Pienellä paikkakunnalla on yllättävän vaikeaa harrastaa musiikkia. Välimatkat ovat pitkiä ja tiloja harrastukselle ei ole nimeksikään, puhumattakaan soittimista. Koulun musiikkiluokka on noin 95% vuorokaudesta lukittuna ja silloinkin paikalle pääsee vain, jos mukana on täysi-ikäinen valvoja. Kerran viikossa. Damn.
Olin 10-vuotias, kun kiinnostuin ensimmäistä kertaa kunnolla musiikista. Sitä ennen musiikki oli ollut vain taustalla kuuluvaa mölyä, joka soi kun siivosin tai tein läksyjä. Ei, en ole niitä ihmisiä, jotka kertovat miten ovat "laulaneet aina" tai kertovat, miten "rakastin musiikkia vauvana enemmän kuin mitään muuta". Koska ei, en ole laulanut aina tai rakastanut musiikkia samalla tavalla aina. Lapsena olin normaali tyttö, joka kyllä tykkäsi lauleskella lastenohjelmien tunnareita ja hoilottaa karaokea, mutta ei se ollut mulle mitenkään spesiaalia. Kuunnellessani Idols-tyyppisten ohjelmien kilpailijoiden kertovan innoissaan musiikkipainotteisesta vauvaiästään, naureskelen sille naiiviudelle, mikä niistä kommenteista huokuu.
Neljännellä luokalla luokkamme esiintyi äitienpäiväjuhlissa. Vanha kunnon Saku Sammakko kajahti paikallisen hotellin ravintolassa hassut vaatteet päällä, ja samalla heräsi esiintymisen palo. Samana vuonna sai alkunsa allekirjoittaneen ensimmäinen bändi, joka lapsellisuudestaan huolimatta duunasi jo ihan ensimmäisen biisinsäkin. Se oli tarttuva, yksinkertainen ja enemmän tai vähemmän rasittava. Kyseisestä kappaleesta kuulee naljailua vieläkin, mutta nykyään huomio lähinnä naurattaa. Mitä siitä, että joskus tuli laulettua ihan tosissaan mustapunaisesta koulusta ja korusta, ala-astelaisten tyttöjen sanoitustaidot kun eivät tunnetusti ole maailmanluokkaa.
Viidennellä luokalla musiikki vei mennessään. Internetin maailman tutkiminen johdatti uusien musiikkilajien keskelle ja monet nykyisetkin suosikkibändit juontavat juurensa juuri noilta ajoilta: Three Days Grace, Within Temptation, Nightwish. Samaan aikaan löytyi myös japanilainen anime ja sen mukana pikkuhiljaa aasialainen musiikki. Ala-asteen loppuvaiheille sijoittuu musiikkimakuni "kulta-aika". Nykyään voitanee sanoa, että musiikkimakuni on melko lailla kaikkiruokainen. Lähes jokaisesta genrestä löytää helposti biisin tai pari biisiä, jotka voisin ihan mielelläni heittää soittolistoilleni. Raskas metalli, kevyt purkkapoppi, ganstarap, kaunis klassinen musiikki ja poikabändien lässyrokki ovat vain muutamia esimerkkejä, mutta kaikkia näitä tulee kuunneltua paljon. Kirjoittaessa taustalla soi lähes poikkeuksetta elokuvamusiikin soittolista: mikään ei korvaa eeppisen musiikin aiheuttamaa fiilistä.
Seitsemännellä luokalla esiinnyin ensimmäistä kertaa oikeasti suurelle yleisölle. Yläastelaisista ja lukiolaisista koottu bändinkuvatus ja Queenin massiiviset kappaleet, hui. Wiiiii aar the chääämpjöns pakkassäässä ei ollut ehkä se kaikista helpoin valinta, mutta yksi parhaista keikkamuistoista kyseinen esiintyminen on edelleen.
Viimein vuonna 2011 syntyi meidän tyttöporukan nykyinen bändi, joka on selvinnyt yhdestä jos toisesta vastoinkäymisestä. Kuusi nuorta yläastelaista astui yhdessä musiikkiluokkaan eräänä elokuisena iltana ja istui soittimien ääreen. Alkoi tarina, jota ei ole vielä kirjoitettu loppuun. Bändi sai nimekseen B.AM, väännös koreankielisestä sanasta (밤), joka sanakirjamerkityksessään tarkoittaa yötä. Kyseisen nimen selitteleminen on vieläkin melkoinen urakka, varsinkin kun toimittajat eivät sitten koskaan meinaa muistaa sijoittaa kirjaimia oikeaan järjestykseen. Huoh.
Bändin perustamisesta ei tainnut kulua kuin kaksi viikkoa, kun ensimmäinen esiintyminen oli jo edessä. Noin kuusi biisiä valtavalla kiireellä oli hyvin kunnianhimoinen tavoite, ja keikka taisi näyttääkin siltä: jatkuvaa feilailua siellä ja täällä, paperilaput naaman edessä ja mikit piilossa verhojen takana.
Kolme kertaa Sompiorockin avaajina, bändikisoissa, Jari Sillanpään lämppärinä (ja kehuja sellaisilta nimiltä kuin Krista Kosonen ja Hannu-Pekka Björkman), jokavuotisessa Joulupukin liikkeellelähdössä (TV-kameroiden edessä mutta näkymättöminä, kätevää) ja muutamia onnistuneita kotikeikkoja. Pieneltä paikkakunnalta on vaikea saada esiintymismahdollisuuksia. Ei pääse sinne eikä tuonne, missään ei tapahdu mitään ja kaikki maksaa ihan liikaa. Kaikesta huolimatta voin ylpeänä sanoa, että mun rakkaus musiikkiin ja esiintymiseen on vain kasvanut näiden vuosien aikana, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
Nykypäivänä musiikki on mulle pakokeino synkästä maailmasta. Musiikki on keino purkaa tunteita ja avautua. Lähes kolme vuotta aktiivisesti mukana kuntaa edustamassa ja minkäänlaista arvostusta ei vieläkään tipu. Mahdollisuudet käyvät yhä harvemmiksi ja jäsenet kyllästyvät yrittämiseen. Kaikki pitää vääntää yksin. Kaikki on ihan liian vakavaa.
Ja silti musiikki on mulle niin tärkeää. Se yksi tunti viikossa on pakokeino ja helpotus. Kaikki ulkopuoliset asiat voi jättää ulkopuolelle ja vain nauttia. Laulamalla voi auttaa itseään, mutta laulamalla voi auttaa myös muita. Tällaisina hetkinä huomaa, miten naiiveimmatkin kommentit ovat harvinaisen tosia. Siellä, minne ihmiset eivät yllä, musiikki yltää. Sitä, mitä sanat eivät voi kuvata, musiikki kuvaa.
Tuollaisina hetkinä jopa se 5% vuorokaudesta on arvokasta ja tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti