The Dream has begun.

Mä olen yleensä ajatusteni suhteen hyvin järjestelmällinen. Yksi asia on näin ja toinen on noin. Ajatukseni ovat mustavalkoisia - ehkä suuruudenhulluja, mutta mustavalkoisia kaikki tyynni. Koen olevani hyvä sanojen kanssa: kun asetan eteeni tyhjän paperin, osaan useimmiten koota ajatukseni ja tunteeni sanoiksi melko lyhyessä ajassa. Tiedän, mitä tunnen ja miksi tunnen niin kuin tunnen. Tunnistan syyt ahdistukseen, pelkoon tai iloon. Järjestys on mulle tärkeää - muuten sekoan. 

Siksi onkin pelottavaa huomata, miten muutamassa päivässä tuo tuttu ja turvallinen järjestys katoaa. Hokkuspokkus, se on poissa! Mun ajatukset heittää kuperkeikkaa ja pyörii piirissä sen kuuluisan mörön kanssa. Yhtenä hetkenä huomaan helpottuneena, et hei, nyt tuntuu iloiselta, pysäytäpä tunneskaala tähän. Toisena hetkenä huomaan, et hei, nyt tuntuu stressaantuneelta, nyt mä tiedän mitä mieltä mä olen. Mutta ei se mene ihan niinkään. Tää tunteiden kirjo on valtava. Ilo, stressi, ahdistus, pelko, innostuneisuus, rakkaus, kaipaus. Sekasorto. Järjestyksen vastakohta.

Vain viikko sitten makoilin sohvasängyssä Espoossa ja tuijotin seiniä stressaantuneena. Muistan valvoneeni tunteja ja taas tunteja ajatusteni parissa. Muistan katselleeni verhon raosta keväistä pihaa ja tummaa yötaivasta. Muistan miettineeni, miten hauraita mun unelmat ovat. "Ei tästä tuu mitään", mä ajattelin. "En mä pääse kuitenkaan", tuskailin. Kello tikitti. Puoli kolme. Kolme. Puoli neljä. Neljä. Uni ei tullut. 

Seitsemän päivää myöhemmin olen onnellisuuden korkeimmilla kukkuloilla. Viime maanantaina astelin pää pystyssä ja hermostuksesta täristen Suomen kulttuurirahaston tiloihin. Sormeilin halkeillutta kynsilakkaa ja tuijotin suu auki suurlähetystöjen tunnuksia. Istuin odotushuoneessa ja laskin sekunteja. Päivää myöhemmin laskin sekunteja entistä ahkerammin. Puoli kymmenen, varttia vaille kymmenen, kymmenen. Puhelimen näperöintiä. Varattu. Viisi yli kymmenen, kymmenen yli kymmenen. Varattu. Vartin yli kymmenen, kaksikymmentä yli kymmenen. Varattu. Tiistai, 8. huhtikuuta 2014 kello 10.26. Tärppäsi.

"United World Colleges (UWC) -koulut ovat kansainvälisiä kouluja, joissa lukioikäiset nuoret eri puolilta maailmaa elävät yhdessä intensiiviset kaksi vuotta. Kaikille UWC-kouluille on yhteistä UWC-järjestön periaatteiden noudattaminen. Päämääränä on tehdä kansainvälisestä koulutuksesta yhteisymmärrystä edistävä voima ja vähentää ennakkoluuloja. Keskeistä UWC-elämälle on International Baccalaureate (IB) -tutkinnon ohella tapahtuva palvelu-, harrastus- ja projektitoiminta. 

Nämä yhdessä pyrkivät kehittämään UWC-oppilaista vastuullisia kansalaisia, jotka aktiivisesti toimivat sellaisten arvojen hyväksi kuin rauha, oikeudenmukaisuus, ymmärtäminen ja yhteistyö. 

Käytännön kokemisen ja elämisen kautta colleget vahvistavat tietoisuutta monikulttuurisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Samalla UWC antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden elää jännittävässä, dynaamisessa ja inspiroivassa kansainvälisessä ympäristössä."

Mä muutan Hongkongiin! Kansainvälinen UWC-koulu Li Po Chun on mun tuleva koulu ja koti seuraavan kahden vuoden ajan, ja tän mahdollistaa Suomen UWC ja Suomen kulttuurirahaston rahoittama stipendi. 169 hakijaa, 12 stipendiaattia. Fiilis on huikea. Huh. 

UWC:sta saatte kuulla vielä monen monituiset kerrat, ja varmasti tarkempi selonteko mun hakuvaiheista on vielä tuloillaan, jahka tässä selviän ihanan mahtavasta paperisodasta. Älytön juokseminen sinne tänne, passin hankkimista, lääkärin tavoittelemista, rehtorille soitteluja, opettajan suosituksia, allekirjoituksia ja taas allekirjoituksia, huhhuh! Onneksi tälle kiireelle ja vääntämiselle on kerrankin hyvä syy. 

Onneksi tälle järjestyksen puutteelle on kerrankin hyvä syy.

Sekasorto on joskus ihan hyvä juttu.