Dream Service: HKAR

Koska mä tuppaan puhumaan mun elämän negatiivisesta yhyy-mulla-on-koti-ikävä -puolesta kohtuullisen useasti, vastapainoksi täytyy sanoa että kyllä mä nautin elämästäni täällä suunnattomasti. Koska kuitenkin kirjoitan blogia nimenomaan kirjoittaakseni ylös ajatuksiani ja tunteitani, ja se tapahtuu yleensä niinä päivän harvoina hiljaisina hetkinä, tuloksena on usein semimasis-kamaa, jonka varjolla voisi sanoa mun elämän olevan ihan surkeaa. Selvennykseksi todettakoon, että ikävöin kotiin äärettömän paljon ajoittain ja joululomalta palatessani itkin, koska halusin kotiin suunnattomasti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lähtisin täältä mihinkään. Ehei, ei musta ihan niin helposti eroon päästä.

En halua, että ajattelette mun vihaavan tätä elämää tai mun päätöksiä. Olen päätöksistäni ja saavutuksistani äärettömän ylpeä ja ajoittain en vieläkään voi uskoa, mihin olen päätynyt. Term 2 alkaa olla jo hyvällä mallilla, ja elämä alkaa olla taas rutiinia. Hongkong on oma tuttu itsensä, aina elossa ja aina vauhdissa. Saasteisen miljoonakaupungin syrjäalueilla lenkkeillessäni kuuntelen lintujen sirkutusta ja nautin merituulen voimasta. 

Näihin kuulumisiin päätellen itse aiheeseen: halusin nimittäin kirjoittaa ainaisten pessimististen postausten rinnalle jostakin, josta todella nautin. Mun elämän valopilkuista. Tänään kirjoitan jostakin, joka jaksaa innostaa ja motivoida samalla tavalla joka ikinen viikko. Tänään ajattelin puhua siis mun servicesta eli palvelutoiminnasta LPCHKAR eli toisin sanoen LPC Hong Kong Animal Rescue.

Kuten moni teistä varmasti tietää, IB-tutkinnon saadakseen oppilaan tulee kerätä tarvittava määrä CAS-tunteja harrastusten parissa. Yksi näistä on service eli palvelutyö. Tämä aineellistuu LPC:ssä esimerkiksi opettamalla lapsia, pitämällä seuraa vanhuksille, huolehtimalla kehitysvammaisista, koralliriuttojen tarkkailulla ja monilla muilla muodoilla. Mun tapauksessa tää tarkoittaa sitä, että joka tiistai hyppään taksiin tusinan muun nuoren kanssa suuntana kaupunginosa nimeltään Tai Po. 

Hong Kong Animal Rescue työskentelee yhteistyössä HKDR(Hong Kong Dog Rescue) -nimisen järjestön kanssa. HKDR on vuonna 2003 perustettu kansalaisjärjestö (NGO), jonka tavoitteena on pelastaa hylättyjä koiria hallituksen ylläpitämiltä eläintaloilta, joissa noin 10 000 koiraa tuhotaan joka vuosi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eläintaloilta valitettavasti vain pieni prosentti voidaan pelastaa järjestön kahteen koirataloon: Tai Po Homing Centreen (isot ja keskikokoiset koirat) ja Ap Lei Chauhun (pienet koirat). Järjestö pelastaa siis koiria ja kotiuttaa niitä ympäri Hongkongia ja jopa ympäri maailmaa. 

Mun osani tässä kaikessa liittyy siis kahdesta koiratalosta isompaan, Tai Poon. Kyseessä on siis koiratalo, jossa asustaa kaikkiaan jopa 500 koiraa. Kyllä, summa on valtava. Kaikki koirat asustavat Hongkongin mittakaavalla melko suurissa tiloissa omissa häkeissään ja järjestön vapaaehtoiset pitävät niistä huolta läpi vuoden. Koska osa häkeistä on kooltaan melko pieniä, suuri osa vapaaehtoisten työstä on tarjota koirille mahdollisuus liikuntaan, urheiluun ja näin ollen parempaan hyvinvointiin. Koirat pyritään viemään ulos ainakin kahdesti vuorokaudessa. Käytännössä meidän tehtävämme on siis viedä koiria lenkille ja huolehtia niiden hyvinvoinnista. Sen lisäksi tarkoituksena on promota eläinten oikeuksia ja adoptiota. 

Tai Po Homing Centre sijaitsee melko syrjäisellä alueella, joten yleensä nappaamme koululta taksin aina koiratalolle saakka. Perinteinen päivä menee niin, että lounaan jälkeen auto suunnistaa kohti koirataloa ja siitä alkaa päivän työt. Sitä seuraavat kolme tuntia on varattu koirille. Tai Pon upeat maisemat, vanhanmalliset kerrostalot ja upeat auringonlaskut ovat upeaa katseltavaa, ainakin silloin kun ehtii koiran vetämiseltä katsoa ylöspäin. 

