PRE-UWC THOUGHTS

Vain kahdessa kuukaudessa mun elämä on muuttunut valtavasti. Huhtikuussa olin vielä täysin normaali (asiasta voi keskustella), joskin hermostunut 17-vuotias. Kävin suomalaista lukiota suomalaisessa kunnassa, asuin suomalaisessa perheessä ja liikuin suomalaisten ihmisten kanssa. Elin siinä pienessä piirissä, joka ihmisen ympärille kehittyy. Elin siinä pienessä kulttuurikuplassa, jonka olin väkertänyt ympärilleni. Hain turvallisuutta ja mukavuuksia; rauhaa ja rentoutumista. En panostanut erityisesti kouluun, kaverisuhteisiin saati mihinkään muuhunkaan - olin kyllästynyt ja turhautunut. Poljin paikoillani - mutta kuitenkin rakastin elämääni. Elin kuplassani - en tyytyväisenä, mutta kuitenkin tyytyväisen oloisena. 

Haastattelujen jälkeen putosin kuin tyhjän päälle. Kävin edelleen suomalaista lukiota suomalaisessa kunnassa, asuin edelleen suomalaisessa perheessä ja liikuin suomalaisten ihmisten kanssa. Kaikki oli niin samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista. Ensimmäiset viikot kuluivat epäuskoisen euforian vallassa. Kyselin itseltäni, "onko tämä totta?" Odotin jotakin suurta mullistavaa paljastusta, joka räjäyttäisi tajunnan. "Ei sinua ole oikeasti valittu", pelkäsin jonkun paljastavan. Ehkä tavallaan jopa toivoin sitä. Älkää käsittäkö väärin, olen koko ajan ollut onnellinen mahdollisuudestani ja saavutuksistani. Olen kuitenkin ihminen, jolle tuon turvallisen kuplan rikkominen tuntuu vaikealta. Ensi syksynä en enää käy suomalaista lukiota, en asu suomalaisessa kunnassa, asu suomalaisessa perheessä tai liiku suomalaisten ihmisten kanssa - ainakaan kovin monen. Tottakai tulen ikävöimään perhettäni, läheisiä ihmisiä ja suloista koiraa, joka jaksaa aina odottaa ikkunan ääressä, mutta pahin este on turvallisen kuplan rikkominen. Se hetki, kun pitää oikeasti päästää irti.

Mulla on ollut nyt kaksi kuukautta aikaa asennoitua tulevaan. Olen asennoitunut päästämään irti - ja niin olenkin. Suoritin viimeisen lukiojakson kunnialla loppuun, vaikka motivaatiota oli vaikea löytää. Raahasin itseni jokaikiseen kokeeseen, täydensin sinnikkäästi vastaukset ja lopulta heitin koululaukkuni nurkkaan. Sain hyväksynnän koululta, aloitin paperisodan ja vietin kesälomaa. Viimein tunnen olevani valmis lähtemään. 

Asennoitumiseni ei kuitenkaan ole tuonut onnea, ei rauhaa,ei turvaa. Olen päästänyt irti Suomesta, lukiostani, kotipaikkakunnastani ja kodistani. Valmistaudun päästämään irti perheestäni ja ystävistäni; en voi hakea heiltä enää turvaa samalla tavalla kuin ennen. Yhtäkkiä huomaan, miten ympärilläni leijuu turvattomuuden kehä. En ole yksin - mutta samalla kuitenkin niin yksin. Huomaan olevani irtonainen: osa joka leijuu avaruudessa vailla päämäärää. Ei, kyllä minulla on päämäärä. En tosin ole saanut siitä otetta. Olen päästänyt ankkurin irti: nyt purjehdin avoimilla vesillä, vailla ankkuria, joka toisi turvaa. En kuulu enää tänne samalla tavalla kuin ennen - mutta en kuulu vielä Hongkongiinkaan. 

Li Po Chun avaa ovensa meille ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille vasta aivan elokuun lopussa: siis noin kaksi viikkoa muiden koulujen (Swazimaata lukuunottamatta) jälkeen. Lähes kaikki muut suomalaiset stipendiaatit jättävät Suomen taakseen ja ankkuroituvat uuteen paikkaan jo elokuun alussa - minä jään leijumaan vielä muutamaksi viikoksi. Sinänsä kaksi viikkoa ei ole kovin paljon, mutta turhautunutta mieltä se ei auta. Lasken päiviä, viikkoja, kuukausia, tunteja. Kulutan aikaa, suunnittelen, mietiskelen, valmistaudun. Olen. 

Tottakai olen kuullut UWC:sta, IB-elämästä, LPC:stä ja muista tulevista asioista paljon. Olen kuullut asioita opettajistani, muista koulun oppilaista, tiloista ja tapahtumista. Olen kuullut ainevalinnoista, palvelutoiminnan laajuudesta ja muista kouluun liittyvistä asioista - tottakai. Silti tiedän, että asiat tulevat olemaan niin erilaisia kuin kertomuksissa. Ihmismieli kiinnittää huomion erilaisiin asioihin - jokin luonteenpiirre, asia tai oletus voi sopia juuri minulle, mutta ei muille. Ja päinvastoin. Sinänsä oman käsityksen luominen on jännittävää - toki voisin ajatella "tietäväni kaiken", voisin uskotella itselleni, että kaikki on "juuri niin kuin kuvittelin". Tiedän kuitenkin jo etukäteen, että tulen olemaan hyvin hukassa. Lisätään yhtälöön se, että sosiaalisten tilanteiden hankaluus, ihmispaljous ja paikan suuruus tulevat saamaan minut eksyksiin niin monella eri asteikolla, että kaikki sanan merkitykset taitavat tulla aika täytetyiksi. 

