiseen kolmeen vuoteen) tunnu itelle hyvältä. Goal on vähän niinku saada IB kunnialla hoidettua, mut tarttis varmaan jatkosuunnitelmaaki muodostella... Tästä tuli romaani, mutta sitä vaan, että et oo yksin tulevaisuuden stressaamisen kanssa!
VastaaPoistaMoi! En tiiä oonko tänne kommentoinut ikinä mitään, mutta olen jonkun aikaa jo lukenut blogiasi. Oon sua varmaan kymmenen vuotta vanhempi, mutta tunnistan itseni tekstistäsi. Ajattelin samoin nuorempana ja vähän vieläkin. Sen kuitenkin olen tähän menneessä oppinut, että aina ei tarvitse tietää, eikä ne "hienot suunnitelmat" kuitenkaan aina mene niin kuin on suunnitellut. Mä opiskelin lukiossa Suomessa (olin yhen vuoden Ranskassa vaihtarina) ja mietin sen jälkeen, että oisin lähtenyt Skotlantiin opiskelemaan, koska mulla oli siellä joitain kavereita. Jäin Suomeen - osittain sen takia, että löysin suomalaisen poikaystävän juuri silloin keväällä. 1,5 vuoden jälkeen lähdin Kreikkaan vaihtoon ja silloin tajusin, etten oikeastaan halunnut olla Suomessa. Myöhemmin ehkä kadun (en oikeastaan, koska en halua katua mtn) sitä, että niin nuorena ajattelin jo sitoutumista - toisaalta, seurasin sydäntäni ja se tuntui silloin oikealta. Vaihdon jälkeen tulin Suomeen, erosin poikaystävästä, sain kandin paperit ja lähdin melkein saman tien ulkomaille töihin. Tein neljä vuotta töitä eri maissa ja nyt opiskelen maisteria Sveitsissä. Opiskelen jopa ihan eri aihetta. Nuorempana luulin, että kielet oli mun juttu - nyt opiskelen matkailualaa, joka oli big no no nuorempana. Jos siis jonkun "neuvon" antaisin, niin sanoisin, että seuraa sydäntä. Älä mieti liikaa sitä, että haluat tehdä jotain hienoa. Tee sitä mistä tykkäät ja mikä tuntuu hyvältä, koska vain sillä tavalla susta voi tulla jotain "hienoa". Jos et ole varma siitä haluatko mennä Skotlantiin, mee kokeileen! Jos se ei tunnu hyvältä, voit aina lähteä sieltä. Tsemppiä! :)
VastaaPoista