Harvoin sanon näin, mutta mä rakastan tätä. Rakastan. Mä olen aina rakastanut eläimiä ja erityisesti koiria, joten koirien kanssa työskentely ja niiden auttaminen on upeaa. Kun näkee koiran silmissä sen ilon ja innostuksen, kaikki ongelmat unohtuvat. Koiran ilo kadottaa jokaisen arkipäiväisen murheen ja stressinpoikasen tehokkaammin kuin mikään. Olen huomannut, että kaikista synkimpinäkin päivinä koirien seurassa pääsen takaisin pinnalle, pois pohjalta. Mä rakastan sitä, kun voin olla oma itseni - koira ei tuomitse. Nämä koirat ovat käyneet läpi asioita, joita en haluaisi koskaan itse kohdata. Osaa on lyöty, hakattu, osa on hylätty, toiset ovat vain ilmestyneet jostakin. Osa ei ole koskaan saanut mahdollisuutta rakastavaan kotiin, toiset on jätetty heitteille ja huonoon kuntoon. Mikä tärkeintä, jokainen niistä on selvinnyt. 

Yksikään arpi, lyönti tai potku ei ole kaatanut niitä koiria. Ne ovat selvinneet - tavalla tai toisella, mutta silti selvinneet. On harvinaista ja pysäyttävää nähdä jotain niin vahvaa. Näiden koirien tarinat vetävät hiljaiseksi. Ensimmäisellä kerralla talutin koiraa, jonka nimi oli Ziggy. Ziggyllä sanottiin olevan paha kasvain vatsassa, eläinlääkärin mukaan sillä olisi elinaikaa vain pari viikkoa - jos sitäkään. Kun kävelin sen koiran vierellä ja katsoin sen iloa ja innostusta niin yksinkertaisen asian kuin ulkona käymisen takia - sillä hetkellä mietin, että kyllä elämä osaa olla julma. Miten jokin niin viaton ja kaunis voi joutua kokemaan jotain niin kamalaa? Miksi jollain niin kauniilla sielulla ei ole kotia?

Olen monesti kuullut väitteen, että HKAR ei ole "oikeaa" palvelutoimintaa. Että kun me ei palvella ihmisiä, niin ei me tehdä mitään oikeaa, kunhan vähän pidetään hauskaa. Että ei me tehdä mitään tärkeää kumminkaan. Joka kerta mä haluaisin vain näyttää niille ihmisille, millaista tämä työ oikeasti on - ja mä olen sentään paikalla vain kerran viikossa. Mä kävelytän (taikka lenkitän) yhden kerran aikana viidestä seitsemään koiraa, joista jokainen on oma persoonansa ja luonteensa. Jokaikiseltä koiralta oppii jotakin - yksi on laiskottelija, toinen juoksee pikavauhtia pensaisiin, kolmas ei halua mennä mihinkään. Jokaisella on omat temppunsa, jokainen on oma yksilönsä. Jokaisella on oma tarinansa. 

Natasha, joka pelkää kaikkia ja kaikkea, mutta on silti niin suloinen ja rakastava. Cookie, joka arkailee ulkomaailmaa, mutta nuolee rakastavasti kasvojasi. Sonny, joka räyhäämisestään huolimatta on yksi rehdeimmistä koirista, joita tiedän. Soxy, jolla ei ole kiire mihinkään. Winston, joka on kaapin kokoinen mutta jonka elämäntehtävä on hidastella. Joshua, joka ei koskaan haluaisi mennä takaisin eläintalolle. Hugo, joka rakastaa ihmisiä mutta käyttäytyy aggressiivisesti toisia koiria kohtaan. Sparrow, joka rähjäämisestään huolimatta on vain väärinymmärretty. Milky, joka on aina kiireinen. Wilma, rottweiler, joka kävelee sata metriä ja istuu aloilleen. Ovaltine, joka kiihdyttää nollasta sataan sekunnissa. Ziggy, joka ennusteista huolimatta jatkaa eloaan.

Ja siinä vasta muutama esimerkki. On vaikea kuvailla, miten paljon nautin mun servicesta. Mä rakastan tätä niin paljon, ja suoraan sanoen tämä on ehdottomasti yksi mun elämän kohokohdista Hongkongissa. Tässä yhdistyy niin paljon sitä kaikkea, mitä ihannoin - erilaiset kulttuurit (Jamaika, Hongkong, Saksa, Suomi, Australia...), koirat, maisemat, yhdessäolo, auttaminen. 

Joskus tämä ottaa sydämelle ja vetää hiljaiseksi. Valehtelematta sanoen tämä on oikeasti raskasta. Kun näet 500 koiraa yhdessä tilassa, kuulet niiden toisinaan epätoivoisen haukkumisen, tunnet niiden halun päästä omaan kotiin, näet niiden silmissä sen toiveen pilkkeen - silloin sitä jää miettimään, että miksi elämä on näin julma. Jokaisen kerran jälkeen tahtoisin entistä enemmän adoptoida edes yhden niistä rakkaista, jotka viikko toisensa jälkeen häntäänsä heiluttaen hyppivät häkkiensä seinille innosta pursuten. Haju on karmea, näky toisinaan ahdistava. 

Mutta se on sen arvoista. Tämä on ennen kaikkea palkitsevaa. Kun näet yhden koiran pääsevän uuteen kotiin, pursuat ilosta. En olisi koskaan kuvitellut olevani näin onnellinen joutuessani eroon jostakin rakkaasta - mutta joka kerta, kun yksikin suosikkikoirani pääsee uuteen kotiin, ilolla ja riemulla ei ole rajaa. 

Koska jokainen näistä koirista ansaitsee rakastavan kodin.