Sinänsä on hauskaa suunnitella elämäänsä etukäteen - kuvitella tilanteita, asioita, kokemuksia. Tavallaan kuitenkin tiedän, että tulevat kuukaudet tulevat olemaan paljon helpompia, jos osaan jättää ennakko-oletukset taakseni. Tiedän, että tulevat kaksi vuotta tulevat olemaan parhaat elämässäni tähän asti - samaan aikaan en kuitenkaan halua maalata liian suuria odotuksia tai haavekuvia. 

Tällä postauksella ei ole oikeastaan tarkempaa päämäärää - kunhan puran ajatuksia. Myönnän. 

Koulu ei ole koskaan aiheuttanut mulle erityisiä haasteita. Ala-asteen kahlasin läpi lukematta, yläasteella vilkaisin kirjaa ennen koetta ja lukiossakin jätin lukemisen yleensä viimeiseen iltaan. Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä tietyntyyppiset oppijat selviävät melko helpolla ainakin lukioon asti. Nyt täytyy myöntää, että mulla on oikeasti edessä haasteita. Ei tietenkään pelkästään akateemisella tasolla, mutta myös akateemisella tasolla. Mä olen innoissani, kuvitelkaa, mä en tuu osaamaan mitään! Hieman liioiteltua ehkä, mutta hyvin totta. Pitkästä aikaa tulen kohtaamaan myös akateemisia haasteita. Kaikista niistä en välttämättä selviä niin hyvin kuin haluaisin, mutta olen silti täpinöissäni, innoissani! BRING IT ON.

Toinen mua innostava asia on ehdottomasti sosiaaliset haasteet. Olen alkujaan melko hiljainen, ujohko, rauhallinen ja epävarma. LPC on kuitenkin täynnä erilaisia kulttuureja ja täysin erilaisia ihmisiä. En suinkaan ole ainut epävarmahko saati ujo ihminen, mutta joukkoon mahtuu myös äänekkäitä ja rohkeita tapauksia. Asun kolmen muun ihmisen kanssa samassa huoneessa, joten yksinäiset hetketkin ovat harvassa. Olen viime vuosien aikana tottunut yksinäisyyden rauhaan ja hiljaisuuteen: siihen, miten ajatuksia on niin ihana selvittää hiljaisuudessa. Yhtäkkiä se ei onnistukaan sormia napauttamalla: se onnistuu vain muiden ehdoilla, jos silloinkaan. Mä tiedän, että se tulee aiheuttamaan stressiä ja mahdollisesti jopa ongelmia, mutta tavallaan olen siitäkin tyytyväinen. 

Päivän iloisin röntgen-potilas, yay!

Koulun palvelutyö- ja harrastusmahdollisuudet vaikuttavat mielenkiintoisilta ja motivoivilta. Vaikka en voikaan jatkaa harrastuksiani samalla tavalla kuin täällä (tai voisin, mutta mutkien kautta; ja kukapa ei haluaisi kokeilla jotakin uutta), tarjolla on kuitenkin useita vaihtoehtoja. Monia en ole koskaan kokeillut - miksen siis yrittäisi? Sinänsä surullista jättää mm. laulaminen vähemmälle, sillä näillä näkymin kuoro ei ole ihan mun ensimmäinen vaihtoehto. Nojaa, mun huonekaverit saa sit polttaa hermonsa mun hoilotukseen. Jee. 

Kouluaineet saa mun täpinöihin; ei se akateemisuus ole suinkaan ainut asia! Munkin listasta löytyy monta ainetta, jota mä en ole koskaan Suomessa edes opiskellut - ja nyt opiskelen niitä englanniksi (tai tulen opiskelemaan mikäli vain mahdollisesti saan lukujärjestykseeni nykyiset valintani, ehh). Opetussuunnitelmat vaikuttivat supermielenkiintoisilta, opetussysteemit varsin todennäköisesti ovat hyvin erilaiset ja loppukokeetkin täysin erilaiset kuin ennen, mutta sekös minua haittaa! 

Ei se koulu aktiviteetteineen ole se asia, mikä mua sinne ainoastaan vetää. Mä haluan tutustua ihmisiin, hankkia ystäviä, läheisiä ihmisiä, mahtavia kokemuksia. Lienee selvää, että edessä on muuttuminen ihmisenä. Kun tulen puolen vuoden päästä takaisin Suomeen, en ole enää sama ihminen - ja samaan aikaan kuitenkin olen. 

Nyt mun täytyy kyllä hankkia ne pahuksen lentoliput. Ehkä tää sit alkais viimein tuntua joltakin muultakin kuin leijumiselta. Alkaa tää jatkuva purjehtiminen vähän turhauttaa. 

Mun uusi tuttavuus tuli tekemään tuttavuutta linja-auton antaessa odotuttaa itseään. Hän oli muuten seurallinen otus. Kissa siis, ei linja-auto. Ehh.